Lasisydän

Ruusulasin helinä muodostaa viimeisen kehtolaulun kuoleville korville. Mies syöksyy läpi lasin, läpi kivun tuhansien aaltojen vain tullakseen osaksi rikkoutuvaa maisemaa. Vuosia maailmaa kestänyt lasi tippuu alas säästelemättä mitään tai ketään. Mies kietoutuu hohdon peittämään maailmaan ajatus mielessään kirkkaampana kuin lasi ympärillään.

Hän tietää, mitä tehdä, kun maailma murtuu reunoistaan tuhansiksi erivärisiksi palasiksi, jotka heijastavat hänen levollista kuvajaistaan. Hänen on lausuttava sisälleen syntyneet sanat, päästettävä ulos viimeinen tahtonsa. Mies avaa suunsa ja tuntee, miten äänteet suojaavat häntä ympäröivältä maailmalta. Tippuminen kestää kauan, ikä maalaa juonteitaan kasvoille. Vaikka mies tietääkin sen olevan vain harha, hän jatkaa, kunnes sata vuotta ovat rutistuneet hänen ympärilleen ja viimeistelleet hänen matkansa.

Kipu kestää vuosia, palo sisällä lähtee sydämestä ja etenee muualle kehoon. Mies tuntee, miten jokaisen sanan, jokaisen lisätyn vuoden myötä osa hänestä kärventyy tuhkaksi lasin keskelle. Matka jatkuu ja jatkuu vain, kunnes pienet kipunat ovat muuttuneet roihuaviksi liekeiksi hänen paperinohuelle iholleen. Huulet toistavat sanoja toisensa jälkeen, liekit nuolevat paperia pois eikä lasisade lakkaa heijastamasta jokaista savukiehkuraa.

Kun sanat tulevat vuosikymmenten päästä loppuunsa, kun sata vuotta täyttyvät, miehen viimeiset atomit lipuvat korkealle ilmaan ja jättävät maahan vain pieniä kekäleitä ja tuhkan polttamaa tulikuumaa lasia.

- - -

Leelle ♡