Kuu on kivunnut korkealle taivaalle, tähdet tanssivat pisaroina sen ympärillä. Ystävämme ovat koristelleet kaiken niin kauniiksi, tämä paikka tuntuu siltä, miltä minusta tuntuu, kun Rani hymyilee minulle. Valkea portti, koristeellinen ja täynnä valkeita köynnöksiä ja lehtiä. Sinisiä kukkia kaikkialla. On kuin kävelisimme kuun pinnalla, kaikki on niin hehkuvaa ja kaunista. Virallinen seremonia on vasta seuraavana päivänä. Kävelen tilan halki ja huomaan, että kaikki täällä tuntuu rauhalliselta ja omalta. Ei mitään liian suurta, mutta kaikki on silti valkoisin kivin koristeltua polkua myöten kaunista ja meidän näköistämme. Penkkirivejä ei tarvittu, emme ole kutsuneet niin paljon vieraita. Kaikki seisovat.
”Näyttää niin ihanalta”, Rani kuiskaa takaani. Hän ja Nori ovat tulleet kanssani mukaan. Nori on päävastuussa siitä, miltä hääpaikkamme näyttää, enkä voisi kiittää häntä enempää.
”Nori, en ymmärrä, miten sinä…” Sanat eivät taaskaan tule. Minä vain pudistelen päätäni ja toivon, että hymy löytää kasvoilleni ja kertoo Norille sen, mitä tunnen. Nori hymyilee lämpimästi ja koskettaa nopeasti kättäni.
”Ihanaa, että pidätte. Ajattelimme Gaelin ja Isaiaksen kanssa, että tämä olisi ihan teidän näköisenne.”
Vilkaisen puitteita vielä kerran ennen kuin menemme kotiin. Tuntuu kuin katsoisin sitä kaikkea itseni läpi. Sen minän, joka minusta on tullut Ranin myötä. Rani on tehnyt minusta jonkun, joka voi seistä tässä ja mennä seuraavana päivänä naimisiin. Joskus tuntuu, että pieni, luolan perällä verta vuotava lapsi sisälläni katsoo kaikkea tätä hämillään, silmät suurena ihmetyksestä. Jos kertoisin pienelle itselleni, missä olen nyt, hän ei koskaan uskoisi sitä. Se saa minut sekä surumieliseksi että onnelliseksi. Rinnassani samaan aikaan pistää ja tuntuu kevyeltä, painottomalta. Se lapsi ei kestäisi, jos kertoisin, että hänen rakastamansa mies ei koskaan pelastaisi ja kävelisi salaa alttarille hänen kanssaan. Lapsi murtuisi sen tiedon edessä. Mutta hän ei vielä tiedä, että on jotakin todellisempaa, jotakin, jonka varaan rakentaa kaiken.
Koko kehoni kihelmöi matkalla kotiin, kun ajattelen, mitä pian tapahtuisi. Vilkuilen Rania sivusilmällä, ja hän näyttää niin hyvältä, että en pysty katsomaan häntä pitkiä aikoja ilman, että koko olemukseni tärisee. Silmät räpsivät. Kaikki tuntuu suurelta, kaikki tässä. Silti tunnen kihelmöivän odotuksen alla silkkaa onnea. Se on suurempi kuin kauhu siitä, mitä tämä tarkoittaa lapselle sisälläni.
Rani kertoo moneen kertaan, ettei millään malta nukkua ensiyötä. Hän pyörii keittiössä ja olohuoneessa ja raastaa tukkaansa. Hän näyttää niin upealta. Hänen pyörittyään tarpeeksi minä menen ja pysäytän hänet, nappaan kevyesti ranteista ja kuljetan hänen pienen, jäntevän kehonsa vasten omaani.
”Hei. Kaikki kunnossa?”
”Joo, tottakai, rakas. Kiitos.” Rani silittää minua nenänpäästä. ”Olen vain tosi innoissani. Jännittää. Apua. Vaikka paikalla ei ole paljon väkeä, silti!”
”Harmittaako sinua se, ettei koko kansa voi osallistua valonkantajansa häihin?”
”Ei tietenkään, me menemme sinun ehdoillasi tässä. Minulle on kaikkien tärkeintä, että saan naida miehen, jota olen rakastanut elämäni ensimmäisistä vuosista lähtien.”
