Adamilla on valtavat käsivarret ja tiukat leukaperät. Kun hän paloittelee kurkkua aamupalavoileipiimme, jään vain tuijottamaan, kuinka käsivarsien suuret lihakset kiristyvät ja liikkuvat ihonmyötäisen t-paidan alla. Kaikki hänessä on kovaa, suurta ja kiinteää, ja minä tunnen oloni uskomattoman pieneksi kyhjöttäessäni sohvalla liian iso villapaita päällä.
Adam hymyilee nähdessään minut sykkyrällä sohvalla. Hän laittaa leipälautasen pöytätasolle, käy hakemassa itse tekemänsä aamulatet ja sieppaa minut syliinsä. En saata uskoa, että tämä mies on todellinen, että tämä elämä on todellista. Tämä on kuvitelmaani, elän unelmaani, paitsi että kaikki on parempaa kuin olisin koskaan kyennyt uneksimaan. Aamiaisleivät ja itsetehty latte. Hänen vahvat käsivartensa, jotka kietovat minut syleilyynsä.
”Näytät ihanalta”, hän sanoo hellästi ja suukottaa poskeani.
”Aika väsyneeltä vaan”, hymähdän.
”Aina sä käännät kaikki kehut pois päin. Oikeesti. Sä oot kaunein ihminen, jonka oon koskaan tavannut.”
Hän siirtää otsatukkaani silmieni tieltä ja katsoo hellästi suoraan silmiin.
”Adam hei, älä viiti…”
”Oon tosissani.” Adamin ääni on uskomattoman hellä, niin hellä, että minua pelottaa. Kaikki tämä rakkaus ja hellyys ja lämpö. Ne kuuluvat sille kuvalle, joka hänellä on minusta. Ujolle, hassulle pojalle, joka keskustelee hänen kanssaan yön pikkutunneille ja joka käpertyy hellänä hänen kainaloonsa iltaisin. Ei sille pojalle, joka poistelee systemaattisesti naisten yhteydenottoja hänen puhelimestaan, lähettelee viestejä hänen puolestaan ja on erottanut hänet yhteensä kolmesta naisesta. Eikä varsinkaan sille pojalle, joka tiesi jo ennen ensimmäistä virallista keskusteluamme hänen perhetaustansa, kotiosoitteensa, perheensä kotiosoitteen ja suuren osan seurusteluhistoriasta. Löysin jopa hänen ala-asteen aikaisia kuviaan.
Ei, sellaista poikaa Adam ei rakastaisi. Sellaisesta hän ei saa tietää mitään. En itsekään kykenisi rakastamaan sellaista ihmistä, kuvotan itseäni täysin ymmärrettävistä syistä. Ansaitsen jokaisen pahan asian, jonka kohtaan. Muistan säännöllisin välein rankaista itseäni siitä, mitä olen tehnyt.
Adam suukottelee kaulaani ja silittelee kylkeäni hellästi. Tuntuu, ettei hän millään malttaisi käydä aamiaisen pariin.
”Miten mulla on käynyt sellainen tuuri, että mä löysin ihan etsimättä ihmisen, jota rakastan näin järkyttävän paljon? Elliot, sä oot legit syy uskoa elämään ja hyvään.”
Onnistun vain hymähtämään. Tänään syyllisyys istuu liian raskaana harteillani.
”Eli? Etkö sä taaskaan yhtään kuuntele mua? Ihan just hyökkään sun kimppuun, ettäs tiedät.”
”Etkä hyökkää!” kikatan, kun hän vie kätensä paitani alle ja kutittaa kylkeäni. Adam saa painettua minut alleen sohvalle ja suukottelee kasvojani.
”Hei! Adam! Seeeiiis!”
Kikatamme ja kiusaamme toisiamme pitkän tovin. Adam suutelee minua lujaa, mutta pehmeästi, ja minä ymmärrän taas, että tämän täytyy olla untani. Kuvitelmaa. Maailman ihanin mies suutelemassa ja hellimässä minua. Kun Adam nousee päältäni ja silittelee vielä hellästi vatsaani noustessaan, hänen ilmeensä kirkastuu.
”Hitto, unohdin appelsiinimehun!”
Adam säntää keittiöön hakemaan appelsiinimehua aamiaiseemme. Tuijotan häkeltyneenä miestä, joka tuo eteeni kaiken. En saata sanoa mitään, en osaa. Ei tälle kaikelle ole sanoja. Adam ei mitenkään voi olla todellinen. Eikä se olekaan. Hänet on annettu versiolle minusta. Adam hyräilee ärsyttävää radiohittiä kaataessaan mehua ja keinuttaa päätään melodian tahtiin. En mitenkään voisi olla rakastuneempi, en mitenkään.
Silti syyllisyys painaa luissani, kun Adam tulee takaisin ja suukottaa minua.
Tämä ei tapahdu minulle. Ei todella.
Niin kauan, kun hän ei tunne todellista minua, tätä ei tapahdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti