Sohvalla

Noa makaa sohvalla jalka nostettuna niskan taakse. Minun lihaksiani kolottaa pelkkä ajatuskin moisesta taipuvuudesta. Pojan suu on puristunut viivaksi ja toinen käsi piirtää vihkoon tiukkoja koukeroita.

“Mitäs puuhaat?”

“Teen juonikaaviota.”

“Melkoisen näköinen.”

Pojan saa hiljaiseksi vain silloin, kun hänet jättää projektiensa pariin. Muulloin hänen suunsa käy taukoamatta, jopa silloin, kun annan pehmeitä suudelmia hänen kaulalleen. Teen itselleni tilaa sohvalle siirtämällä hellästi Noan jalkoja. Hän hädin tuskin huomaa minun tekevän niin, vaikka siirrän toisen jalan hänen olkansa takaa. Sellainen hän vain on.

“Mulle tuli ikävä sua… Malttaisitko hetkeksi jättää tuon projektisi?” Silitän pojan pohjetta. Mietin kaikkia niitä kertoja, kun Noa itse on änkenyt syliini ja mankunut, jos jatkan lehden lukemista hetkenkin pitempään. “Noaseni? Kuuletko?”

Noa kohottaa päätään aavistuksen. Siirryn hänen päälleen ja riisun hänen lasinsa, koska pelkään joka kerta rikkovani ne.

“Mitä? Tuliko sun ikävä mua?” Hänen puheensa hajoaa pehmeäksi kikatukseksi. Noa ottaa pääni käsiinsä ja painaa päälaelleni pusuja.

“Ainahan mun on sua ikävä…”

“Mm-hmm? Silloinkin, kun rikon sun tavaroita ja unohdan ruoat uuniin?”

“Etenkin silloin.”

Noan pienet kasvot ovat yhtä hymyä. Hän vetää minut päälleen ja antaa minun hukuttaa hänet suudelmiin.

Parrasvaloissa

Sali. Yleisö. Kohdistinvalojen ja pölyn haju, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Lava on minun, jalkani tuntevat tämän sävelkulun. Annan itseni musiikille. Kehoni toimii kuin riivattuna, liekki polttaa jalkapohjissani.

Minussa palaa liekki, jonka te olitte vähällä sammuttaa. Minä en välittäisi, vaikka se roihuaisi niin, että kaikki, mihin kosken, palaisi. Minä otan tämän salin mukanani, kun lähden, tämä kaikki on minun enkä anna tästä mitään teistä kenellekään.

Olen tottunut siihen, että kaikki vain ottavat ja ottavat ja ottavat. Minä en ole kuten veljeni, en osaa hymyillä typeränkilttiä hymyä silloin, kun muut iskevät puukkonsa selkääni. Kaikki täällä ovat vain haaskalintuja, jotka odottavat sopivaa hetkeä raadella sen, mitä minun loistostani jää jäljelle. Kun te katsotte minua, te ette todella katso minua ja menestystäni, vaan te toivotte olevanne paikallani. Sitähän me ihmiset haemme tästä maailmasta; hetkeä parrasvaloissa, edes yhtä häviävää sekuntia.

Minä en ole kuten veljeni. Kun minuun sattuu, kukaan ei tiedä sitä. Minä vetäydyn piiloon enkä anna kenenkään katsoa siitä. Ehkä olen yhtä tekopyhä kuin pikkuveljeni, kun hymyilen silloin, kun haluaisin huutaa päin naamaa, että minuun sattuu, ja se on teidän syytänne, teidän, kuuletteko. Mutta sitä te ette minusta saa.

Te saatte vain tämän hehkun, kun lavan valot sytytetään ja liekkini roihahtaan.

Se on minun, minun, minun, minun ansaitsemani.

Syömässä

Noa

Sinulla on suttua kämmensyrjälläsi. Kyntesi ovat lyhyet ja sormesi kuluneet, käytät käsiäsi paljon ja se näkyy. Lappaat tomaatteja lautaselleni enemmän kuin jaksan syödä, mutta en osaa sanoa ei. Päästän pienen ynähdyksen, josta tajuat heti, mitä tarkoitan.

“Noa, sun pitää sanoa, jos et halua jotain”, murahdat lempeästi. “Okei?”

Mutristan suutani. Tulet lähemmäs, painat pääni kylkeäsi vasten ja rapsutat. Joskus pitelet minua kuin koiraa, mutta se vain huvittaa minua. Kunhan saan olla lähelläsi, muulla ei ole väliä.

Ojennat minulle lautasta. Tomaatteja on kaksi liikaa ja salaatti koskee ruskeakastikkeeseen, ja vaikka hymyilen, näet heti, mitä ajattelen.

“Sun pitää ruveta tekemään tää ateria itse, kun mä en osaa selvästi koota sitä sulle”, sanot moitetta äänessäsi. “Tai sitten sä vaan tarvitset ne sun nepsydiagnoosit ja pian…”

“Bold of you to assume et mä jaksaisin tehdä ruokaa…”

“Mä en Noa rakas ymmärrä noita sun sanontojasi, sun pitää tulkata noi mulle.”

Näytän hänelle kieltä. Erottelen kaikki ainekset lautasella omille sektoreilleen, mutta salaatissa on silti ruskeakastiketta.

“Sun pitää ruveta puremaan mua sängyssä”, mutisen lihapullaa suussa. Sinusta lähtee epäuskoinen hörähdys.

“Siis mistä toi nyt tuli sun mieleen?”

Minä vain kikatan.

“Emmätiiä. Tuli vaan.”

“Jos haluat tuollaisia juttuja, sinun pitää kyllä etsiä joku ikäisesi…”

Nousen tuolilta ja kiedon käteni kaulallesi. Painan suukkoja pitkin harmaata partaasi, kun yrität protestoida. Minua vain naurattaa.

“Sun piti syödä… Noa, hei. Hei!”

Olen sylissäsi ennen kuin ehdit sanoa mitään. Huokailet dramaattisesti, mutta kiedot lopulta kädet vyötäisilleni ja painat hellän suukon kaulaani.

“No niin. Syömään siitä”, komennat. “Kuulitko, höpsö?”

Joskus sanot, että kanssani oleminen on kuin eläintä vahtisi, mutta tiedänhän minä, että sinä pidät juuri siitä. Suukotan sinua vielä kerran ennen kuin raaskin siirtyä takaisin tuolilleni.

Uuteen elämään

Onko pakko sanoa hyvästit, jos ei tahdo?

Minulla on ollut aikaa käsitellä asioita. Olen sanonut sen kymmeniä kertoja: joudun aina jättämään asiat, joita en ole valmis hyvästelemään. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia. Olen rakastanut sitä kaikella, mitä minussa on. Tämä on se kaupunki, jossa kasvoin aikuiseksi, tämä on se kaupunki, joka opetti minulle, kuka voisin olla. Näille kaduille olen kertonut asioita, joita yksikään ihminen ei minusta tiedä. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia talven pakkasilla, jotka saavat puut kimaltamaan ja olen rakastanut tätä kaupunkia kevään ensinuppujen tullessa. Täällä minun on ollut hyvä.

Tiedän, että kaikki ihmiset eivät kiinny asuntoihin, osalle riittää vain kapseli, jossa nukkua öisin, mutta minä olen rakastanut asunnoistani jokaista. Niihin kaikkiin liittyy muistoja, hyviä ja huonoja, kaikenlaisia; ei niitä voi ryhmitellä enkä haluakaan. On vain muistoja. Olen itkenyt ja huutanut, olen nauranut ja tanssinut ja laulanut, olen elänyt, ja se on ollut ihanaa. Siihen tulokseen olen tullut: eläminen on ihanaa ja minä olen rakastanut elää tässä kaupungissa.

Joka ilta sama lenkki, samat korkeat kerrostalot ja järvi. Samat syyssateen valaisevat lamput. Syksyisin saapuvat valot, jotka täyttävät koko kaupungin elämällä. Olen rakastanut jokaista hirveässä säässä tekemääni matkaa yliopistolle, olen rakastanut kaikkia niitä kertoja, kun pyöräkorjaamo on pelastanut pyöräni tai kun olen istunut ystävillä iltaa yömyöhään. Olen kiitollinen jopa kaikista niistä itkuista, jotka olen itkenyt. On suunnaton etuoikeus saada kaivata jotain niin paljon; olen ollut täällä onnellinen, niin tavattoman onnellinen.

En pysty käsittämään, että jokainen päiväni ei jatku enää siellä, missä rakastin elämää kaikkein eniten, mutta olen onnellinen nyt ja tiedän, että muutos on hyvästä. Olen oppinut tältä kaupungilta niin paljon. Tämä ei ole rakkauskirjeeni ystäville, yliopistolle ja kaikelle sille, mitä kannan ikuisesti; tämä on rakkauskirje kaupungille, jossa kasvoin aikuiseksi ja jonka tulen aina osaamaan ulkoa.

Olet pitänyt minusta hyvää huolta, parempaa kuin mikään tähän mennessä. En malta odottaa, mihin tuuli minut vie. Nämä ovat hyvästit nyt tässä hetkessä, tässä ajassa, kunnes kohtaamme jälleen. Kiitos kaikesta, sinä pidät nyt huolta jostakusta muusta. Kiitos, että sain rakastaa, kiitos, että sain olla.

S, 23.8.2025

Perhonen: luku 36

Luku 36 (Julius)

Wilhelm on tiskaamassa, kun minä päätän sanoa sen. Kiedon ensin kädet hänen vyötäisilleen ja hengitän pitkään hänen tuoksuaan, annan hänen tottua ihooni ihollaan. Siten häntä on helpoin lähestyä; antaa hänen vähän kerrallaan tottua siihen, etten lähtisi tänäänkään. Suukotan kaulaa, joka on jo valmiiksi antamillani sinelmillä.

Kulta, minä sanon, ja hän sanoo niin, toistamme aina samat asiat, sillä siten turva rakentuu. Annan Wilhelmin kääntyä itse, vaikka haluaisin vain kiepauttaa hänet ympäri ja painaa vasten keittiötasoa. Wilhelmin silmissä kiiltää tuttu pelko, kun hän ei vielä tiedä, mitä aion sanoa. Voi rakas. Jonakin päivänä et enää odota pahinta.

”Sä olet kantanut sitä jo riittävän pitkään”, sanon.

”Sitä? Kantanut?”

”Sun syyllisyyttä.”

Hänen ilmeensä muuttuu. Pelkistyy. Suru on vain surua.

”Riittää jo. Sun ei tarvitse enää. Mä annan sulle kaiken anteeksi.”

Ja silloin me hajoamme. Hän romahtaa minuun ja minä kannan, olemme kiinni toisissamme ja vain annamme itsemme hajota. Käteni ovat tiukasti Wilhelmin ympärillä, hän itkee ja itkee, en enää erota kyyneliämme toisistaan.

”Kiitos… kiitos…”

”Ei sun tarvitse kiitellä mua.”

”Mä en odottanut tätä. Ei sun olisi koskaan tarvinnut antaa mulle anteeksi.”

Hän on yhä sama mies, joka tärisi pelosta, kun yritin lähteä. Sama mies, joka iski minut lattiaan. Hän on muuttunut, mutta hän on silti sama ihminen, emme saa kaikkea sitä tekemättömäksi. Ja silti – tuo hellyys hänen silmissään.

”Nyt me voimme vain olla”, kuiskaan hänen suutaan vasten. ”Niinhän, rakas?”

Niin, hän sanoo, niin, minä vastaan. Me voimme viimein jättää sen kaiken taa. Wilhelm kohottaa päätään ja antaa minun suukottaa häntä hellästi.

Jäämme siihen. Tästä on hyvä jatkaa, lentää kohti aamuauringon punertamaa taivasta.

Perhonen: luku 35

Luku 35 (Wilhelm)

Kuukausi Juliuksen valmistumisesta me raahaamme tavaramme avaraan kaksioon neljännessä kerroksessa. Minä vastustin alempia kerroksia, olen aina viihtynyt jalat ilmassa. Julius pudistelee sellaiselle päätään. Hänen on aina ollut helpointa vain antaa asioiden tapahtua kuten minä tahdon. Joskus minusta tuntuu, että olen vielä liian itsekäs antaakseni hänen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Hän mukailee minua liian helposti ja minä annan hänen tehdä niin. Se on yksi niistä asioista, joista kerron terapeutilleni.

Julius nauraa sille, miten tarkka olen tavaroiden paikoista. Hänelle riittää tuttu musta lipasto ja minun luotani raahattu korkea keittiön pöytä. Uuteen olohuoneeseen putoaa kesäaurinko samalla tavalla kuin vanhan kotini keittiöön, ja se tuntuu olevan Juliukselle kaikken tärkeitä. Minä otan kymmeniä kuvia hänestä syömässä vanukasta tai keikistelemässä esiliina yllään.

Nyt, elämän etsiessä uusia uomiaan, minä olen miettinyt rakkautta ja sitä, mitä se on minulle milloinkin tarkoittanut. Rakkaus on ollut minulle pettymistä. Etsimistä sieltä, missä se ei ole koskaan asunut. Minä olin näennäisesti suosittu, mutta kun oveni menivät kiinni ja elämäni sortui, vain harva laittoi viestiä ja vielä sitäkin harvempi jaksoi laittaa useamman. Minä en jaksanut ottaa heihin yhteyttä, he olivat minulle yhtä etäisiä kuin kuka tahansa vastaantuleva. Olin heidän kanssaan vain, koska he osasivat sanoa oikeat sanat. He kommentoivat jokaisen somekuvani alle, he pommittivat minua viesteillä ja kertoivat kaverinkavereilleen olevansa ystäviäni. Olin palkinto, jota esitellä, kunnes hohteeni himmui. Unohtui. Mietin yhä sitä, miten helppoa heidän oli unohtaa se. Jättämäni paikka kuroutui umpeen kuin se ei olisi koskaan ollutkaan siinä.

Tuijotan Juliusta, joka purkaa viikon nurkissa lojuneita ylimääräisiä keittiötarvikkeita kaappeihin. Välillä hän kääntyy puoleeni ja ryhtyy kertomaan jotakin kertomatta jäänyttä juttua hymy kasvoillaan. Tuijotan hänen poikamaisne komeita piirteitään ja ajattelen, että hän jäi, kaikista ihmisistä vain hän.

”Mä rakastan sua enemmän kuin koko maailmaa”, sanon, eikä Julius kerro minun liioittelevan vaan puhkeaa hymyilemään. Hän ei koskaan sano, että jokin minussa on liikaa.

”Ja sä olet mun koko maailma”, hän vastaa lempeyteen lempeydellä. Minä en voisi enää elää kenenkään sellaisen kanssa, jonka sanoista ei huokuisi koko aurinko. Viimein olen oppinut antamaan hänelle takaisin kaiken sen, jota hän on kaatanut niskaani jo vuosia.

Haluan imeä Juliuksen osaksi itseäni niin, että hengitän häntä joka hengenvedolla. Minulle turvaa on alkanut merkitä hänen sykkeensä omaani vasten öisin. Julius kietoo minut syleilyynsä, kun herään huutaen unista, joiden sisällön hän kertomattakin tietää.

Julius on minulle rehellinen myös rajoistaan. Olemme keskustelleet kaikesta, aivan kaikesta, ja silti hän katsoo minua tismalleen samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänä. Joskus minun on vaikeaa uskoa, että hän todella on siinä. Että sain kaiken jälkeen silti pitää hänet itselläni.

Minulla on päiviä, kun tahtoisin naulata hänet lattiaan. Puhun niistä hänelle ja terapeutille, rauhassa sanoitan sitä, mikä minussa velloo valtoimenaan. Kaikesta huolimatta olen pystynyt olemaan lyömättä häntä. En uskaltanut luvata sellaista enkä siksi halunnut hänen jäävän, mutta nyt haluan vain, että hän sulaa minuun kiinni enkä enää koskaan joudu olemaan hetkeäkään erossa hänestä. Haluan hänen jakavan jokaisen ajatukseni, jokaisen pienimmänkin asian, joka mielessäni liikkuu. Ne kaikki ovat hänen, en tahdo mitään välillemme, en mitään. Siksi sanon sellaisiakin asioita, joita ihmiset eivät yleensä halua kuulla. Julius vain ottaa ne ja katsoo niitä kaikella maailmaa suuremmalla lempeydellään, jonka lähdettä en vieläkään osaa paikantaa.

Uskaltaudumme hiljalleen Juliuksen läheisten seurassa ulos. Käymme yliopistolla ja yritämme solahtaa takaisin siihen maailmaan, jossa kohtasimme. Olemme kumpikin kasvaneet siitä osittain ulos, se ei ota meitä saumattomasti takaisin. Julius on valmistunut ja minä vielä täysin kesken. Vuodet poissa ovat antaneet minun unohtua; enää en erota joka puolella kasvoja, joista muistan vain sen, miltä ne näyttivät tullessaan.

Juliuksen valmistuneet ystävät ovat yhä kaupungissa ja suostuvat näkemään meitä. Heistä etenkin Lauri tuntuu kaiken aikaa odottaneen meidän palaavan yhteen. Se lämmittää minua. Hän kättelee minua huvittavan muodollisesti aivan kuin emme olisi koskaan ennen tavanneet.

Kotona minä kiedon käteni Juliuksen ympärille ja pysyn siinä niin kauan, että saan jälleen happea.

”Rakas.” Sisään, ulos. ”Musta tuntuu, että sunkin pitäisi tavata mun vanhemmat.”

”Uskotko, että mä ymmärtäisin silloin sua vielä paremmin?”

”Mmm, ehkä. Sä ymmärrät mua jo nyt paremmin kuin kukaan koskaan.” Kohtaan hänen kasvonsa. Juliuksen sormi jää leualleni. ”Sä jäit.”

Julius. painaa kasvonsa aivan omiani vasten. Hetken on vain hän ja hän, loputtomia sähköisiä sanomia ruumiissani, loputtomasti häntä.

Perhonen: sinulle

Valo palasi sinuun vähitellen. Yksi ilta ja kymmenet ja taas kymmenet keskustelut kerralla kipinä alkoi löytää sinuun takaisin. Sinun silmäsi syttyivät ja sinä hymyilit niin, että poskiisi piirtyi kuopat. Aamuyöstä sytytit kynttilöitä pitkin asuntoa, niiden piti olla aitoja, koska sinä vihasit keinotekoisia. Silti kävit jatkuvasti tarkistamassa, etteivät ne polttaneet koko asuntoa. Siinä sinun ongelmasi ydin kenties olikin – sinä halusit pohjimmiltasi jotakin todellista, mutta pelkäsit sen poltetta.

Minä jäin katsomaan, kuinka valo hiljalleen löysi silmiisi ja sai sinut hymyilemään eri tavalla. Sinä olit niin kaunis. Olit aina ollut, mutta tulit yhä vain kauniimmaksi, kun hymyilit sydämestäsi.

Enää valosi ei ollut kiinni siitä, jäinkö viereesi yöksi. Sinä annoit minun mennä ja opit, että minä tulin aina uudelleen. En jättänyt sinua, vaikka olin joskus pitkiä aikoja vastaamatta viesteihisi ja vietin aikaa muidenkin seurassa. Tuli iltoja, kun jouduin pitämään sinua ranteista, jotta et olisi hajonnut pelkoosi. Et enää käynyt kimppuuni, jäit polkemaan paikoillesi ja itkit ja olit niin pieni, että minua heikotti. Rutistin sinua niin lujaa, että saatoit vain valahtaa hervottomana syliini ja vain jäädä siihen, kunnes mitään ei enää tullut.

Minä opin sinut ja sinä minut, me lomituimme, eikä ollut enää mitään, mitä olisimme toisiltamme pitäneet.