Luku 33: Taivaisiin
Lilikan tuoli on punaista samettia.
Hän on ristinyt kapeat jalkansa ja istuu, kunnes viimeinenkin
saarenvartija saapuu paikalle. Ilmassa riippuu räjähtämistään
odottava tunnelma, jonka rätinän saattaa jo miltei kuulla. Solas
seisoo ryhdikkäänä Lilikan oikealla puolella, käsi kunniallisesti
tuolin punaisella nojalla. Pelkästään heidän välillään
särähtelevä jännite ei erotu kenellekään muulle suljetussa
huoneessa. Lilika ei ole unohtanut miehen petosta, mutta sallii tämän
seisoa rinnallaan, kuten tämän kuuluu.
Kun ovi käy ja Alissandran Rori
Casten astelee huoneeseen kumartaen väliaikaiskuningattarelle
syvään, kokous voi alkaa. Lilikan noustessa saarten vartijatkin
nousevat, ja vaikka Lilika on paljon heitä pienempi, hänen voimansa
kannattelee tilannetta, estää sitä hajoamasta palasiksi.
”Tahdon kiittää teitä kaikkia
tulostanne”, Lilika lausuu kunnioittavasti nyökäten.
”Ilmoitukseni oli kiireellinen ja hätäinen, ja minä iloitsen
siitä, että saatoimme kokoontua oitis.”
”Luonnollisesti, teidän
korkeutenne.”
”Kutsuin teidät paikalle, koska
veljeni, kuningas, antoi minulle käskyn. Tämä kokous järjestetään
täysin hänen korkeutensa ohjeitten mukaisesti.”
”Vieläkö hänen korkeutensa seilaa
ilmoja?”
”Vielä, Casten”, Lilika vastaa
tyynesti. ”Tämä kokous käsittelee kuitenkin hänen toista
puoltaan, mustan puolen valittua lasta, Remi Loriania.”
Lilika pitää äänensä täydellisen
rauhallisena Remin nimen kohdalla, vaikka hänen koko olemuksensa
tekisi mieli huutaa se ääneen, tehdä sille oikeutta.
Saarenvartijoitten läsnäolon sävy muuttuu, jännite ilmassa
kiristyy entisestään, kun asioista aletaan puhua niiden nimillä.
Lilika laskeutuu istumaan sallien saman luvan muillekin. Hän istuu
niin rennosti, että voisi kuvitella, ettei ihon alla juokse tuhansia
kuoriaisia kiljuen, miten väärin kaikki on.
”Arvoisa kuningas tiedotti minua
tulevasta suuresta linjauksestaan ruusuja koskien”, Lilika
aloittaa. ”Sitä ennen tahdon kuitenkin tietää, miltä
kapinallisten tilanne näyttää kullakin saarella.”
Solasin ote tuolista tiukentuu,
Lilikan tekisi mieli hymyillä. Miehen on turha estää häntä
toimimasta omaksi edukseen.
”Colarissa vangitut mustan äidin
salakuljettajat ovat yhä asianmukaisesti meidän vankejamme”,
sanoo vartijoista nuorin, Colarin Eres. ”Muuta kapinallisten
liikehdintää viljavalla maaperällämme ei ole tapahtunut.
Saittehan lähettämämme nimilistan, teidän korkeutenne?”
”Sain, mutta olivatko siinä todella
kaikki?”
”Lähettäjät eivät varmasti
tehneet asiaa riittävän selväksi. Pahoitteluni, teidän
korkeutenne. Kaikkien nimiä ei saatu ylös, kaksi puri kielensä
poikki. Toinen heistä oli mies, joka kavalsi kapinalliset. Etsimme
parhaillaan ihmisiä, jotka osaisivat tunnistaa heidät.”
Te ette tule koskaan löytämään
sellaisia, Lilika ajattelee
näyttämättä sitä. Suurin osa kapinallisista on ihmisiä, joiden
katoamista kukan ei huomaisi. Remillä on omat jalokivensä,
suurinimiset ruusut, joiden paljastumisella tämä haluaa ravistella
Krielin maata, mutta Lilika tietää, että suurin osa on kuten kuka
tahansa kaduilla.
Nimetön ja rahaton.
”Kiitoksia,
Eres”, Lilika sanoo nyökäten nuorelle miehelle. ”Entä Kallas?”
Kallasin
vartija Roth on
pitkä, ronski mies, jollaisia Lilika ei ole koskaan oppinut
pelkäämään. Lilika istuu samettituolillaan seuranaan pelkkiä
häntä suurempia miehiä, mutta tietää olevansa itse se, jota
huoneessa tulisi pelätä. Etulyöntiasema pitää hänen selkänsä
suorassa ja kielensä terävänä.
”Olemme
siistineet paikkoja ruusujen hyökkäyksen jäljiltä,
teidän korkeutenne”, Roth vastaa, ”mutta kansa on yhä
levotonta. Joukkosurman jälkiä on mahdotonta pyyhkiä täysin pois,
ja vastaavan mellakan puhkeaminen aiheutti
suurta levottomuutta
kallasilaisissa.”
Lilika nyökkää, huomaa
pidättelevänsä hengitystään.
”Entä Valieriin lähetetyt ruusujen
ruumiit, teidän korkeutenne? Onko heitä tunnistettu?”
Lilikan katse siirtyy Rothista
Casteniin, punahiuksiseen mieheen, jonka vihreitä silmiä
reunustavat väsyneet rypyt. Casten ymmärtää, mitä Lilika
ajattelee, ja pienellä katseella sallii Lilikan puhua siitä, mitä
ei voi jättää ikuisesti sanomatta. Lilika tietää sen olevan
hänelle itselleen pelkkää alkusoittoa jollekin suurelle, joka
pyyhkisi vielä joskus hänen ylitseen.
”Yksi löytyneistä ruumiista kuuluu
Alissandran Castenin tyttärelle, Aylalle”, Lilika sanoo langettaen
tuomion omiensa päälle. Sanat, joita hän ei voi olla sanomatta.
Sanat, joihin Remikin on jo varautunut.
”Emme ole kuitenkaan ryhtyneet vielä
toimiin”, Casten vastaa äänellä, joka ei kuulu enää
saarenvartijalle, vaan tyttärensä menettäneelle miehelle.
”Me
palaamme tähän yksityiskohtaan oitis tämän kokouksen päätyttyä.”
Solasin ote tuolista on tiukempi kuin
aiemmin, ja jos Lilika ei tuntisi Castenin surua ihollaan, hän
nauraisi Solasin hauraudelle.
”Voimmeko
todella jättää tuollaisen yksityiskohdan käsittelemättä?”
kysyy Kallasin Roth.
”Alissandra
on aina tunnettu mustistaan! Remi Lorian karkotettiin
Alissandraan. Miksi me annamme
tämän seikan paeta käsistämme? Kuka tietää, vaikka Castenilla
olisi itsellään suhteita ruusuihin?” Eres jatkaa Rothin sanoja.
Lilika taputtaa käsiään, keskeyttää
kiivaat sanat. Rori Castenin ilmeessä käväisee kiitollisuus,
Lilika tallettaa sen sydämeensä.
”Kuninkaan
minulle antamat ohjeet ovat kiireelliset. Me palaamme aiheeseen, emme
suinkaan sivuuta sitä. Nyt
meillä on tärkeämpää keskusteltavaa.”
Saarenvartijoitten kulmat pysyvät
kurtistuneina, mutta Lilika on kiveä, kovaksi hakattu, kivulla
viimeistelty, hän ei murru ainoankaan edessä. Lilika pitää
katseensa terävänä ja tiputtaa huuliltaan sanat, jotka mädättävät
hänen suunsa, polttavat ikenet rei’ille.
”Kuningas Endelion valkea,
Valencielin suvusta, aikoo pommittaa jokaisen saaren yksitellen, jos
Remi Lorian ei antaudu.”
Suurenevia silmiä, rypistyviä otsia.
Kauhu vartijoitten kasvoilla on yhtä suuri kuin Lilikan sisällä.
”Pommittaa?”
”Ruutia.
Tietenkin. Tietenkin”, Roth
sähähtää. ”Aikooko hänen korkeutensa tapattaa meidät kaikki?”
”Eihän hän voi pommittaa alas
vuosisatoja säilynyttä maata! Se, että hän on Krielin nykyinen
hallitsija, ei anna hänelle sellaista oikeutta!”
”Kuka on antanut sallimuksensa
sellaiseen? Sehän on silkkaa hulluutta!”
Lilikan koko kehossa lepattaa, miesten
sanat saavat hänet täyttymään surusta. On lohdutonta nähdä
vartijoitten jakavan hänen ajatuksensa, sillä he kaikki ovat
pelkkiä pieniä koneiston osasia, täydellisen murskattavissa.
Endelion seilaa heidän yläpuolellaan ja näkee kaiken, valmiina
iskemään koska tahansa.
”Endelionin
yläilmoihin kohoavan imperiumin on tarkoitus toimia
suojapaikkanamme”, Lilika kertoo. ”Kun se valmistuu huippuunsa ja
me kaikki voimme nousta sinne turvallisesti, teemme sen.”
”Miksi jokin niin suuri olisi
tarpeellista yhden miehen kiinni saamiseksi?” Roth ärähtää.
”Hänen äitinsä saatiin kiinni Colarissa, miksi häntäkin ei
saataisi, jos vain yrittäisimme riittävästi?”
”Mistä lähtien kuningas on
ylipäätään yrittänyt aktiivisesti etsiä toista valittua lasta?
Eihän hän ole tehnyt sen suurempia linjauksia aiheen eteen
aikaisemminkaan!”
”Teidän korkeutenne, ette te voi
antaa veljenne tehdä mitään tällaista.”
Lilika nielee itsensä, todelliset
sanansa, avaa suunsa valheellisena, valkoisena kuningattarena, jota
ei enää tunne.
”Minulle suodut valtuudet eivät
riitä vastustamaan itseään kuningasta”, Lilika sanoo säilyttäen
rikkoutumattoman tyyneytensä.
”Entä, jos me kaikki vastustamme
ideaa? Voimmeko me sitten mitään?” Idean heittää ilmoille
Alissandran Casten.
Lilika jatkaa nielemistä, kunnes ei
maista enää mitään.
”Endelionilla on etumatka. Hänellä
on metallikuussa miltei valmis valtakunta ja aseet, joilla ampua
meidät kaikki alas. Jos me vastustamme, olemme hänelle yhtä kuin
kapinallisia.”
Ilmeet pöydässä ovat lasittuneet,
jokainen tuijottaa eteenpäin ymmärtäen, että heidän valtuutensa
eivät ylety korkeuksiin. Vaikka he ojentelisivat käsiään kohti
taivaita ja puristaisivat käsiään nyrkkiin, he eivät kykenisi
tarttumaan mihinkään. Endelion on pelannut pelinsä huolella.
”Minun tehtäväkseni on jäänyt
järjestää tilanne siten, että saamme siirrettyä maanpäällisen
elämämme pilviin ajoissa”, Lilika lausuu tuntematta sanoistaan
mitään. Vaikka ilmeet synkkenevät, Lilika jatkaa, sillä ei ole
enää syytä olla jatkamatta, taivasta kurotteleva käsi ei saa
vastausta. ”Veljeni kuninkaan oikea käsi Solas on saanut
kuninkaalta tarkat toimintaohjeet ja kertoo ne nyt teille.”
Vartijoista vain Casten pudistaa
päätään. Miehen kasvoilta kuvastuu rehellinen kauhu.
”Kuinka kuningas Endelion on
järjestellyt käytännön seikat? Vesi, valot…” Casten pudistaa
päätään. ”On mahdotonta asua yksinomaan pilvien päällä.”
”Hänen korkeutensa ei pyrikään
siirtämään koko maailmaa ylös”, Solas avaa suunsa, astuu
eteenpäin Lilikan viereltä. He eivät vieläkään vaihda katseita.
”Mitä nopeammin Remi Lorian antautuu, sitä vähemmän tuhoa
saadaan aikaiseksi.”
”En tahtoisi olla se, joka
arvostelee hänen korkeutensa arvovaltaa, mutta oletteko te kaikki
todella sitä mieltä, että voimme vain alistua näin
mielipuoliselle suunnitelmalle? Eikö meillä ole muita keinoja saada
ruusujen johtajaa kiinni?”
Hiljaisia kasvoja. Roth ja Eres ovat
vaienneet.
”Casten… Meidän valtuutemme eivät
ylety tänne. Nyt on se aika, kun me pysymme hiljaa”, Roth sanoo
katsoen toista miestä kulmiensa alta.
”Sinä olet minun ikäluokkaani”,
Casten sanoo raskaasti, joka sana silminnähden sydäntä raastaen,
”ja sinä tiedät aivan kuten minäkin, miten tällaiset
suunnitelmat päättyvät. Me olemme eläneet Kallasin joukkosurman
ajan, Roth! Sellaista katastrofia ei saa enää tapahtua. Nykyisenä
Kallasin vartijana luulisi sinun tietävän, mitä tällaiset sanat
tarkoittavat.”
”Krielissä hallitsijan sana on
laki! Systeemi ei pyörisi ilman hallitsijoita. Kukaan meistä ei
kenties halua tehdä näin, mutta kerro meille, mitä muuta me
tekisimme olematta pelkkiä säälittäviä kapinallisia? Me olemme
valkealla merkittyjä, arvokkaita miehiä, joille on annettu tärkeitä
hallinnollisia tehtäviä. Emme voi tehdä vain sitä, mikä tuntuu
meistä hyvältä. Emme ole olleet lapsia vuosiin.”
”Kenties meidän olisi sitten aika
siirtyä maailmaan, joka ei enää välitä systeemistä”, Casten
tiputtaa.
Lilika hätkähtää. Ensi kertaa
Solas katsoo häneen, ymmärtää yhtä kirkkaasti kuin hänkin, mikä
paino Castenin sanoilla on. Lilika nousee ylös, hänen kauttaaltaan
valkea ulkomuotonsa asettuu keskiöön. Häpeä löytää piirteet,
kun Lilikan valkeus tuomitsee heitä.
”Jatkaisimmeko kokousta, hyvät
herrat? Ellette tahdo viettää päiviä tämän pöydän ääressä”,
Lilika lausuu pehmeästi, kadottaen itsensä sanojen taa. Todellinen
Lilika istuu pienessä häkissä ja tuijottaa, ei jaksa enää edes
kohotella käsiään. ”Solas, olisitko ystävällinen ja kertoisit
arvoisille saarenvartijoillemme, mitä kuninkaamme suunnitelma pitää
sisällään?”
Solas nyökkää kuningattarelleen ja
avaa suunsa. Saarenvartijat, Casten mukaan lukien, kuuntelevat, kun
mies puhuu. Lilika kuulee vain tyhjiä sanoja pakollisista
toimenpiteistä, kansan ja omaisuuden siirtämisestä metallikuuhun.
Lilikan ajatukset ovat toiseella, kiertävät taivasta, etsivät
vastauksia, mutta turhaan, ne lentävät häntä karkuun.
”Endelionin käskyjen mukaisesti
ilmalaivoilla kuljetetaan evakkoon vain sellaisia, jotka voivat ennen
laivaan nousemista todistaa olevansa valkoisella merkittyjä”,
Solas sanoo tiputtaen Lilikan takaisin hetkeen. Lilika rojahtaa
ruumiiseensa lujaa, voimalla ja kivulla. Hän onnistuu vain vaivoin
peittelemään kauhun kehonkielessään.
”Ainuttakaan ei päästetä turvaan,
jos ei kykene todistamaan valkeaa merkkiään.”
Saarenvartijoiden ilmeet eivät
värähdä, Lilika on ehtinyt jo hetkeksi unohtaa, että hekin ovat
vain valkealla merkittyjä, tärkeileviä miehiä aivan kuten hänen
veljensäkin. Heillä ei ole huolta. Lilikan veri jäätyy suoniin,
päässä humisee. Kaikki kuvat ovat kadonneet mielen laidoilta,
Lilika ei näe selvästi. On vain huone täynnä miehiä ja hyytävä
pakokauhu ruumiissa.
”Melkoisia sanoja mustalla
merkityltä”, sanoo Eres hienoinen hymy huulillaan. ”Kuinka
mahtaa olla – päästääkö hänen korkeutensa mukaan ne mustat,
joiden kohdalla on päättänyt tehdä poikkeuksen?”
Eresin puheessa on sävy, jonka Lilika
on oppinut ulkoa. Koko Kriel tuntee sen, hengittää samaa mätää
sisälleen. Solas säilyttää arvokkuutensa, pysyy suorana ja
kovana.
”Se on kuninkaan asia”, Solas
sanoo. Lilika ei kiiruhda pelastamaan tätä, hänellä ei ole
hienoistakaan tarvetta auttaa hänet pettänyttä miestä. Ei vielä.
Solas ei voi tehdä Lilikalle mitä tahansa.
”Hänen korkeutensa on aina ollut
jokseenkin… suopea mieleltään”, Eres sanoo pyöräyttäen
silmiään.
”Kuningas tehköön hänen
linjauksiinsa sopivat päätökset täysin itse. Pääasiallinen
periaate on, että yhtäkään mustalla merkittyä ei pelasteta.”
Solas vetäytyy takaisin Lilikan
samettituolin vierelle. Arvokkuus säilyy, sanat ovat tasaiset ja
jykevät. Lilika olisi toivonut miehen selittelevän enemmän,
pitävän tilannetta hyppysissään vielä hetken, jotta hän itse
saisi kylmyyden sisällään laantumaan.
”Veljeni on antanut linjauksen, että
aineelliset valmistelut on tehtävä valmiiksi ennen seuraavaa
täysikuuta”, Lilika kertoo nousematta tuolistaan. ”Sitä ennen
ainoallekaan krieliläiselle ei saa levittää tietoa siitä, mitä
tapahtuu. Kysymykset ja huhut on vaiennettava oitis. Ihmisille saa
alkaa tiedottaa yläilmoihin siirtymisestä vasta, kun muut toimet on
hoidettu.”
”Entä Remi Lorian?”
”Tiedotuksia Remi Loriania
koskevasta vaatimuksesta saa alkaa jakaa vasta, kun ihmisiä on jo
alettu kuljettamaan ylös.”
”Eikö heidät olisi tarkoitus saada
yläilmoihin ennen kuin uhkaus annetaan Remi Lorianille?”
”Millainen paino on vaatimuksella,
jos se ei sisällä uhrauksia?” Lilikan silmät ovat tyhjät hänen
puhuessaan veljensä antamia sanoja. On kuin veli ja äiti puhuisivat
hänen suullaan. Yhä tänäkin päivänä he elävät hänessä,
pitävät häntä otteessaan. ”Kuningas tahtoo vedota Remi Lorianin
oikeudentuntoon. Jos hän ei antaudu, ihmisiä ja kaupunkeja
tuhoutuu, eikä ruusujen johtaja halua sellaista.”
Katseet ovat jo lasittuneet. Kun
Lilika kysyy, tahtooko kukaan esittää lisäkysymyksiä, hän tietää
valmiiksi, että kukaan ei kykene sanomaan mitään.
”Kokous on päättynyt”, Lilika
sanoo. ”Myöhemmistä tapahtumista ilmoitetaan teille suoraan.
Tärkeintä on, että tiedätte nyt, mitä tehdä.”
Saarenvartijat nyökkäävät ja
poistuvat yksitellen. Vain Castenin askeleet empivät.
”Odota”, Lilika sanoo. ”Sinulla
on vielä sanottavaa.”
Casten pysähtyy. Mies kääntää
kasvonsa kuningattareen, silmissä kiiltää. Casten on surrut
tytärtään pois saamatta edes tämän ruumista haudattavaksi.
Lilikan sydän on miehen puolella, mutta hän ei voi kumartua
asemastaan tämän luo.
”Solas, jättäisitkö meidät
kaksin?”
Solas kävelee pois katsomatta
Lilikaan. Tyttö palaisi mieheen myöhemmin.
”Rori Casten, kerro minulle, mitä
sydämelläsi on.”
”Teidän korkeutenne, te olette niin
erilainen kuin isoveljenne”, Casten sanoo. Ääni alkaa murtua
reunoistaan. ”Oletteko te todella sitä mieltä, että me voimme
tehdä näin?”
Lilika jatkaa nieleskelyä. Hän ei
maistu enää miltään.
”Kuningas on jo aloittanut toimensa.
Kaikki järjestelyt on tehty, ilmalaivat tuovat tavaraa uuteen
maailmaan tälläkin hetkellä.” Lilika joutuu sulkemaan silmänsä,
pitelemään otsaansa. ”Sillä, mitä minä henkilökohtaisesti
juuri nyt ajattelen, ei ole merkitystä, sillä käskyt ovat jo
tulleet eikä minun valtuuksillani kumota niitä.”
Casten kuljettaa kätensä Lilikan
harteille, ei tule liian lähelle, pitää vain kiinni ja katsoo
suoraan silmiin. Mitä miehen katseen takana kulkeekin, tulee
syvemmälle Lilikaan kuin yksikään kosketus. Lilika ymmärtää.
”Minun tyttäreni oli teidän
ikäisenne”, Casten huokaa. Puhuessaan punatukkainen mies näyttää
paljon vanhemmalta. ”En olisi koskaan voinut kuvitella häntä
siihen tilanteeseen, johon teidän veljenne on teidät asettanut.”
”Oletko sinä huolissasi minusta,
Casten?”
Castenin ilme murtuu. Mikään ei ole
niin yksiselitteistä.
”Minä vannon, että minä ta
poikani emme tiedä, kuinka Ayla päätyi osaksi ruusuja”, Casten
sopertaa. ”Voin vain toivoa, että te olette suopea sukuni nimeä
kohtaan. Meidän kytköksemme ruusuihin lakkasivat tyttäreeni. Suo
anteeksi, että rakastan ja kunnioitan hänen muistoaan siitä
huolimatta, mihin hän kuului.”
Lilika kuljettaa vuorostaan kätensä
miehen poskelle, pitää sitä siinä vain hetken.
”Ei ole synti isältä rakastaa
tytärtään”, Lilika sanoo hiljaa.
Rori Castenin kylki kohoilee, mutta
ylpeys pitää kyyneleet sisällä. Katse välittää äänettömän
kiitoksen Lilikalle.
”Onko asia tällä käsitelty,
teidän korkeutenne?”
”On”, Lilika sanoo. ”En aio enää
vaivata ketään aiheella.”
”Entä veljenne suunnitelma?”
Lilikan katse painuu hetkeksi,
välittää Castenile viestin.
”Olen pahoillani”, Lilika huokaa.
”Se tapahtukoon.”
”Se tapahtukoon”, Casten toistaa
väsyneenä. ”Voimaa tiellenne, pieni kuningatar. Teidän sydämenne
on puhtaampi kuin ainoallakaan systeemin synnyttämällä
hallitsijalla.”
Castenin sanat ovat rohkeat, mutta ne
antavat liekin Lilikan sisälle. Mies tietää, ettei hänen tarvitse
piilottaa ajatuksiaan Lilikalta. Katse, jonka Lilika vaihtaa miehen
kanssa ennen tämän menoa, sytyttää voiman hänen rintaansa.
Kaikkien kanssa ei tarvitse piiloutua, joskus voi laskeutua korkealta
kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Lilikan sydän laulaa niin korkealta,
että sen soinnut kuuluvat taivaisiin saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti