Linnea makoilee sohvalla kädet vatsansa päällä ja huokailee. Näen heti hänen ilmeestään, mitä hänen mielessään liikkuu. Kädet silittävät vatsan pehmeää kaarta hellästi, silmissä kiiltää kaipuu. Istuudun hänen viereensä, nostan hänen jalkansa syliini ja silitän niitä.
”Murunen.”
Ei reaktiota.
”Kulta, hei.”
Linnean ääni on niin hauras, että tuskin tavoitan sen.
”Toistaisitko, rakas? En kuule.”
”Mä ajattelen sitä taas.”
”Rakas…”
”Mä en voi sille mitään.” Kädet puristuvat vatsalle. ”Hän ei oo siellä enää…”
”Rakas, me saadaan vielä lapsi. Ei ole mitään hätää.”
”Sä tiedät, mitä mä tarkoitan.” Linnea nousee istumaan ja painaa molemmat kätensä reidelleni. ”Me ei koskaan voida saada meidän lasta.”
Otan tytön suoraan syleilyyni ja pusuttelen lempeästi hänen päätään.
”Kuule, sä oot ollut niiin rohkea tän asian kanssa. Ei ole mitään hätää. Mä tiedän, että suhun sattuu. Saa sattua. Tää on iso asia.”
”Mun enkelitytär on tuolla jossain ja mä tunnen kuinka mä petin sen. Rakas, mä petin meidän lapsen. Annoin sen kuolla.”
”Sä tiedät, että me ei voida saada biologista lasta… Ei vaan voida. Se ei ois oikein.”
”Ja kaikki mussa kuolee sen tiedon eestä.”
Mikään rutistus ei nyt lohduta. Minä tiedän, miten suuri asia tämä on Linnealle, suurempi kuin saatan edes käsittää. Hän on hylännyt suurimman unelmansa voidakseen olla minun kanssani. En tiedä, miten sellaisen tiedon kanssa pitäisi elää.
”Rakas. Sä oot niin vahva. Me saadaan lapsi ja kaikki menee hyvin. Se lapsi, jonka sä vielä joskus tähän maailmaan synnytät, tulee olemaan meidän yhteinen, vaikka mä en sen biologinen isä olisikaan. Mieti vaikka mies- tai naispareja, eihän nekään voi saada lasta, jonka biologinen vanhempi kumpikin ois. Mutta se ei tarkota mitään. Se on vaan biologiaa, todellinen vanhemmuus on jotain aivan muuta.”
Näen, kuinka sanani asettuvat häneen. Siskoni ei vielä hymyile, mutta lempeys asuu hänen katseessaan. Hän silittää minua leuasta ja painaa pehmeän suudelman huulilleni.
”Kiitos, rakas.”
”Tehdäänkö jotain kivaa?”
Linnea nyökkää ja hymyilee.
Hän tulee syliini ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hän katsoo minua pitkään kuin tallettaisi jokaisen piirteistäni sydämeensä. Samalla hellyydellä hän katsoo kevään ensimmäisiä nuppuja ja kadulla vastaan tulevia lemmikkejä. Linnean silmissä on loputon rakkaus tähän maailmaan, enkä saata uskoa, että minä saan hänen rakkauksistaan kaikkein kauneimman. Rakkaani on katsellut tätä maailmaa noilla suurilla, ihmeitä näkevillä silmillään niin kauan, kun on ollut olemassa. Silti hänen suunnattomassa rakkaudessa ja hellyydessään on sävy, jonka hän suo vain minulle.
Tämä tyttö on ainut, joka on koskaan saanut nähdä minut pienenä ja avuttomana. Ollessani nuorempi, pikkusiskoni sai nähdä kyyneleeni. Hänen sylinsä oli se, johon saatoin painaa pääni ja itkeä. Vanhempiemme edessä ei voinut itkeä, isot miehet eivät itkeneet. Linnea oli ensimmäinen, joka sai minut itkemään. Hän silitti päätäni ja piteli. Hänen sylissään sain itkeä pois kaikkia niitä kyyneliä, joita en lapsena saanut itkeä pois. Ei ollut mitään itkettävää, olin elänyt onnellisen tavallisen nuoren ihmisen elämän, ja silti kaikki padonneet kyyneleet tulivat, kun Linnea kuiskasi nimeni hellästi ja näki, milloin minun tarvitsi purkaa jotakin.
Hän on aina ollut herkkä kohtani. Tämä ihmeellinen pieni tyttö, nyt jo nuori nainen, joka on vuokseni antanut unelmansa omasta perheestä. Minä maksaisin sen hänelle sata kertaa takaisin. Antaisin hänen hankkia lapsen, olisin sille eno tai isä tai miksi lapsi ikinä minut kokisikaan. En sotkisi pientä samaan pimeään, johon vedin Linnean mukaani, kun suutelimme ensimmäisen kerran hänen ollessaan vielä taimi. Lapsi ei saisi tietää mitään. Lapsesta tulisi onnellinen. Aivan kuten meistäkin.
”Lindsu… Mä rakastan sua.”
Sanon sen monesti, mutta joskus se tuntuu koko kehossani, kun sanon sen ääneen. Vapisen tunteen voimasta. Linnean ilme muuttuu raukeaksi, hänen suudelmansa on pehmeä ja kostea ja täynnä kevättä.
”Mäkin”, hän henkäisee vetäessään happea, ”rakastan sua.”
Linnea painaa reisiään lantiotani vasten. Kuljetan käteni hänen selkäänsä pitkin takapuolelle, toinen käsi pysähtyy sivelemään kaula ja niskaa. Tämä tyttö on aina ollut maailman kaunein, mutta vanhemmiten hän kukkii kauttaaltaan. Nuo pehmeät lanteet, pisamaiset posket. Lämpöisten sukkahousujen peittämät pehmeät reidet. Täyteläiset rinnat, jotka puskevat esiin poolopaidasta. En käsitä, kuinka voin olla näin onnekas. Minun oma rakkaani.
Suutelemme tiukemmin, hivutan käteni Linnean paidan sisään ja saan hänet hymähtämään suutani vasten. Rakkaus läikehtii vatsani pohjassa, kun riisun Linnean paidan ja nappaan hänet vyötäisiltä tiukemmin syliini. Painan huuleni hänen rinnoilleen, näykkäisen vaaleanpunaisten rintaliivien reunaa.
”Rakas, haluatko sä nyt?”
”Haluan.”
”Vaikka surettaa?”
”Mä olen onnellinen, kun sä kosket mua. Kun mulla on sut. Kristian…”
Linnean kädet hivuttautuvat housuihini, ja kaikki minussa on valmis hänen kosketukselleen. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin poskeni alkavat punottaa, kun hän katsoo minua suoraan alas. Hän on aina ihaillut jokaista kehonosaani huolella. En kestä, että se saa minut edelleen punastelemaan kuin pikkupojan.
Olemme tänään erityisen helliä ja intohimoisia, tämä hetki hänen kanssaan tuntuu merkityksellisemmältä kuin mikään aikoihin. Se raukeus, joka kehooni leviää meidän ollessamme valmiita ja Linnean maatessa alastomana vieressäni, on nautinnollisin hetkeen.
”Linnea”, henkäisen hänen nimensä, ”Linnea, Linnea…”
”Mulla on niin paljon parempi olo”, hän kuiskaa vasten kaulakuoppaani. Linnean käsi silittää paljasta vatsaani ja rintakehääni. Hän painaa pieniä suukkoja kaulaani.
”Ihana kuulla. Sitä mä sulle halusinkin. Voin laittaa sulle mannapuuroa mansikkakeitolla vielä tänään ja katotaan jotain sun valitsemaa sarjaa. Vaikka hitto sit Stranger Thingsiä.”
”Onko meillä MANSIKKAKEITTOA kaapissa? Ja mitä, kestäisitkö sä mun Steve-hehkutuksen?”
”Mä rakas teen sun kans ihan mitä vaan. Rupeenko tekeen sitä puuroa?”
”Sä hemmottelet mua edelleen samalla tavalla ku lapsena… Oot Krisu hirveen söpö.” Linnea suukottaa minua suulle. ”Oo vielä hetki siinä. Sun käet mun ympärillä.”
Minä kiedon käteni tiukemmin tyttöni ympärille ja pidän hänet lämpöisenä. Olen niin onnellinen. Me selviämme kaikesta, kun saamme olla lähellä toisiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti