Luku 44: Ruusu
Valierin ilma tuoksuu tutulta Remin
asettaessaan jalkansa sen maalle. Tuoksu täyttää hänet
kauttaaltaan; raikas meri-ilma, hienoinen suola ja lämpimät
mausteet. Satamassa tuoksuu koti, Remi kävelee suoraan
lapsuudenmaisemaansa. Se nielaisee hänet kokonaisena, silittää
hänen viittansa liepeitä, hipoo poskia. Vaikka hengenvaara riippuu
kaikkialla Remin yllä, Valieriin astuminen on kuin kävelisi sisään
tuttuun maalaukseen.
Ruusut hajaantuvat automaattisesti,
suunnitelma on hiottu pikaisesti ennen maihinnousua. Renfred
huolehtii laivasta ja siitä, että he eivät kiinnitä liiaksi
huomiota osakseen. Remi kulkee määrätietoisesti poispäin
satamasta, hän osaa reitin ulkoa. Miehet kiskovat veneistä
kalansaaliitaan, naiset kaupittelevat kankaitaan ja yrttejään
maihin saapuville miehille. Elämä on vilkasta, paikoitellen
levotontakin, Colarin savupilvet ovat maalanneet mustat raitansa
Valierinkin elämään.
Remi suo viimeisen katseen rantaan.
Lune seisoo keskustelemassa ihmisille, jotka ottavat hänet
keskusteluun kuin kotiinsa. Kyllä Castenin nimi tunnetaan. Lunella
ei ole hätää. Hän joutuu kenties selittämään, mitä tekee
Valierissa, mutta hän on nopea tarinankeksijä, Remi tietää sen.
Ei syytä huoleen. Lune ei koskaan paljastaisi mitään. Lune on nyt
siellä, minne kuuluu. Remi ei haluaisi sen särkevän rintaansa niin
suuresti. Hän katsoo vielä hetken, imee jokaisen osan Lunen
piirteistä – kaartuvan nenän, pisamaiset posket, punaisen
kiharapilven. Remi painaa ne mieleensä kuin haluaisi omistaa ne
elämänsä loppuun saakka. Sitten hän kääntää päänsä ja
tietää, ettei enää palaa.
Tutulla kulmalla, kahden Remin
lapsuusaikoina suositun ravintolan kulmalla on hiljaista.
Ravintoloista toinen on tyhjä, sen ikkunaan on piirretty suuri musta
merkki. Remin sisällä soi matala sävel. Hänen lapsuudessaan
Valier välttyi vastaavalta. Nyt valkoisten valta on ulottunut
aiemmin vilkkaisiin kulmiin saakka. Remi huokaa syvään, vetää
hupun syvemmälle päähänsä.
Kun kulman takaa kävelee lyhyt,
korkeavartisiin saappaisiin sonnustautunut tyttö, Remi säpsähtää.
Tyttö on vetänyt hupun samalla tavalla päänsä yli kuin hänkin,
mutta hän tunnistaa tämän jo tavasta kävellä. Nopeat askeleet
eivät jää odottamaan ketään. Remi on yrittänyt pysyä niiden
perässä suurimman osan lapsuudestaan. Vasta kohdalla tyttö vetää
hupun kasvoiltaan, paljastaa kuulaat, korkeaposkiset piirteensä.
Lilikan silmät ovat yhä siniset kuin liplattava joki linnan
vierellä.
Lilikan alahuuli alkaa väpättää,
valkoiset kulmat kaartuvat ylös. Remin ruumis on turta, voimaton,
mutta painautuessaan Lilikan omaa vasten, ottaessaan sen omalleen
kuin osan itseään, se täyttyy valosta. Valo on kirkas ja lämmin
kuten kaikki menneet iltapäivät. Lilika on pieni, mutta lämmin.
Remi puristaa tyttöä ja unohtaa kaiken. Kaikki kuolemat, kaikki
menetykset, Colarin räjähtäneen maan, tärisevän ruumiin, Lunen
loittonevan selän. Kaikki hiipuu pois, kun hän sulaa kiinni Lilikan
kosketukseen, puristaa tyttöä lujempaan kuin on koskaan puristanut
ketään.
”Sisko… sisko rakas”, Remi
sopertaa Lilikan tukkaan. Ei ole sellaista voimaa maailmassa, joka
voisi kieltää Lilikan häneltä. Tyttö on hänen siskonsa, ei
veren puolesta, vaan jonkin paljon vahvemman. Kun Remi irrottautuu
syleilystä, Lilikan kasvot ovat täyttyneet kyynelistä. Lilikan,
joka niin harvoin itki.
”Sinä olet hengissä. Sinä elät.
Sinä…” Lilika saa sanotuksi.
”Minä olen. Niin olet sinäkin. Ja
me olemme vihdoin tässä.”
Remin kädet tarttuvat Lilikaa
kasvoista. Hän pitää tytön kasvoja aivan lähellä omiaan, vie
otsansa tämän omalle. Niin lähellä. Vihdoin verenä ja lihana
häntä vasten.
”Minä tulin kohtaamaan hänet –
sinun veljesi.”
”Tiesin sen. Osasin arvioida
viestimien kautta käymämme keskustelun perusteella, mihin auringon
kulmaan saapumisesi ajoittuu. Olin oikeassa. Meillä on vielä
loistavasti aikaa, päivä on hädin tuskin käynnissä.”
”Sinä…” Remi joutuu pudistamaan
päätään. Naurunpyrskähdys on kevyt, pelkkä linnunlento. ”Sinä
olet vieläkin aivan uskomaton.”
”Kuinka niin ’vieläkin’, Remi,
mehän olemme keskustelleet kaikki nämä vuodet! Kirjeillä,
viestimillä, miten milloinkin olemme uskaltaneet.”
”Se on ainoa asia, joka on saanut
ylläpidettyä uskoni tähän kaikkeen. Ainoa, Lilika. Sinä olet
ensimmäinen ja viimeinen ihminen, jota minä olen koskaan uskonut.”
Hymy tarttuu Remin kasvoilta Lilikaan.
Remi pitää kättään Lilikan olalla, on mahdotonta olla
koskematta, kun he ovat vihdoin siinä, kahdestaan, yhdessä.
”En olisi selvinnyt täällä yksin
kaikkia näitä vuosia ilman ajatusta toivosta.” Lilikan olat
vavahtavat kylmän väristyksen voimasta. ”Muistatko, mitä sinä
sanoit ennen kuin sinut karkotettiin Alissandraan? Luin sen sinun
huuliltasi. ’Ruusu kukkii vielä.’ Nyt on se päivä, Remi.
Tänään ruusu kukkii vihdoin.”
Remi hymyilee niin leveästi, että
koko kasvoihin sattuu. Kyyneleet tulevat ilman lupaa. Vihdoin Lilika
on siinä, jakamassa ne hänen kanssaan.
Lilika vetää hiljaa hupun takaisin
päähänsä. Entistä kuningatarta ei saisi tunnistaa kukaan. Remi
tarttuu tytön käteen ja sallii tämän kuljettaa itseään
kaduilla, joista jokaisen kuva on piirtynyt hänen mieleensä.
Valierin kartta on täynnä kultasäikeisiä polkuja, lapsen
haaveita, joita he kulkivat kaikki yhdessä.
”Siitä on kauan, kun olet ollut
täällä”, Lilika sanoo hymyä äänessään. ”Vieläkö osaat
reitin linnaan?”
”Linna kirjaimellisesti näkyy tänne
saakka”, Remi naurahtaa. ”Mutta vaikka ei näkyisikään, jalkani
veisivät minut sinne. Ne osaavat reitin ulkoa.”
Lilika puristaa hänen kättään
lujempaa.
”Me kävimme täällä aina Ethén
kanssa. Hän antoi meidän käydä satamassa katsomassa laivoja.”
Sanat saavat Remin pyyhkimään
kyyneliä silmistään.
”Sinä olit niin pieni silloin.
Vaikka et sinä ole erityisen suuri vieläkään.” Remi pukkaa
Lilikaa kevyesti olkapäähän.
”Vai olen minä pieni?” Lilika
nauraa. ”Kai minä olen sentään vähän muuttunut?”
”Viestimessä näkyvä hologrammi ei
ole antanut oikeutta sille, kuinka sinä olet kasvanut. Kun minä
lähdin, sinä olit vasta kaksitoista.”
”Sinä sen sijaan et ole muuttunut
yhtään, veli rakas. Olet edelleen aivan yhtä pitkä ja hontelo,
silmäsi vain ovat tulleet surullisemmiksi.”
Remi nyökkää Lilikan sanoille,
vaikka tyttö ei sitä hupun alta näekään. Surusilmät ovat hinta
siitä, mitä Remi on vuosien varrella rakentanut.
Linnan mahtipontinen siluetti lähenee.
Lilika pysähtyy tutulla kulmalla, vetää Remin sivukujalle, jolle
hän ei ole koskaan aiemmin askeltanut. Krieliläiset ovat liian
kiireisiä keskittymään kahteen kanssakulkijaansa. Katse Lilikan
joensinisissä silmissä on tiukka.
”Minun täytyy lähteä tästä eri
suuntaan. Sinä tiedät, mitä se tarkoittaa.”
”Minä kävelen yksin sillalle ja
kohtaan Endelionin.”
”Olen järjestänyt tilanteen niin,
että voit olla huoleti. Keskustelin tästä Renfredin kanssa
viestimen välityksellä, ja tiedän, minne te ruusut aiotte
levittäytyä. Lähetin Endelionin miehet aivan eri suuntiin. Valier
on riittävän suuri eksyttäväksi. He tuskin tulevat kohtaamaan.
Olethan pyytänyt kaikkia pitämään matalaa profiilia?”
”Tässä on kyse minusta ja
Endelionista, joten kukaan ei tee mitään. Kaikki ruusuihin
viittavat tunnusmerkit on heitetty mereen. Ei ruusuja korvan takana
tai mitään sellaista.”
”Hyvä. Tilanteen pitäisi sujua
heidän osaltaan oletetusti.”
Remi ja Lilika jäävät tuijottamaan
toisiaan, tilanne kuroo itsensä umpeen. Olisi mentävä. Remi
painautuu vielä kerran Lilikaa vasten, halaa tyttöä niin lujaa
kuin pystyy rusentamatta tämän heiveröisiä luita. He seisovat
siinä kauan, kadunkulmassa, toisiinsa ripustautuneina. Sitten Lilika
sipaisee Remin poskea ja katoaa ihmisvilinään.
Silmät kiinni, luomien takana on
pimeää ja hiljaista. Valo läikkyy yhä mielen laitamilla, Lilika
on sytyttänyt sen sinne eikä mikään pimeys voi viedä sitä
sieltä pois. Kun Remi avaa silmänsä, hän on viimein valmis. Remi
lähtee kulkemaan kohti linnaa. Sillalla ruumis muistaa kipunsa
jälleen, jalkoja jomottaa, käsiä kipristelee. Ihmiset jäävät
taa, sillan toisella puolella seisovat valkopukuiset vartijat. Kun
Remi astuu sillalle, hän vetää hupun päästään. Ensi kertaa
vuosiin hän kykenee kulkemaan omana itsenään, piilottamatta
nimeään, piilottamatta kasvojaan.
Valkopukuisten miesten takaa kulkee
yhtä valkea hahmo. Lähempänä Remi erottaa muutakin kuin siluetin.
Lyhyehkön, kiharan kuontalon, silmät, jotka tuskin koskaan
räpyttelevät, odottavat aina vain. Koruja ranteet täynnä,
korvista vain toisessa. Endelion. Kuningas on ojentanut kätensä
kuin aikoisi syleillä Remiä.
”Me tapaamme vihdoin, Remi”,
Endelion sanoo äänellä, jonka soinnista Remi ei ole unohtanut
hiventäkään. ”Olen odottanut sinua.”
Endelion vie kätensä Remin omille,
puristaa. Silmät kohtaavat silmät. Remi muistaa kaiken.
”Tässä minä olen. Nyt sinun ei
tarvitse tuhota enää mitään minun vuokseni.”
Endelionin naurahdus on teatraalisen
huvittunut.
”Voi, mikä sankari sinä oletkaan.”
Remin leukaperiä nykii, koko ruumis
on pelkästään kireä.
”Tule. Seuraa minua. Areena on
odottanut meitä kaikki nämä vuodet. Me jätimme kesken jotakin,
jota ei koskaan saisi jättää puolitiehen.”
Areena. Remi muistaa vielä, miltä
tuntuu yskiä verta toisen lyödessä yhä uudelleen. Hän ei ollut
varautunut. Hän ei kuvitellut Endelionin iskevän häntä rintaan.
Kädet piti kohottaa sovinnon merkeissä, ei satuttaakseen.
”Sinä käänsit selkäsi meidän
lupauksellemme, ja nyt sinä viet minut suoraan taistelukentälle”,
Remi sanoo rykäisten kurkkuaan. ”Emmekö me koskaan keskustele,
Endelion?”
”Mutta Remi rakas, mehän olemme
keskustelleet kaikki nämä vuodet!” Endelion sanoo kääntymättä
katsomaan Remiin. ”Sinun ponnettomat iskusi, minun pommini ja
ilmalaivani… Voi, Remi, me olemme keskustelleet mitä kauneimmalla
tavalla.”
Remi irvistää tahtomattaankin. Hän
on aina ollut oikeassa. Endelion on pelkästään pelannut.
”Minä jätin sinut henkiin hetken
mielijohteesta ja kaduin sitä pitkään. Sinä teit juuri niin kuin
pelkäsinkin – ryhdyit merkityksettömään kapinaan. Kuvittelin,
että sinusta olisi parempaan, mutta sinä et onnistunut yllättämään
minua.”
Areena häämöttää jo, Endelion
kiristää askeliaan. Remi pysyy perässä.
”Jos kapina on sinulle
merkityksetön, sinä et ole ymmärtänyt sen ydintä.”
”Olen minä.” Äänessä on ivaa,
se on aidompi kuin mitään, mitä Endelion on koskaan sanonut Remin
kuullen.
”Sitten sinä et tekisi näin.”
”Juuri siksi minä teen näin.”
Ennen areenalle astumista Endelion
tulee aivan lähelle, tarttuu Remiä leukaperistä ja vie hänen
kasvonsa aivan omiensa eteen. Huulet miltei koskettavat, kun Endelion
puhuu. Remi ei kavahda etäisyyttä, hän on nähnyt Endelionista
kaiken. Ei ole sellaista kohtaa, jota hän ei olisi koskenut.
”On ollut nautinto leikkiä
kanssasi”, Endelion lausuu aivan vasten Remin kasvoja, ”mutta
minä olen saanut siitä jo kaiken sen, mitä tarvitsen. Olet
innostanut minua suuresti. Kun katsot taivaalle, näet varmasti
metallikuun pilvien takaa. Olen saanut maailmalta haluamani. Nyt sinä
et ole minulle enää mitään muuta kuin hienoinen este. Teet liikaa
kaikkea sellaista, jonka en voi sallia tapahtuvan minun Krielissäni.”
”Kriel ei ole sinun.”
”Kenen sitten, Remi rakas? Sinunko?”
”Ei kenenkään. Ei maailmaa voi
omistaa. Systeemikin tietää sen, siksi uudet valitut syntyvät joka
sadas vuosi.”
Endelion miltei painaa huulensa Remin
omille, Remi saattaa tuntea, kuinka Endelionin keho värisee
odotuksesta. Viime hetkellä Endelion vetää itsensä kauemmas,
etäisyys palautuu ennalleen. Maailman kaksi voimaa, niin
samanlaiset, niin erilaiset. Silti aina yhtä, luonnon tahdosta.
Remin katsoessa Endelionia silmiin hän tietää, että sillä
hetkellä merkitystä on vain heillä kahdella.
”Mennään”, Endelion nyökkää
Remille. ”Ei ole enää mitään, mistä me voisimme keskustella.
Jäljellämme on vain tämä.”
Remi nyökkää takaisin. On olemassa
vain he.
”Jos sinä voitat minut, mitä sinä
tahdot? Paikkani hallitsijana?”
”Ei, Endelion, en ole koskaan
toivonut sitä. Ymmärsitkö sinä todella, mistä kapinassani on
kyse?”
Endelion huiskauttaa kättään.
”Kunhan elättelin toivoa siitä,
etten olisi ymmärtänyt.”
Remi seuraa Endelionia areenalle. Kova
pinta on pysynyt samanlaisena. Katsojia ei ole, kukaan ei ole
havahtunut siihen, mitä tapahtuu. Vain linnan omat ihmiset
seuraavat, Remi erottaa sivusilmällään Lilikan valkean hahmon
pitkän miehen vierestä. Tämä on kaikille niille mustalla
merkityille, jotka eivät ole nyt täällä, Remi ajattelee
tarttuessaan aseeseensa, jonka painoa ei ole pidellyt käsissään
neljään pitkään vuoteen. Kaikille niille, jotka ovat kuolleet
systeemin vuoksi. Niille, jotka elävät vielä varjoissa.
Endelion aloittaa iskut. Remi on
harjoitellut, ollut paljon jaloillaan, hyppinyt ja iskenyt itsekin.
Endelionin radat ovat hänelle tuttuja, he ovat taistelleet toisiaan
vasten kerran aiemminkin. Endelion iskee paljon ylhäältä, Remi
osaa väistää. Hiki puskee pintaan, Colarissa syntyneet haavat
tykyttävät, mutta Remi ulkoistaa itsensä niistä. Hän on tehnyt
tämän aiemminkin, iskenyt ja väistellyt, tehnyt, mitä häneltä
odotetaan. Krielin mustat eivät tiedä hänen taistelevan, mutta hän
puolustaa ja hyökkää kuin jokainen musta olisi katsomassa,
odottamassa hänen voittoaan. Ase tottelee häntä edelleen, hän on
tottunut sen pituuteen, sen tuntuun kädessään.
Väsymys huokuu Endelionin kasvoilta,
kun tämä yrittää vetää Remiltä jalat alta. Liikkeet ovat liian
hitaita, Remillä on pelossa eläneen ihmisen refleksit turvanaan.
Kun joutuu varomaan jokaista vastaantulijaa, piiloutumaan mustaan
viittaansa, oppii toimimaan nopeasti, aistitasolta. Ruumis päättää,
mieli on pelkkä sen jatke, jokin, joka toimii, kun sitä erikseen
pyydetään. Keho on valmis kaikkeen. Keho on kova eikä se tunne
mitään, se kestää kaiken eikä mikään ole sille mahdotonta, kun
se on kerran joutunut pelkäämään.
Endelion ei näe viimeistä iskua. Ase
kalahtaa maahan, katse täyttyy kauhusta. Aseista riisuttuna Endelion
vie kädet kehonsa suojaksi. Remi on iskemässä Endelionia suoraan
tämän kalpeisiin kasvoihin, kun mieli palaa muistuttamaan
itsestään. Ei. Älä. Sinä et voi.
Remi yllättää itsensä keskeltä
tekoaan. Hän vetäytyy kauhu katseessaan takaisin, pakenee itseään.
Hän ei tunnista itseään kuvasta, jossa aseeton Endelion suojelee
itseään käsillään ja hän aikoo iskeä, tappaa siitä
huolimatta. Remi kavahtaa omia refleksejään. Ei väkivaltaa. Ei
kipua. Ei enää ikinä. Remi laskee aseensa maahan, polvistuu
asettamaan sen vanhalle areenalle. Se kalahtaa alas, pysyy jalkojen
juuressa vielä Remin noustuakin.
”Meidän ei tarvitse tehdä tätä
näin”, Remi huomaa sanovansa. ”Me olemme ystäviä. Olemme aina
olleet. Meidät luotiin tähän, muistatko sinä? Me lupasimme
toisillemme ruusupensaan takana. Emme koskaan tekisi tätä
toisillemme. Me välitämme edelleen.”
Endelionin ilme ei paljasta mitään.
”Ei enää kipua, Endelion”, Remi
hengähtää, ”minä en tahdo sitä. Se polku ei ole minua varten.
Ei taistella enää. Tule luokseni, ystäväni, saatetaan tämä
loppuun.”
Remi ojentaa kätensä, kurottaa sitä
kuten vuosia sitten. Hän on valmis aloittamaan kaiken alusta, aseet
laskettuna, katseet kohotettuina. Endelion kävelee lähemmäs,
tarttuu käteen, puristaa sitä lujaa. Kuningas ei hymyile. Kun
veitsi työntyy Remin rintaan, hän ei tiedä, mistä se tulee. Kipu
piirtää kaiken syvänpunaiseksi.
Näkyy vain kaistale taivasta,
iltapäivän auringon lempeät säteet ja Endelionin siluetti, kun
Remi kaatuu maahan. Ei. Ei nyt. Ei täällä. Kun Remi näkee
Endelionin kasvot auringon tiellä, hän tietää, että kaikessa oli
aina tarkoitus käydä näin. Eivät he koskaan voita, poljetut ja
hyljeksityt. Endelionin kasvoille ei leviä hymyä, tämä ei ole
onnellinen teostaan. Remi katsoo Endelionin taakse, kohti avaraa
taivasta, laskevan auringon maalaamia sävyjä. Miten kaunista. Hän
sulkee silmänsä. Ruusu kukkii sittenkin, se kukkii punaisena hänen
rinnassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti