Lumo: luku 12

Luku 12: Eloton maa

Arolla tuulee. Korkealla, lähellä pilviä, lähellä taivaanreunaa, lentää lintu, jonka korkeaa vihellystä Sigrid ei tunnista. Yö on siirtänyt viittansa pois Kalonian yltä, aamun hämärä kiertelee kulkijaa. Sigrid on tottunut valvomaan yön halki, mutta ei kulkien metsältä arolle, ei etsien sivistystä, merkkejä ihmisistä.

Jokainen Kaloniassa osaa kartan ulkoa. Silti vain harva todella joutuu koskaan henkilökohtaisesti poistumaan lintukodostaan ja kohtaamaan maailmaa tuulineen ja vieraine, kovaäänisine lintuineen. Sigrid ei pelkää suunnatonta aroa ja sen harvaa kasvillisuutta. Hän ei kammoa uusia alueita niiden itsensä vuoksi. Ainoa Sigridin sydäntä varjostava pelko on kuollut, edhasta riisuttu maa.

Sigrid ei ole koskaan tuntenut edhatonta maata. Hän on aina kulkenut Eldithin metsissä ja järvissä sekä kylän kaduilla. Hän on harvoin nähnyt ihmisiä muualta maailmasta, mutta todellisuus Eldithin rajojen ulkopuolella ei ole hänelle vieras. Sen sijaan hengittämätön, hiljainen maa jalkojen alla on väärä. Sigrid ei saa siihen yhteyttä. Kun hän kohottaa kätensä kohti valkeaa, valoonsa heräävää taivasta, se ei vastaa, sillä siinä ei ole voimaa, joka voisi puhua hänelle. Silti se on sama taivas, jota hän katsoo kotinsa portailla istuessaan.

Matka alkaa sattua pitkään matkaan tottumattomaan kehoon, mutta sinnikkyys pitää pintansa. Sigrid on kulkenut yön yli, saapunut aamuun. Todellisuus on näivettynyt, täysin voimaton ja vieras, mutta hän ei aio vuodattaa kyyneliään sen kovuudelle.

Yvonnen ohjeet kaikuvat Sigridin askelissa. Hän kertaa niitä mielessään sitä varten, että päivä kulkisi pitemmälle ja paljastaisi kuningattaren linnan hänelle. Hänen tulee vain kulkea etelään. Muuta ei tarvita. Sigridillä on pellavaisen takkinsa taskussa Jeremialle kuuluva lupiinikoriste. Se on riittävä merkki päästämään hänet linnaan.

Kun kovan maan taakse ilmestyy hahmotelmamaisia muotoja, Sigrid pakottaa itsensä kävelemään lujempaa. Hän ei välitä siitä, että hänen ainoat kenkänsä kuluvat pohjista puhki. Yvonne luottaa häneen, hän on kirkkain tähti piirissä. Hän tietää näkökentän rajassa häämöttävistä korkeista rakennuksista saapuneensa Melisenden kaupunkiin.

Kaupungissa kukaan ei katsokaan Sigridiin päin. Eldithissä hän on tottunut siihen, että kieltävät, arvelevat katseet seuraavat häntä. Lovisan kuoleman aiheuttaman kaaoksen voi yhä yhdistää parhaiten häneen, kuolleen naisen sisareen. Siksi Sigrid ei tiedä kuinka reagoida, kun ensimmäistä kertaa näkee ihmisten kulkevan hänen ohitseen. Hän on toisaalta, syvältä idästä, mutta kukaan ei suo hänelle huomiotaan. Sigrid katoaa kaupungin vilinään, antaa iltapäivän auringon lämmittää matkaansa.

Ihmisten vaatetus on ylellistä. Ei silkkiä ja hopeaa niin kuin Sigrid on kuullut lännen Soledhassa olevan. Vaatteiden erikoiset leikkaukset, monimutkaiset laskokset ja ylellinen istuvuus saavat Sigridin ymmärtämään, miltä tuntuu asua kaupungissa. Eldithin turkkeja, pellavapaitoja ja ruskeita nahkakenkiä ei näy kenelläkään.

Vaatteiden lisäksi Sigrid poimii kaupunkilaisten puhetavan. Se on kevyt, vaikka Sigrid tietää Melisenden olevan jatkuvassa sodassa Soledhan kanssa. Ihmiset kutsuvat toisiaan nimeltä ja nauravat. Nimet ovat erkaantuneet Eldithistä, ne muistuttavat enemmän Jeremian nimeä. Puheenparsi on nopeampi ja eläväisempi, maltillisempi kuin Eldithissä. Sigrid on kuullut Yvonnelta, että missään osassa maata ei enää puhuta sellaista kaloniaa kuin aikojen alussa. Kieli on muovautunut, sen alkuperäistä muotoa ei kuulla enää muualla kuin loitsuissa ja rukouksissa.

Sigrid astelee läpi vieraiden tuoksujen, jotka kantautuvat ravintoloista ja kojuista. Hän kävelee naurun halki, nopeuttaa askeliaan tuntiessaan olonsa entistä vieraammaksi ympäristössä, joka heittää hänen jokaiselle aistilleen uutta tutkittavaa. Kaupunki viettää ylämäkeen, johdattaa hänet lähemmäs uutta aroa, joka alkaa nälkäisenä ja suunnattomana heti kaupungin rajojen takana. Arosta Sigrid tietää olevansa lähellä.

Kun olet kulkenut läpi tyhjyyteen perustetun kaupungin, tulet uuden aroalueen luo. Kun kuljet sen halki, löydät linnan.

Sigrid pääsee helposti jatkamaan matkaansa kaupungin loputtua kuin tyhjään. Kukaan ei kysele hänen peräänsä, kulku on vapaa. Maa luottaa omiinsa. Sigrid jää katsomaan taakseen jääviä valkeita taloja kivisine katuineen. Nauru ja musiikki soivat hänen korvissaan vielä pitkään kaupungin jäätyä taakse.

Linna kohoaa tyhjyydestä kuin koura, jonka kynnet nousevat torneina kohti taivasta. Sigrid unohtaa eläväisen kaupungin, vieraan ruoan tuoksun ja laulun soinnin, kun hän näkee, kuinka linnan valkeat tornit kurottavat ylös. Linna on kaunis ja valkea. Kerroksia on useita, lasiset ikkunat erottuvat kauas eri sävyissään. Suurin niistä muodostaa kukan kuvion, kukan, jollaisia ei kasva Eldithissä. Sigrid kävelee kohti suunnatonta rakennusta sydän hermostuksesta läpättäen. Hän pakottaa itsensä ajattelemaan Eldithiä, sen tummia metsiä, puita, joiden suonissa edha juoksee. Kaiken sen vuoksi hän on valmis astumaan kylmänä hohkaavaan linnaan, joka on loisteliaisuudessaankin pelkästään pelottava sellaiselle, joka ei ole koskaan nähnyt linnaa.

Massiiviset portit eivät aukea, rikkaan violetin sävyihin sekä haarniskoihin sonnustautuneet miehet seisovat sen edessä arvioiden katseellaan tulijaa.

”Pyydän lupaa saada kulkea linnaan”, Sigrid sanoo kuuluvalla äänellä. Hän etsii taskustaan lupiinikoristeen, ojentaa sitä pienessä kädessään kohti miehiä. Yksi vartiossa seisovista ottaa koristeen hänen kädestään, pyörittää sitä aikansa. Sigrid seisoo mahdollisimman suorassa, pää riittävän ylhäällä, jotta ei vapise miesten edessä.

Miehet eivät pohdi pitkään, he katsovat koristetta vain pienen hetken ja siirtyvät avaamaan suurta porttia.

”Voit kulkea vapaasti”, koristeen ottanut mies sanoo. Hän ojentaa lupiinisomisteen takaisin Sigridille. ”Kuningatar ottaa sinut vastaan valtaistuinsalissaan. Ojenna hallussasi oleva koriste hänelle, hänen korkeutensa tietää sen merkityksen.”

Sigrid nyökkää. Hän ei tiedä, miksi miehet eivät kysele, mistä hän on korun saanut tai mistä hän tulee. Kenties eldithiläisyys näkyy jo hänen tavassaan seistä. Sigrid astelee kiitollisena sisään portista.

Portin takana kohoaa toisenlainen maailma, jota sen takaa ei saattanut havaita. Kuningattaren pihamailla on paljon kasvustoa, erilaisia vyöhykkeitä, joissa eri kasvit ja kukat pääsevät loistamaan. Kuningatar on kerännyt luokseen kaiken kauniin maailmassa. Mitä lähemmäs Sigrid tulee suunnattomia portaita, sitä kirkkaammaksi ympäristö käy. Puut ovat valkeita, niiden oksat roikkuvat helmiä ja nauhoja kuin ylhäinen puku. Ympäristö helisee. Sigrid epäilee kaikkea pelkäksi tekeleeksi, epätodelliseksi versioksi aidosta, mutta ei voi olla ihmettelemättä puiden valkeaa kauneutta.

Sigrid kävelee portaat sisään, näyttää jokaiselle vastaantulevalle mukanaan kantamaansa koruesinettä. Se toimii hänen porttinaan halki suurten käytävien, loisteliaiden koristusten täyttämien huoneiden ja korkeiden, niitä pystyssä pitäven pylväiden. Kun hän vihdoin seisoo askelia kaiuttavassa valtaistuinsalissa, hänen katseensa vangitsee valtaistuimen vieressä seisova nainen.

Naisen mekko on suurieleinen ja syvän viininpunainen, mutta riittävän koruton paljastaakseen naisen olevan suunnattoman kaunis. Hunajanvaaleat, hentoon ruusuun taittavat hiukset soljuvat sitomattomina pitkälle selkään. Sigrid ei ole koskaan kuullut yhdestäkään hallitsijasta, joka kulkee palatsissaan hiukset avoimina.

Kuningatar Magdalena havahtuu tulijan läsnäoloon. Hänen vierellään seisoo paljon häntä pitempi henkilö koristeelliseen paitaan ja korkeisiin housuihin sonnustautuneena. Kun Sigrid kävelee lähemmäs, hän ei osaa kertoa henkilön sukupuolta tai ikää. Tällä on korkeat poskipäät, miltei mustat silmät ja sotkuinen, vaatteisiin sopimaton ruskea kuontalo. Sigridistä henkilö on kaunis, mutta eri tavalla kuin kuningatar Magdalena, joka on siisteydessäänkin kesyttämätön.

”Pyydän lupaa saada puhua teidän korkeutenne kanssa”, Sigrid sanoo ja kumartaa Yvonnen opettamalla tavalla. Ele jää kömpelöksi, mutta se riittää Magdalenalle. Sigrid ojentaa kumarrettuaan lupiinikoristetta kuningattarelle, joka ottaa sen siroihin käsiinsä ja tarkastelee sitä aikansa. Sitten hän hymyilee.

”Arvasin, että joku tulisi ennemmin tai myöhemmin.” Magdalena kääntyy pitkän, ruskeahiuksisen henkilön puoleen ja nyökkää tälle. ”Kidehl, minun täytyy pyytää sinua poistumaan omaan huoneeseesi hetkeksi. Tahdon keskustella tämän nuoren naisen kanssa kahden kesken.”

Kidehliksi kutsuttu kumartaa ja poistuu ripein askelin. Askelten kaikuessa Sigrid jää miettimään, missä on kuullut tämän nimen aiemmin. Nimi kuulostaa aivan vanhalta, eldithiläiseltä kalonialta. Alkukieleltä.

”Saanko tietää nimesi? Olet tullut kaukaa, tule mukaani, sinun on saatava istua”, kuningatar lausuu ja lähtee kulkemaan poispäin valtaistuimesta. Hän kulkee suuren, arolle saakka erottuneen koristeellisen ikkunan ohi Sigrid vanavedessään. Kerrosten ja portaiden jälkeen he saapuvat kotoisaan, lasiseen huoneeseen, jonka kasvit kohoavat lasikattoon saakka. Valo täyttää huoneen. Sigridistä tuntuu kuin hän astuisi kotiin. Puut ja kasvit tuoksuvat Eldithiltä, metsärakennelma on mukaelma kodin metsästä. Sigrid ei katso oikeudekseen kysyä. Sen sijaan hän istuu Magdalenan viereen tuolille, jonka kuningatar hänelle ojentaa.

”Minä olen Sigrid Andersen Eldithistä. Teidän tiedonantajananne toimineen Lovisa Andersenin nuorempi sisar”, Sigrid sanoo äänellä, josta ei tunnista itseään. Jälleen hän esittää itsensä Lovisan kautta, jälleen hän on vain joku, joka on, elää ja toimii, koska hänen sisarensa oli olemassa. Sigrid tukahduttaa sisällään heräävän pistelyn kasvien tuttuun tuoksuun.

”Sinä olet täällä ilmeisesti siksi, että tiedonantajalleni on tapahtunut jotakin.”

”Hänet hirtettiin aamunkoitteessa muutama kuu sitten.”

Sigrid on erottavinaan surumielisen pettymyksen häivähdyksen Magdalenan kauniilla kasvoilla.

”Entä kyläänne lähettämäni mies? Onko hän kunnossa?” Magdalenan puhe ei kiihdy, se pysyy rauhallisessa nuotissaan, mutta kuningattaren koruihin verhotut kädet hypistelevät lupiinikorua entistä kiivaammin.

”Jeremia Lannon haavoittui pahasti matkallaan Eldithiin. Parantajamme huolehtii hänestä, hänellä ei ole hätää. Hän ei vain ole vielä riittävän voimissaan voidakseen palata luoksenne, teidän korkeutenne.”

Magdalena nyökkää. Levottomat kädet pysähtyvät viininpunaiseen syliin.

”Oletko sinä saapunut tuomaan minulle takaisin viestin teidän keskuudestanne? Viestin, jonka lähetin itselleen Helithille?”

Sigridin koko olemus jäykistyy Helithin nimen upotessa ihon läpi.

”Olen”, Sigrid vastaa säilyttäen kirkkauden äänessään. ”Teidän korkeutenne, kuinka paljon te todella tiedätte edhasta ja hersistä?”

Sigrid katsoo ympärilleen. Luotu maailma ei tunnu aidolta, vaikka jokaisessa kasvissa on muisto edhasta, himmeä ja kaukainen, mutta tunnettava. Sigrid miettii, miltä mahtaisi tuntua tavallisesta ihmisnaisesta istua sellaisen voiman keskiössä. Magdalena ei aisti pieniä voiman hippusia, jotka ympäristössä leijuvat.

Kun kuningatar avaa suunsa, Sigrid vetää syvään henkeä. Hiljaisuus ei saavu useampaan minuuttiin. Kuningatar kertoo suvustaan, isänsä löydöksistä, omasta pelostaan. Siitä, että sota Soledhan kanssa tuntuu turhalta, jos maailma hukkuu hersin alle. Magdalena kertoo Sigridille tämän omasta sisaresta, kuvailee Lovisaa ja heidän yhteydenpitoaan, sanoittaa Lovisan ajatuksia. Sigrid ei tiedä, millaisesta naisesta Magdalena puhuu. Energinen, hersin ja Kalonian tilanteesta huolestunut nainen ei tunnu samalta sisarelta, joka istui Sigridin vierellä iltaisin ja lauloi.

”Mitä kertomani saa sinut tuntemaan?” Magdalena kysyy, kun huomaa Sigridin katseen harhailevan oksissa ja lehvissä.

”Minun tuntemuksillani ei juuri ole merkitystä näin suurten asioiden edessä”, Sigrid huokaisee, ”sillä minä olen tullut tänne vain kertomaan johtajamme näkemyksen. Olen pelkkä viestinviejä.”

Magdalena siirtää tuolinsa taaksepäin yhdellä voimakkaalla sysäyksellä ja kumartuu Sigridin puoleen, vie kätensä tämän poskille kuin olisi sisar tai äiti, veren yhdistämä.

”Minun Kaloniassani yksikään ihminen ei saa kuvitella olevansa vain osa ryhmää, osa jotakin suurta, liikkuvaa puustoa, joka pärjäisi ilman yhtä oksaa”, Magdalena sanoo pitäen kätensä Sigridin kasvoilla. Tyttö ei uskalla liikkua, kuningattaren kädet ovat kylmät, mutta silmät ovat liekeissä. ”Sinä olet kaikesta huolimatta ihminen, oman tarinasi päähenkilö, enkä tahdo sinun kuvittelevan mitään muuta.”

”Teidän korkeutenne…”

Magdalena vetäytyy taaksepäin. Liekit juoksevat vielä silmissä, mutta kasvot pysyvät tyyninä. Magdalena istuutuu takaisin tuolilleen. Mekko laahaa maata. Hän ei tunnu edes huomaavan, sillä kasvoilla viipyilee silkka raivo, jokin, jota kuningatar säilyttää tällaisia hetkiä varten.

Sigrid on sanoista riisuttu. Hänen katseensa on lasittunut jonnekin puiden ja kuningattaren järkkymättömän ilmeen väliin.

”Anteeksi”, Magdalena sanoo pakottaen ääneensä hivenen auringonvaloa, pienen naurahduksen, ”minun ei olisi pitänyt tehdä noin. Pyydän anteeksi.”

”Teidän korkeutenne ei tarvitse pyytää anteeksi”, Sigrid sanoo automaattisesti. Tilanteen tunnelma on hänen ulottumattomissaan, hän ei ymmärrä sitä enää alkuunkaan.

”En siedä sitä, miten suuret yhteisöt mitätöivät osasensa”, Magdalena jatkaa tulen hiipuessa silmistä. ”Ne saavat ihmiset uskomaan, ettei heillä ole omaa elämää. Että on vain yksi tarkoitus, joka on jonkun muun päättämä.”

Kuningattaren sanat herättävät Sigridissä uinuvia ajatuksia. Ne laulavat tunteet esille kehdostaan, houkuttelevat ansaan. Sigrid on aina tiennyt hukuttavansa itsensä piirin tarkoitusperien alle. Hän on hyvä edhassa, hän tulee parhaaksi, hän saa auringon nousemaan kaikille ilman huolta. Hän ei tarvitse muuta, sillä hän elää suurempaa tarkoitusta. Jos sitä ajattelee loisteliaana kohtalona, unohtaa kehon sisälle mätänevät unelmat, kaiken sen, jota ei voi koskaan toteuttaa, jos jää edhaan. Unelmat saavat mustua. Sigrid tunnustelee edhan muistoa kasveissa, hapuilee sormenpäillään voimaa. Hän ei voisi koskaan kääntyä pois sen luota. Lovisa oli tehnyt niin.

”Teidän korkeutenne”, Sigrid jatkaa sysäten tuntemuksensa sivummalle, ”minä olen täällä kertoakseni teille johtajani näkemyksestä. Se on ainoa syyni istua tässä.”

”Johtajasi Helithin?”

”Kyllä, Helithin. Hän kulkee tässä ajassa nimellä Yvonne Ekberg, joten puhun hänestä Yvonnena.”

Magdalena nyökkää.

”Hänen kantansa on, että edhaa ja hersiä koskevat asiat kuuluvat yksinomaan Eldithille. Hän ei salli teidän tuoda sotilaallisia voimia metsiin, sillä hersin houkutukselle vieraat ihmiset saattaisivat pahimmassa tapauksessa taipua sen puoleen. Silloin vilpitön yrityksenne auttaa valuisi hukkaan ja pahentaisi tilannetta.”

Sigrid tuntee sydämen iskeytyvän rintaa vasten hänen puhuessaan. Magdalenan kaltaiselle kauniille, voimakkaalle olennolle vastaan sanominen tuntuu kuolemantuomiolta. Naisen kirkkaat siniset silmät saattaisivat koska tahansa syttyä uudestaan, eikä Sigrid usko pärjäävänsä niiden liekeille.

Räjähdystä ei tule. Ei edes pientä aaltoa. Magdalena nyökkää, hänen on täytynyt odottaa kuulemaansa vastausta.

”Minä en ole marssittamassa sotilaitani itään”, Magdalena tunnustaa. ”Se ei ole koskaan ollut vaihtoehto. Lännen yhdeksän kuningasta saattavat koska tahansa lähettää armeijansa tänne ottaakseen Kalonian herruuden takaisin. Minulla ei ole varaa tehdä ylimääräisiä siirtoja.”

Sigrid ei kysy, miksi kuningatar luottaa niin arkaluontoista tietoa hänen korvilleen. Kenties tällaisten aiheiden äärellä ei voi muuta kuin olla rehellinen.

”Minä tahdon kuitenkin valmistautua. Nämä voimat eivät puhu minulle kuten ne puhuvat teille Eldithissä, mutta tahdon olla valmis, jos hersin aalto saapuu tänne. Eikö todella ole mitään, mitä me tavalliset kulkijat voimme tehdä?”

Kun kuningatar tekee itsestään tavallisen Sigridin rinnalla, Sigrid onnistuu hautaamaan lopullisesti muistamansa katkerat tuntemukset. Jopa maan hallitsija on keinoton sen edessä, jonka edessä Sigrid ja muut suojelijat seisovat. Maailmassa on jotakin, johon vain he pystyvät. Sigridin täytyy pysyä kiinni erityisyydessään. Ei ole aikaa unelmille.

Sigrid pudistaa päätään.

”Ei, te ette mitenkään voi auttaa.”

”Minä en voi itse saavuttaa yhteyttä edhaan, sillä en ole syntynyt Eldithissä, mutta minulla on hallussani ase, josta voi olla apua teille.”

”Teidän korkeutenne, olen pahoillani, mutta kylmä teräs ei leikkaa hersiä. Yhdestäkään aseesta ei voi olla sille vastusta. Hersin keskusta ei voi tappaa asein.”

Vieno hymy leviää Magdalenan huulille.

”Minun aseeni on lihaa ja verta. Sinä näit hänet jo.”

Hetken Sigrid pysyy hiljaa, tuijottaa Magdalenan kauniita kasvoja ymmärtämättä, mitä tämä tarkoittaa. Sitten kuva suuresta valtaistuinsalista palaa. Pitkä, ruskeahiuksinen ihminen, Kidehliksi kutsuttu. Sigrid ei vieläkään muista, missä on nimen kuullut.

”Hänen nimensä on Kidehl, ja minä kuljetin hänet mukanani Runasta Melisendeen”, Magdalena kertoo. ”Hän hallitsee edhan.”

Sigrid kurtistaa kulmiaan.

”Kuinka hän voi hallita edhan? Jos hän ei ole syntynyt Eldithissä, sen ei pitäisi olla mahdollista.”

Magdalena ei sano mitään. Hiljaisuus huutaa vastauksen.

”Hänkö… on syntynyt Eldithissä?”

Magdalena nousee ylös ja lähtee kävelemään verkkaisesti syvemmälle luomaansa maailmaan. Sigrid seuraa perässä. Mitä pitemmälle hän kävelee, sitä suuremmaksi edhan lataus lehvissä kasvaa.

”Minä epäilen, että hän on syntynyt Eldithissä ja saanut siten luontaisen yhteyden edhaan”, Magdalena kertoo kulkiessaan. ”Hän kuulee kuolleiden ääniä ja osaa kutsua tulta luokseen. Hän tuntee edhan täällä aivan kuten sinäkin.”

Kuningattaren on täytynyt huomata Sigridin katseet ympäristöönsä.

”Kuolleet eivät kuiski. Sellaista voimaa edha ei kenellekään anna.”

”Kysy Kidehliltä.”

”Hän valehtelee.”

”Uskon, että hänet on viety pienenä Runaan. Hänen käsityksensä maailmasta ja itsestänsä on hyvin hatara. Hän ei valehtele. Hän ei osaisi.”

Huokaus jättää Sigridin. Kuningattarelle olisi turhaa väittää vastaan siitäkin huolimatta, ettei Sigrid ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan kuolleille. Yvonne sanoisi sitä harhaksi. Hersin luomaksi houkutukseksi. Jokin osa Sigridistä tietää, ettei hän ole elänyt riittävän vanhaksi ymmärtääkseen kaikkea voimista, ettei hän voi millään tietää tarpeeksi voidakseen väittää vastaan. Sitten Magdalena pysähtyy hataran oloisen porttiviritelmän kohdalle. Sigridin sisin hiljenee. Hän ei ole vanha, mutta hän tietää enemmän kuin nuori kuningatar.

”Tämä oli isäni näkemys portista”, Magdalena sanoo naurahtaen. ”Se ei taida olla kovin lähellä alkuperäistä, eihän?”

Sigrid pudistaa päätään. Portin mitättömyys heijastaa kaiken muunkin kaltaisenaan. Puut ovat pieniä ja hipovat lasikattoa, kasvit on istutettu ruukkuihin ja erilaisiin astioihin. Lasihuone voi tuntua metsältä sellaiselle, joka ei ole koskaan nähnyt metsää.

”Minä tahtoisin tulla tapaamaan teidän johtajaanne”, Magdalena sanoo sivellessään portin pintaa. Sigrid ei osaa sanoa, mistä materiaalista portti on tehty. Sitä kiertävät köynnökset näyttävät surullisilta, kitukasvuisilta yritelmiltä. Niissä ei ole enää häivähdystäkään edhaa.

”Voisin tuoda Kidehlin mukanani. Olen varma, että kunnianarvoisa Helith tietäisi, kuka hän oikein on. Kukaan ei voi käyttää edhaa teidän johtajaltanne salassa.”

Sigrid tietää kuningattaren olevan oikeassa. Olisi hyvin epätodennäköistä, että yksikään noita olisi päässyt juoksemaan pakoon Eldithistä ilman, että Yvonne tietäisi siitä mitään. Kuinka joku on voinut elää koko elämänsä Runassa edhan kanssa? Sigrid tunnustelee puita, kurottaa käsillään edhaa. Voima ei vastaa. Mitä pitempään Sigrid on Melisendessä, sitä vähemmän hän kokee ymmärtävänsä maailmaa. Koko Kalonian näkökulmasta edha on vain pieni, yhdessä nurkassa sirkuttava lintu. On olemassa muitakin lintuja, sellaisia, jotka laulavat korkeammalta ja useammin. Silti vain pienellä, eristyneellä linnulla on merkitystä. Sen varjopuoli huutaa kovempaa kuin yksikään suuri lintu.

”En voi kuitenkaan tehdä sitä nyt. Lähetän sanottavani sinun matkassasi, sillä en saata poistua linnastani näinä levottomina aikoina”, Magdalena huokaa. Hänen sormensa ovat lakanneet hivelemästä porttia. ”Jos tieto lähdöstäni leviäisi Soledhaan saakka, kaikki rakentamani kukistuisi oitis. Kukaan ei voi jäädä paikalleni linnaan nyt, kun Jeremiakin on Eldithissä. Tällaisina hetkinä minä toivoisin, että minulla olisi vielä sisko.”

Magdalenan kasvoilla käväisee häivähdys jotakin, jonka Sigrid lukee suruksi, vaikka ei juuri surua tunne.

”Sisko, teidän majesteettinne?”

Magdalena kohtaa Sigridin silmät. Sigrid hätkähtää, kuningattaren silmissä kiiltää.

”Minulla oli kerran isosisar, aivan kuten sinullakin.”

Sigrid tietää Magdalenan olevan avoin vain, koska Eldithissä ei tiedetä Melisenden asioista niin tarkasti. Hän luottaa Sigridiin, koska tämä ei koskaan tule kertomaan hänen asioitaan eteenpäin. Sigrid tietää olevansa sen velkaa sekä kuningattarelle että Lovisalle.

”Hän on ollut maan huomassa jo kauan”, Magdalena sanoo lopulta. Hän lähtee askeltamaan kohti lasihuoneen ovea. Sigridiä ei tarvitse viittoa mukaansa.

”Olen pahoillani, teidän korkeutenne.”

”Niin minäkin olen sinun sisaresi puolesta. Hänellä oli erityisen kirkas asenne elämään. Arvostin sitä.”

Sigrid onnistuu vaivoin nyökkäämään. Ylpeys ei salli muuta. Kunnia lankeaa hänen varjokseen, Lovisa saa jälleen kerran kaiken, vaikka makaa kuusi metriä maan alla hengittämättömänä.

”Tulehan, Sigrid, sinun täytyy saada nukkua ennen kuin palaat omiesi pariin. Minä kirjoitan johtajallenne kirjeen. Voit sanoa hänelle, että tahdon keskustella hänen kanssaan kahden kesken, aion etsiä sille sopivan hetken.”

Sigrid nyökkää jälleen. Hän kävelee pois lasihuoneesta. Valkeat, koristeelliset käytävät ottavat hänet vastaan. Tunne edhan läsnäolosta hiipuu, aurinko laskee. Sigrid sallii itsensä lipua kohti ensimmäistä yötä, jolloin hänen ei tarvitse pelätä hersin vyöryvän metsän rajojen yli. Linnassa ei ole metsää, ei mitään, mikä piilottelisi hersiä. On vain korkeat seinät ja kuningatar Magdalenan pitkät, vapaana soljuvat hiukset.