”Sinä olet niin…”
Painan pääni Raniin, hengitän poikaa sisääni. Olemme olleet yhdessä kolme vuotta. Vain. Kolme vuotta vastaan kolmekymmentäseitsemän vuotta jotakin, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Olen yllättänyt itseni löytämällä kodin tästä pojasta, jonka tuoksu on heti ensimetreillä alkanut merkitä minulle turvaa. Hitaasti ja rauhassa olen rakentanut kotiani tähän poikaan, opetellut lukemaan häntä, tulkitsemaan hänen eleitään. Ja rakastamaan. Ehdottomasti myös rakastamaan.
”En voi uskoa, että me menemme todella naimisiin”, Rani henkäisee ja katsoo minuun käsittämätön onni kasvoillaan. En koskaan kykene ymmärtämään, miten paljon aurinkoa yksi olento voi kantaa sisällään. Loputtomasti. Äärettömästi.
”En minäkään. Minun aurinkoni.”
Sanani saavat Ranin värähtämään. Hän tarraa minuun tiukemmin ja hymyilee leveästi. Hän näyttää aina niin onneliselta, kun ilmaisen hänelle, miten paljon häntä rakastan.
”Minun tuleva puolisoni”, Rani kikattaa. ”En kestä. Minun täytyy uneksia. Tämä on suurin unelmani koko maailmassa. Uskomatonta. En ikinä tahtonut muuta kuin sinut.”
Minusta on yhä edelleen uskomatonta, että hän on kantanut ajatusta minusta yhtä kauan kuin valoa. Se tekee minut niin kiitolliseksi, etten osaa pukea sitä sanoiksi. Saatan vain ihmetellä hänen edessään. Rani tietää, että minun on vaikeaa pukea sanoiksi.
”Pitäisikö teidän kuhertelevaisten mennä ajoissa nukkumaan, että jaksatte huomisen pyörityksen?” Nori huikkaa kulkiessaan pyykkikasan kanssa ohitseni.
”Kutsuitko sinä meitä juuri kuhertelevaisiksi?” Rani nauraa. ”Ihan kamala! Itse olet kuhertelevainen, et puhu enää muusta kuin Gaelista…”
”HYS nämä ovat teidän häänne! Ei huomiota minuun, kiitos! Nukkumaan siitä, ja muistakaa syödä ennen sitä.”
”Olet Nori kuule ihan kuin meidän kotiäiti”, Rani nauraa ja irrottautuu hiljalleen minusta.
”Minä en saakeli ole yhtään kenenkään kotiäiti! En äiti, enkä VARSINKAAN kotiäiti! Vaikka ei se teidän kahden kanssa aina ihan siltä tunnu…”
Nori kävelee nauraen kylpyhuoneeseen pyykkikasan kanssa.
”Meidän pitää herätä huomenna aikaisin. Hopi hopi rakkaat, iltatoimiin niin kuin olisi jo.”
”Ja sinäkö et muka ole kotiäiti…” Rani mutisee.
Me saamme nopeasti syötyä ja peseydyttyä ja käymme makuuhuoneeseemme kuin olisi aivan tavallinen päivä. Rani ei malta pysyä aloillaan, hän pyörii kuin väkkärä ympäriinsä ennen kuin istuutuu ikkunan alla olevalle sängyllemme ja ryhtyy kierimään sängylläkin. Tällaisina hetkinä rakastan häntä sietämättömän paljon.
”Rani kulta. Se menee hienosti.”
”En saata uskoa, että sinä olet se, joka rauhoittelee minua! Tämänhän piti olla toisin päin”, hän nauraa ja kiepsahtaa kiinni minuun. Istun sängyn laidalla ja hän painaa päänsä syliini. Pörrötän vaaleaa tukkaa. ”Hermostuttaako sinua yhtään?”
”Minun on pakko tunnustaa, etten kykene sisäistämään tätä vielä. Sen näkee sitten. Tuntuu hurjalta, että joku katsoo minua sellaisessa tilassa. Tuntuu ylipäätään hurjalta kaikki siinä, että tämä tapahtuu, mutta se tuntuu jo niin suurelta, etten ihan täysin pysty sisäistämään sitä.”
”Olet tosi arvokas”, Rani kuiskaa. Jatkan hänen tukkansa silittelyä. ”Olen vieläkin niin ylpeä siitä, että kosit minua. En todellakaan odottanut sinun tekevän sitä.”
”Se on minulle niin, niin iso asia”, kuiskaan pienellä äänellä. Lapsella sisälläni on jälleen asiaa. ”Minusta se on ikään kuin… aloitus. Lopetus. Aloitus ja lopetus samaan aikaan. Siihen kiteytyy niin paljon.”
”Tiedän sen, rakas, ja olen koska tahansa valmis keskustelemaan kanssasi siitä.”
Nyökkään hiljaa. Rani sulkee silmänsä ja antaa minun vain silitellä häntä. Kaikki on tässä pojassa. Kaksikymmentävuotias nuori mies, jonka sydämeni valitsi rinnalleen jo kauan sitten. Me käymme Ranin kanssa vieretysten makaamaan. Annan Ranin tuoksun täyttää kaikki aistini. Minä tiedän jo ennalta, kenet näkisin unessani tänä yönä. Se olisi välttämätöntä. En pelkää. En enää. Suukottelen Ranin niskaa ennen kuin nukahdan.
Uni tulee kuten ennustinkin. Jokainen kohta hänestä on ennallaan, nuo kovat, julmat piirteet, punainen tukka ja arpi toisen silmän päällä. Aiheuttamani vamma. En koskaan unohtaisi sitäkään. Hänen näkemisensä näin ei herätä enää sitä samaa kuin aikaisemmin. Tunnen vain lempeää surua rinnassani, kun katson hänen piirteitään, jotka ovat niin kivuliaan tutut ja silti kauempana minusta kuin koskaan.
”Minä menen nyt.”
Tiedän, ettei hän aio sanoa mitään. En tunne hänessä valoa. Hän vain katsoo minua, ja tiedän hänen katseestaan, että hän rakastaisi minua aina, aivan kuten minäkin häntä. Hän ei silti omista minua. Ei enää. Hän on osa minua, osa sitä, joka olen. Osa, jonka annan lipua jatkuvasti kauemmas.
”Minä tiedän, että tulen näkemään sinut vielä, mutta nämä taitavat olla eräänlaiset hyvästit. Huomisen jälkeen minä annan virallisen lupauksen. Sen saman, jonka sinä vannoit vielä antavasi minulle.”
Hänen katseessaan on enemmän surua kuin mitään muuta. Me molemmat tiedämme, mitä avioliitto merkitsee meille. Hän kuiski siitä minulle vuosia. Nyt ne vuodet on viimein kulutettu loppuun.
Tahtoisin sanoa anteeksi ja kiitos, mutta minusta tuntuu, että olen sanonut tarvittavan jo kauan sitten. Minua surettaa katsoa häntä tällaisin silmin. Uusin. Hänen piirteensä näyttävät niin paljon julmemmilta ja vanhemmilta nyt, kun sydämeni tietää, että minulla on viimein koti. Ihan oikea koti, joka vahvistuu nyt.
Olen sanonut kymmenittäin hyvästejä. En tiedä, monestiko joudun vielä sanomaan, ennen kuin olen todella päästänyt hänet pois. Katson häntä pitkään. Hymyilen vaisusti. Rakastan häntä aina, mutta se kaikkein kipein on viimein poissa. Olen valmis ottamaan seuraavan askeleen.
”Jää hyvästi”, minä kuiskaan ties kuinka monetta kertaa. Tiedän, ettei tämä olisi viimeinen kerta, mutta jokin sisälläni tuntuu selkeämmältä kuin aikoihin. Hänen kuvajaisensa hälvenee, uni pyyhkiytyy hitaasti pois.
En muista lopun yön unista mitään. Herään aamulla aikaisin Ranin vierestä ja ymmärrän, että olen herännyt loppuelämääni. Oma valintani tuhisee vieressäni ja näyttää niin uskomattoman suloiselta, että hetken mielijohteesta suukotan hänet hereille.
”Huomenta, tuleva aviomieheni”, kuiskaan Ranille. Hän hymyilee heti aamusta niin sädehtivästi, että kaikki minussa tuntuu valmiilta.
”Rakas, en voi uskoa, että olemme tässä.”
Rani mönkii syliini.
”Nyt sitten vain ylös ja laittautumaan. Näemme toisemme seuraavan kerran seremoniassa. Nukuitko hyvin?”
”Nukuin.”
”Ja kaikki on kunnossa?”
Nyökkäilen.
Rani ponnahtaa ylös, nousen hänen perässään ja kiedon pitkäksi aikaa kädet hänen vyötäisilleen.
”Kiitos, rakas, kun olet. Pian me olemme aina toistemme”, sanon ja suukotan Rania poskelle.
”Rakastan sinua. Maltetaan vielä hetki”, Rani sanoo hymyillen.
Me valmistaudumme eri paikoissa, emme halua paljastaa asujamme toisillemme etukäteen. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisena Rani eteeni astelee seremoniassa. Minä löydän itseni Gaelin ja Isaiaksen kotoa. Isaias ei ole täällä, hän on jo hääpaikalla, mutta minä ja Gael pärjäämme asuni kanssa hyvin kahdestaan. Kenenkään muun kanssa en suostuisi laittautumaan.
Tuntuu vieraalta olla jonkun muun kuin Ranin edessä paljaana, mutta Gael ei tunnu olevan millänsäkään siitä. Hän sohii ympärilläni, kiristää korsettia, asettelee koruja juuri oikein ja istuttaa minut lopulta alas laittaakseen tukkani ja kasvoni.
”Sinusta tulee absoluuttisesti kaunein olento koko auringon ja kuun alla, ettäs tiedät”, Gael sanoo hymyillen, kun alamme olla valmiita. Minä onnistun vain hymyilemään kiusaantuneesti.
”Olen täysin tosissani. Sinä olet NIIN uskomattoman kaunis.”
”Noh, älä nyt… Emmehän ole nähneet sinun asuasi vielä.”
Gael mutristaa huuliaan heristää sormeaan.
”Ehei, tämä ei ole kilpailu, vaan sinun hääpäiväsi.”
”Tuntuu niin uskomattomalta.”
”Me olemme Isaiaksen kanssa niin onnellisia teidän puolestanne. Olette ihanimmat. Juuri tällaista onnea olemme teille toivoneet.”
Hymyilen.
”Te näytitte Isaiaksen kanssa koko maailmalle hienosti mallia.”
”Kansa mahtaa olla onnellinen toisen valonkantajansa häistä.”
”Harmi vaan, että eivät saa suuria häitä…”
”Se ei ole sinun vikasi.”
”Kiitos.” Hymyilen. ”Ehkä kansa saa häät, jos sinä ja Nori menette vielä naimisiin.”
Gael alkaa nauraa. Rakastan kuunnella sitä, hänen naurunsa rauhoittaa.
”Niinköhän se olisi ihan laillista?”
”Nori voisi vaikka päättää siitä itse… Hän ja Rani.”
”Oijoi. No mutta, ei puhuta minun suhteistani sinun hääpäivänäsi.”
”Me olemme kyllä hyvä tiimi, vihaamme kumpikin puhua itsestämme. Pitäisikö sitä puhua vain säästä…”
”Ihan kamalan tylsää”, Gael nauraa. ”Mutta kuule, Beth. Miltä nyt tuntuu?”
Hän nojailee olkapäihini, katsomme molemmat kuvajaistani peilistä. Yllätän itseni kykenemällä siihen. Itseni katsomiseen. Gaelin kosketus tuntuu hyvältä, en tahdo häntä kauemmas. Olen ilahduttavan läsnä ihossani tänään. Maailma tuntuu armolliselta.
”En oikein pysty sisäistämään, että tämä tapahtuu todella”, kuiskaan. ”Tiedät varmasti, mitä avioliitto merkitsee minulle.”
Gael nyökkäilee ja hymyilee pehmeästi.
”Olen sinusta niin ylpeä. Minun kaunis rakas ystäväni. Olet kehittynyt niin hienosti. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka iso asia tämä sinulle on.”
”Todella iso. En… en osaa kuvata sitä. Rani on… hän…”
Vien kädet kasvoilleni. Tunnen, kuinka koko kehossani hehkuu.
”Rakastan Rania.”
”Sen näkee teistä molemmista niin kauas. En ole koskaan tavannut keitään yhtä aidon rakastuneita kuin te kaksi.”
Gael laskee hunnun koristeltujen, ylös koottujen hiusteni päälle. Huntu on musta ja sen yläosasta lähtee tummansinisiä perhosia. Perhosvana harvenee ja vaalenee hunnun alaosassa. Se on häikäisevän kaunis.
Nousen ylös ja tuijotan pitkään itseäni peilistä. Ihoni hehkuu, silmämeikkini hohtaa sinistä helmiäistä. Puvussani on korkea kaulus ja läpinäkyvät hihat sekä yläosa. Ihonmyötäiset hihat huipentuvat suuriin, leveneviin pitsihihoihin. Koruja ja kynsilakkaa. Pitsiä. Mustaa, sinistä. Olen onnellinen tunnistaessani itseni tästä maalauksesta. Tämä todella olen minä, se minä, joka kuuluu yksinomaan Ranin syleilyyn ja tähän uuteen, säkenöivään maailmaan.
Seremonia alkaa illalla. Vieraita on suunnilleen kymmenen, en tunnista kaikkien kasvoja, sillä en aina kykene yhdistämään henkilöitä kasvoihin, vaikka yrittäisinkin. Rani tuntee kaikki, ja tärkeintä on, että ystävämme ovat paikalla. Tähdet ja kuu ovat kivunneet taivaalle, kaikki hehkuu yön hopeisessa loistossa. Kaikki vieraat ovat pukeutuneet hopeaan ja kultaan ja valkeaa, kaikkien asut sointuvat toisiinsa.
Minä pelkäsin, että valkean portin alle polkua astellessani menettäisin yhteyden itseeni, aistini täyttyisivät liikaa ja pettäisivät minut. Mutta minä olen elossa. Tunnistan nämä kädet, tämän kehon. Ja minä tunnistan tuon nuoren miehen, joka seisoo portin alla selkä minuun päin. Näen Ranin asun ensi kertaa. Kermanvärinen vaalea puku, leveät lahkeet. En näe häntä etupuolelta, mutta jo tämä riittää saamaan kehoni mutkalle.
Gael seisoo pitkässä beigen- ja kullanhohtoisessa mekossa Ranin edessä. Hänellä on vihkimisoikeudet, ja hän on ainut, jonka halusimme vihkimään meidät. Meidän kansallamme ei ole vielä vakiintuneita hääperinteitä, joten minä kävelen kuun valaisemaa valkoisten kivien koristamaa polkua yksin kohti Rania. Soittajat soittavat heleää, rauhallista musiikkia huilulla ja harpulla, ja melodia saa koko kehoni heräämään henkiin. Sen lujittamana kävelen rauhallisesti tumma, koristeellinen laahus perässäni kohti porttia ja kohtaan Ranin.
Kun hän kääntyy minun puoleeni ja nostan hunnun kasvojeni tieltä, tunnen, kuinka koko olemukseni kiinnittyy tähän poikaan. En ole koskaan nähnyt mitään yhtä ihanaa kuin läpäisemätön onni hänen kasvoillaan. Hänen turkooseissa silmissään hehkuvat kaikki taivaan tähdet. Kaulus on avonainen, puvuntakin alla ei ole mitään. Kaulalla on yksi kultainen ketju. Rani ei ole koskaan näyttänyt upeammalta. Hänen silmissään on kyyneliä. Hetken me vain katsomme toisiamme huilumusiikin hiipuessa hiljalleen taa.
Seremonia on lyhyt. Sanat lausutaan kuunvalon todistaessa. Minä ja Rani painamme kätemme yhteen ja katsomme toisiamme silmiin.
”Valon läsnäollessa julistan teidät aviopuolisoiksi.”
Minun sydämeni on perhonen. Se liitää kohti taivasta.
”Voitte suudella.”
Rani vetää minut niskasta suudelmaan. En ole tuntenut valoa vuosiin, mutta tiedän sen olevan tässä, aivan meissä kiinni. Meidän valomme kurottavat kohti toisiaan ja lomittuvat niin, ettei niitä erota enää toisistaan.
Yleisö heittelee valkeita terälehtiä. Me suutelemme uudelleen ja uudelleen. Kuunvalo saa Ranin kasvot hehkumaan. Näen hänestä kauas, että hän tuntee valon. Hän kulkee sen kanssa. Minä annan kaikkeni sirottua häneen ja hän minuun, me lomitumme, tulemme yhdeksi kirkkaaksi valoksi.
Olen viimein vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti