Wilhelm ja Julius
Sinä olet läpinäkyvä. Istut edessäni olohuoneen kalliilla matolla ja olet kuin lasia, läpinäkyvä, mahdoton koskettaa. Lattialla on pelkästään asioita, joita emme tahdo kohdata; veri on peittänyt lasinsirpaleet ja puiset kehykset. En enää muista, mitä on mennyt rikki. Sinä puhut, mutta näen vain suusi avautuvan, en kuule sanoja. Käteni tärisevät, yritän ojentaa niitä, mutta ne eivät liiku.
Auta minua, auta. Silmäsi eivät liiku, ne ovat suuret ymmärtämättömät lammet. En tiedä, kuinka kysytään apua, en osaa muuta kuin iskeä uudelleen ja uudelleen. Tulet lähemmäs, etsit lupaa koskettaa, mutta en voi antaa sitä sinulle. En tiedä, mitä tapahtuu, jos kosketat minua nyt.
Painat kätesi poskelleni. Vasta silloin ymmärrän, että siinä on verta. Lämmin ja märkä kätesi tahrii poskeni, mutta vedät minut lähemmäs enkä uskalla ajatella mitään. Olet yhä läpinäkyvä, ja minä rukoilen, että olisit todellinen. Olet jokainen toiveeni, olet kaikki, mitä koskaan halusin, ja kun olet siinä, en näe sinua, en näe, putoan pimeään ja kadotan muodot.
Sinä painat huulesi omilleni, ja minä hengitän sinua. Pelkään sitä, mitä olet, kun kosket minuun vailla hätää. Sinä et osaa pelätä, vaikka sinun pitäisi. Painat minut hellästi sinua vasten, ja minä ymmärrän, että sinä olet todella siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti