Lumo: luku 32

Luku 32: Luomien takainen pimeys

Kuollut ei paina paljoakaan. Menetys on raskaampi kuin hervoton ruumis, joka lojuu Sigridin sylissä. Tytön askellus on hidasta, kuolema istuu hänen harteillaan, painaa niitä lysyyn. Edha kannattelee silloin, kun Sigridin sietokyky saavuttaa rajansa. Niila pysyy hänen sylissään, kunnes kylän rajat tulevat vastaan.

Katseet ensimmäisten vastaantulevien kasvoilla polttavat merkkinsä iäksi Sigridin lihaan. Suurenevat silmät, avatut suut, sanomattomat sanat. Sigrid tietää, ettei tule koskaan unohtamaan, miltä tuntuu ymmärtää kuolema vasta toisten kasvoilta. Hän lukee järkytyksen. Kauhun. Surun. Pelon niiden takana. Hän ymmärtää kantavansa toista, pitelevänsä kehoa, jossa tämä ei enää ole. Sigrid ei sulje silmiään. Hän ei luovu taakastaan, ei päästä Niilaa lipumaan pois.

Kyläaukiolla seisovat Ilias ja Sylvia Yvonne rinnallaan. Yvonne reagoi ensin, hänen kasvoilleen leviää ilme, jollaista Sigrid ei ole koskaan niillä nähnyt. Tunne lävistää Sigridin, hän painuu polvilleen ystävänsä keho yhä otteessaan. Kun Ilias kääntyy, Sigrid ei tunne enää sormiaan. Hän koskettaa jotakin kylmää, mutta ei ymmärrä käsiensä lepäävän Niilan poskilla.

”Minun poikani.” Iliaksen kasvot pysyvät kivenkovina, järkkymättöminä surun muureina. ”Minun ainoa poikani.” Mies astuu eteenpäin, empii, pysähtyy. Kuin ei tietäisi, kuinka kohdata poikansa eloton ruumis. Vuodet kylänjohtajana eivät ole valmentaneet häntä ottamaan surua vastaan, kutsumaan sitä sisälle asti.

Ilias laskeutuu polvilleen, Sigrid ei siirry, vaikka hetki kuuluisi yksin isälle ja pojalle, kahdelle menetetylle. Sigrid pitää Niilaa sylissään, kun Ilias kuljettaa kämmeniään pojan kylmiksi käyneillä kasvoilla.

Iliaksen keho painuu kaksin kerroin poikansa ruumiin ylle.

Vasta silloin Sigrid nousee, väistää miehen kivun tieltä. Hän kohtaa Sylvian ja Yvonnen, naiset, joista kumpikin toimi omalla tavallaan Niilan äitinä. Yvonnen kasvot ovat lohduttomat, Sigrid ei tiedä, mitä nainen näkee katsoessaan Niilan kylmennyttä kehoa. Sylvian ilme on kuin miehensäkin. Kivenkova. Kuin sisällä ei olisi enää ketään.

”Rouva Abel, hän…” Sigridin ääni murtuu. Kyyneleet ovat yhä vapaat kulkemaan, hän ei kykene estämään niitä. Pimeys on kaikkialla.

”Kuinka?” Sylvian silmät suurenevat, Sigrid erottaa vuosien epätoivon. Äiti katsoo poikansa veristä kehoa ymmärtämättä syytä syvänpunaisille jäljille tämän kehossa. Edha ei kyennyt pelastamaan Niilaa. Sigrid ei voinut käyttää voimaa edes jälkien siistimiseen, Niila näyttää eläimeltä, jota on isketty harkitsemattomasti kaikkialle.

Totuus painaa Sigridin harteita lysyyn. Niilan kuolevat silmät, harhailevat, vielä vaivoin tietoiset. Verinen noro leualla. Pyyntö, hento, miltei rukous.

Älä kerro äidilleni, että Esther teki tämän.

Sigrid ei ymmärrä pyyntöä, ei sen syytä eikä ajankohtaa. Sen sijaan hän ymmärtää ystävyyden merkityksen, pyyntöjen voiman. Hän supistaa suunsa, pudistaa päätään. Yvonne katsoo häneen. Sigrid tietää naisen ymmärtävän. Kenties jopa paremmin kuin hän.

”Minä en tiedä”, Sigrid kuiskaa. Sylvian ei tarvitse tietää, vaikka Sigrid ei ymmärrä, mikä sai Niilan päästämään kuolevilla huulillaan moisen pyynnön. Sylvia nyökkää, äidin ylpeys karisee. Jäljelle jää suru, syvä kuin hauta. Sylvia kävelee miehensä viereen, poikansa ruumiin äärelle ja painaa päänsä alas. Huuto pakenee naisesta vavahduksina. Sigrid säikähtää ääntä, sillä kuulee siinä edhan kaiun. Voima on jättänyt lapsensa synnyttäneen naisen jo kauan sitten, mutta sen sisältämä tunne on säilynyt. Sylvia huutaa, mutta ei kuin kuoleva. Vain lapsensa menettänyt äiti voi päästää yhtä eläimellisen ja raa’an äänen.

”Tule”, Yvonne sanoo tarttuen Sigridiä käsivarresta. ”Meidän ei pidä olla täällä.”

”Ei.” Iliaksen ääni on kuin kallio, joka siirtyy vuosisatojen jälkeen paikaltaan. ”Te toitte tämän keskuuteemme. Teidän noituutenne veti mustuuden verhon Eldithin ylle.”

”Sinä olet järkyttynyt, kuten me kaikki”, Yvonne sanoo äänellä, joka herättää Sigridissä mielikuvan tasaisesta, rauhoittelevasta äidistä. ”Me annamme sinulle aikaa.”

”Minun pojallani ei ole enää ainuttakaan yötä jäljellä.” Iliaksen sanat leikkaavat tyhjää, Sigrid jäykistyy nähdessään miehen vapisevan. ”Minun pojaltani on riistetty kaikki maailman aika.”

Sigrid näkee uskalluksen Yvonnen kasvoilla. Nainen harkitsee, voiko sylkeä suustaan kaikkea sitä, mitä on vuosien ajan pitänyt sisällään. Sigrid itsekin puhuisi, jos voisi, mutta hänen sanansa eivät tekisi Iliaksesta isää, jonka Niila olisi eläessään ansainnut. Kuolleelle pojalle ei ole merkitystä sillä, osaako haudan juurella seisova mies katua vai ei.

”Me pidämme kyläkokouksen, kun…” Sylvia aloittaa. Surun väristys lävistää hänen kehonsa, ylpeä olemus hajoaa. Itku juoksee esiin lasikuoren alta, murtaa Sylvian suojauksen.

”Ottakaa aikanne”, Yvonne sanoo nyökäten naiselle. Sylvia on aina säilyttänyt kunnioituksen Yvonnen silmissä. ”Jos tahdotte, minä voin tiedottaa kyläläisille tapahtuneesta.”

”Onko… onko hersi yhä…”

Yvonne ei enää sävähdä, vaikka Sylvia lausuu voiman nimen miehensä kuullen.

”On”, Sigrid ehtii ennen Yvonnea. ”Yö on yhä yllämme.”

Kaksi äitiä katsovat toisiaan, nyökkäävät ja kääntävät päänsä eri suuntiin. Sylvian kyyneleet eivät rumenna häntä, ne piirtävät ihmisyyden juovat hänen kovalle kuorelleen. Yvonne kääntyy Sigrid matkassaan. Sana leviäisi kylään ennen yhtäkään kyläkokouksen tiedotusta. Siltä ei voisi välttyä.

Metsän laidalla Yvonne pysähtyy.

”Ei, ei metsässä”, Sigrid sanoo pudistaen voimakkaasti päätään. ”Menkäämme sinun mökkiisi. Metsä kuuntelee.”

Yvonne nyökkää. Hiljainen olemus tuntuu lyödyltä. Sigrid ei ole koskaan nähnyt johtajaansa yhtä alistuvana, yhtä hyväksyvänä. Hän ei ole voittanut. Kukaan ei ole, sillä edhassa ja hersissä ei ole kyse voittamisesta. Ihmiset luovat kaiken sen itse.

Kun mökin ovi painuu narahtaen kiinni, Yvonne lysähtää tuolilleen korjaamatta ryhtiään. Hän istuu hengittäen raskaasti, pitäen käsiä ristissä pöydällä. Sigrid näkee naisen huulien liikkuvan, vaikka puhe ei tule ulos asti. Ser erran méra hersi. Sanat eivät suojaa enää ketään, Sigrid nielaisee, sulkee hetkeksi silmänsä.

”Se on Inje”, Sigrid kuiskaa. Ääni on heikko, itkun sumentama. ”Hersin keskus.”

Yvonne kohottaa katseensa. Punainen suortuva valuu silmille.

”Inje?” Sana jää kaikumaan ilmaan, sen tavut muuttuvat tyhjiksi kuin Yvonne ei olisi koskaan luonut niille merkitystä.

”Niila sai sen selville. Minä uskon, että hän kuoli sen vuoksi.”

Hiljaisuus kerääntyy hirsimökin nurkkiin. Sigrid hengittää puun tuoksua sisäänsä itkusta tahmeilla keuhkoillaan. Henki kulkee. Yö ei ole väistynyt. Luomien takainen pimeys on yhä mustin taso maailmasta.

”Inje ei ole riittävän voimakas pitämään sellaista sisällään.”

”Niilan täytyi tietää. Miksi muutenkaan hän olisi kuollut?”

”Neljä veitseniskua. Miksi sinä valehtelit Sylvialle? Sinä tiedät, mihin ainoa edhan koskaan hyväksymä poika kuoli.”

”Minä lupasin Niilalle, etten kerro Sylvialle.”

”Kuka se oli?”

Yvonnen ilme on tyhjä, hän kysyy vain velvollisuudesta, kuin tietäisi jo vastauksen.

”Esther.” Sigrid tuntee kyynelten palaavan, kun kuvittelee heikentyneen, hersin tuhoaman tytön Niilan lähelle veitsi käsissään. Niilan veri on tahrinut Estherin. Tytön täytyy kulkea saman taivaan alla ystävän veri käsissään.

”Esther tappoi Niilan.”

Yvonnen piirteet vääristyvät. Tuska piirtää ne uudelleen. Hänen hartiansa tärisevät hetken. Pienen palan valkenevasta aamusta hän sallii itsensä hajota. Sitten kylmyys palaa silmiin. Yvonne oikaisee ryhtinsä.

”Minun olisi pitänyt tehdä jotain ennen tätä. Ennen kaikkea tätä.”

”Emme voineet tietää. Nyt me tiedämme. Kuuntele minua. Niila anoi minua kertomaan sinulle, että hän tiesi Injestä.”

”Inje ei voi olla hersin keskus. Inje on aivan liian heikko. Sethiel, minun…” Yvonnen ääni murtuu. Hän katsoo hetken toisaalle, sukii hiuksiaan kuin peittäisi kivun kepeällä eleellä. ”Sethiel oli hersin keskus. Hänen täytyi olla.”

Sigrid huokaisee. Surunsa takaa hän näkee edessään yhä naisen, joka voisi olla hän itse. Nainen, joka kieltää itsensä, kieltää omat virheensä ja inhimillisyytensä. Nainen, joka ei ole koskaan oppinut elämään muuten kuin irrallaan sydämestään.

”Tässä ei ole nyt kyse sinun ylpeydestäsi, Yvonne. Tässä on kyse ihmishengistä. Kaloniasta. Koko tuntemastamme todellisuudesta”, Sigrid sanoo tuntien edhan kipinöivän sormiensa päässä joka sanalla. ”Sinä olet väärässä. Olet ollut jo kaksituhatta vuotta. Sinun miehesi, niin paljon kuin haluaisitkin uskoa, ei ollut hersin keskus. Sinun poikasi on. Niila tiesi sen ja maksoi siitä hengellään. Sinä tunnut tietävän, miksi juuri Esther tappoi hänet. Sinun ei tarvitse kertoa minulle, mutta sinun täytyy kuunnella minua. Niila ansaitsee tulla kuulluksi kauttani.”

Hento, puromainen liverrys täyttää huoneen. Sigridiltä kestää hetki ymmärtää, että Yvonne nauraa. Nainen nostaa itsensä tuolilta, nauru lakkaa kuin leikkaamalla. Yvonnen kasvoilla on hymy, jollaista Sigrid ei ole aiemmin kohdannut.

”Sinä todella olet uskotuin suojelijani, kun luotat minuun tällaisena hetkenä”, Yvonne sanoo hymyn muuttuessa lämpimämmäksi. ”Mutta minä en tiedä Estherin motiiveista sen enempää kuin sinäkään.”

”Esther on taipunut hersiin kuten sinun poikasikin. Jos Inje todella on hersin keskus, Esther kuuntelee häntä.”

Yvonnen hymy kuolee kasvoille. Silmät näyttävät pelkästään surullisilta, kun kulmat eivät kaarru keveästi ylöspäin.

”Jos Inje on hersin keskus, minä en ole paitsi väärässä, vaan myös syyllinen kaikkeen siihen tuhoon, joka maailmaa kohtaa, jos emme tee jotakin”, Yvonne sanoo. Äänestä ei voi erottaa tunnetta, se on täysin irrallaan Yvonnesta.

”Miten se eroaa Sethielistä? Sinä syytät hänestäkin itseäsi.”

Yvonne ei enää liiku.

”En tahdo kylpeä itsesäälissä, jota en ansaitse tuntea. Minä vastaan siitä, mitä on tapahtunut. Vastaan täysin, vaikka se ei tuo takaisin Niilaa eikä palauta Estheriä edhan piiriin.”

Yvonnen kädet lojuvat sylissä. Hiukset valuvat pitkinä ja kiillottomina selkään.

”Yö on yhä täällä, Yvonne. Niila on kuollut.” Pojan kylmän, vahamaisen ihon tuntu on yhä Sigridin käsissä. Kyyneleet pysyvät aisoissaan. ”Meidän ei tarvitse kartoittaa koko tilannetta. Joskus kaikkea ei voi ymmärtää, joskus täytyy vain toimia.”

Yvonne ei liiku. Nainen istuu kuin patsas, odottaa hämähäkinseittien ja pölyn kerääntyvän nurkkiinsa. Sigrid katsoo häntä kykenemättä lukemaan kasvoilta ainuttakaan tunnetilaa. Sigrid kääntyy, sillä tietää, että kukaan, jonka katse lasittuu kohdistumatta mihinkään, ei kykene enää ottamaan vastuuta harteilleen.

Hiljaisuuden vallitessa Sigrid kävelee ulos mökistä. Sisällä velloo. Kyläläisiä juoksee kauempana seisovien talojen lomassa. Kuoleman haju on tarttunut heihin. Pian kaikki tietävät, että päivä on valjennut vailla valonhippustakaan toivosta.

*

Kun väki väistää Illusiaa, hän erottaa aluksi vain veren. Se leviää kylmään soraan, lepää anteeksiantamattomana poikansa menettäneiden vanhempien käsissä. Illusian sisin on hiljennyt. Voitto on voitettu, mutta epämukava, väärä tunne palaa huhujen kierrellessä kaikkialla. Kylänjohtajan poika on kuollut. Kukaan ei tunnu tietävän enempää.

Illusian ei tarvitse tietää voidakseen ymmärtää. Kun hän näkee Abelin perheen yhdessä, kuoleman toisiinsa sitomana, oksennuksen maku hipoo kielenkärkeä. Illusia vie käden suulleen, hengittää veren hajua syvälle sisäänsä.

Katumus saapuu aalloittain. Ensimmäinen aalto kertoo Illusialle, ettei hän yrittänyt tarpeeksi. Mitä ikinä hän tekikin ylitettyään portin ja kohdatessaan Kaarnan, se ei ollut riittävästi pitääkseen heidät kaikki elossa. Veren haju voimistuu Illusian kumartuessa pojan ruumiin ylle.

Niilan levolliset kasvot antavat Illusialle toisen aallon. Jos hän vain olisi ollut sosiaalisempi. Jos hän olisi osannut rakastaa enemmän. Jos hän olisi ollut pidettävä ihminen, joka ei pelkää jokaista vierasta äänenpainoa ja äkkinäistä liikettä. Mitä tahansa hän olisikaan ollut, se olisi voinut riittää pitämään Niilan poissa pimeydestä, poissa hersin luota.

”Me emme tiedä, kuinka hän lähti”, Sylvia kuiskaa Illusialle, joka istuu kylmällä maalla uskaltamatta koskettaa Sylvian poikaa. Kyyneleet ovat kuivuneet juoviksi naisen kasvoille, Illusia tunnistaa tunnetilan. Nainen ei katso häntä vihaten. Sylvia tietää olla syyttämättä piiriä.

”Minä vaadin Koitarta vastuuseen tästä”, Illusia kuulee Iliaksen sihahtavan hampaittensa välistä. Miehen läsnäolo uhkuu vaaraa, Illusia joutuu pitämään itsestään kiinni, jotta keho ei ryhdy tärisemään miehen vierellä. Hän ei kykene katsomaan silmiin miestä, joka on riistänyt häneltä Lovisan. Miestä, joka on samaa pilattua, vaarallista laatua niin kuin Illusian velikin oli. Hän ei voi olla kuulematta Karlia katkerassa, vihan sumentamassa äänessä.

Illusia sulkee miehen taustalle. Ääni ja hajonnut, mutta vaarallinen olemus herättävät Illusiassa yhä väristyksiä, mutta hän on nähnyt pimeimmän yön, kohdannut syvimmän pelkonsa. Hersi on miltei saanut hänet. Hän ei suostu enää pelkäämään yhtä suurta miestä, joka on kieltäytynyt vuodattamasta kyyneliä omalle pojalleen.

Illusian parantavat kädet asettuvat Niilan rinnalle. Haavat ovat syviä, mutta täysin hajanaisia, kuin tappaja ei olisi halunnut saada häntä hengiltä. Tai osannut. Illusia sulkee silmänsä, ajattelee Niilan hymyä. Poika tuli niin vahvaksi, niin luottavaiseksi. Ilman Niilan aurinkoista luonnetta piiri ei olisi koskaan selvinnyt.

”Ystävä rakas”, Illusia kuiskaa niin hiljaa, ettei Ilias kuule. ”Mitä sinä menit tekemään?” Kyyneleet eivät tule. Syyllisyys ottaa niiden paikan.

”Minä olisin voinut auttaa. Me kaikki olisimme voineet tulla luoksesi…”

”Illusia?” Sylvia painaa kätensä Illusian omalle. Tyttö säpsähtää kosketusta. ”Illusia, tämä ei ole sinun syysi. Tämä…” Naisen piirteet murtuvat suruun.

”Tämä on kaikkien meidän syy. Minä en ymmärrä, miksi hän… en ymmärrä, kuinka…”

Illusia vie kätensä pois Niilan keholta. Se on enää pelkkä ruumis, Niila ei ole läsnä. Pojan kasvot ovat rauhalliset, kuin levolliseen uneen vaipuneet. Illusia tuntee yläruumiinsa vapisevan, kun ajattelee Niilan elävän nyt auringonvalossa, tuulessa, rantakiviin lipuvissa laineissa. Illusia kumartuu pojan kasvoille, suo hänelle kevyen suudelman otsalle.

”Vanía, Niila”, Illusia kuiskaa. Rakkaimpaansa hän ei koskaan saanut hyvästellä, ei kunnolla, ei siten, kuin Lovisa olisi ansainnut. Niilaa Illusia ei päästä maailmasta kuin ketä tahansa. Illusia ei koskaan näyttänyt, että välitti, ei koskaan tarttunut kädestä ja nauranut mukana. Hänen oma taakkansa eristi hänet muusta piiristä. Niilan kylmenneen kehon äärellä hän voi vain kirota itsensä ja kaiken sen, jonka nieli vuosien varrella. Jos hän olisi vain ojentanut kätensä. Jos vain.

Kyläläiset parveilevat, huokaukset saattelevat Illusian tietä pois Niilan luota. Illusia ei mene metsään, ei etsi muita suojelijoita. Huhut kiertävät häntä kaikkialta, jokainen vastaan tuleva ihminen tuntuu tietävän jotakin Niilan kuolemasta. Illusia tietää vain sen, mitä hänen sisällään juoksi, kun hän kosketti Niilaa.

”Ne kertovat, että se oli murha.”

”Näittekö iskut pojan kehossa?”

”Kuka tekee tällaista?”

”Emmekö me ole turvassa vieläkään?”

”Tämän täytyy olla kuten aiemmatkin iskut.”

Illusian jalat eivät johdata häntä kotiin. Askeleet vievät parannustupaan, jonka hirsiseinät hengittävät, pitävät hänet turvassa. Illusia sulkee oven. Kukaan ei tule perässä. Yrtit tuoksuvat. Sairauden haju on pinttynyt nurkkiin. Silti Illusia kykenee hengittämään paremmin kuin ulkona. Kyläläisten uteliaisuus ja ystävän kuolema tukkivat aistit pahemmin kuin tuttu, yrttejen tuoksun kyllästämä huone.

Hersi. Illusia tunsi hersin koskiessaan Niilaan. Yö ei ole poissa, pimeyden verkko lepää Eldithin yllä, vaikka päivä on valjennut. Kuinka pitkällä se jo on? Mitä Niila teki ennen kuolemaansa? Poika tuotiin metsästä, kyläläiset sanoivat. Sigrid kantoi hänet. Illusia ei uskalla nousta ja kävellä kysymään. Hänen oma pimeytensä on saavuttanut hänet. Hänen täytyy kohdata se yksin.

”Mitä minun pitää tehdä, jotta me selviäisimme?” Illusia kysyy hiljaiselta huoneelta. Ääni hiipuu pois, Illusia ei tunnista sitä omakseen. ”Miksi minä en ollut riittävän vahva? Miksi Niilan piti kuolla ja Estherin langeta?”

Kysymys on yksinkertainen. Hiljaisuus rikkoo korvat. Illusia kohottaa päänsä ylös. Kirsikanpunaiset suortuvat eivät tipu silmille. Mikään ei petä ulkoisesti. Miehet hymyilisivät yhä hänen peräänsä. Illusia maistaa oksennuksen suussaan.

”Mitä minä en vielä ymmärrä?” Pimeys on tiheä. Se on olemassa, vaikka Illusia avaisi silmänsä. Sillä on Karlin piirteet. ”Yö on vielä täällä. Se ei koskaan lähde pois. Enkö ole jo antanut itsestäni kaikkea?”

Illusia tietää vastauksen kysymykseen, joka jää leijailemaan parannustupaan. On asioita, joihin hän ei ole saanut valoa, vaikka on työntynyt itsensä läpi, sietänyt kaiken, joka on ollut pakko sietää, niellä karvaana ja mustana kuin tumma kangas, joka valuu nieluun tukkien hengitystien.

On yhä päivä, mutta yö tuntuu kaikkialla. Jos Illusia sulkee silmänsä, pimeys hipaisee hänen olkapäätään. Hän hengittää syvään, ei anna mustuuden kulkeutua hengityselimistöönsä, jäädä kurkkuun jumiin.

”Sinä olit aina niin rohkea, niin vahva. Katso nyt itseäsi.” Pimeys puhuu isoveljen äänellä. Illusia tietää, että Karlin yllä on kuusi metriä multaa ja hiljainen taivas, humisevat puut.

”En ole koskaan ollut vahva, en rohkea.” Illusia pudistaa päätään, mutta ei avaa silmiään.

”Sinä olet minun luomukseni. Pelkosi, estosi, asemasi. Kaikki se, koska pakenet minua yhä.”

”En uskalla kävellä valoon, koska sinä seisot sen tiellä.”

Vain muutama yö sitten Illusia on tuntenut pimeän tiivistyvän ympärille. Halkonut siihen valoa. Yhtynyt valoon, suureen edhan keskittymään, jossa piiristä tuli yhtä. Oli vain voima, suunnaton purkaus, johon Illusia sekoittui. Huumaava hehku. Ei pimeyttä, jossa veljellä on vielä muoto, jonka Illusia voi tuntea.

”Olet minun. Vaikka repeytyisit irti itsestäsi, tulisit toiseksi, olisit silti minun sisareni, minun tekeleeni.”

Illusian korvissa suhisee. Hän painaa pään polviinsa, pitelee käsiä korvillaan. Hersi ei yletä Illusiaan, mutta hänen pimeytensä ei elä hersissä. Luomien takana kuhisee oma, yksityinen pimeys. Illusia ei avaa silmiään.

”Minä olisin halunnut tappaa sinut”, Illusia kuiskaa pimeydelle. ”Painaa kädet kurkullesi, tuntea elämän pakenevan sisältäsi. Maailma ei sallinut niin tapahtuvan.” Illusia käpertyy itseensä, kuljettaa kädet keholleen.

”Minä annoin Lovisan kuolla.” Kaulanikaman naksahdus. Kaiku. Illusia pudistaa päätään. ”Minä annoin Niilan kuolla.” Kuivunut veri pojan keholla. Lamaantuneet vanhemmat. Ensimmäinen kyynel valuu poskelle. ”Mutta sinua minä en kyennyt tappamaan, vaikka sinä ansaitsit kuolla. Sinun takiasi minä pelkään elää.”

Illusia nousee ylös avaamatta silmiään. Kädet haparoivat pimeyttä, parannustupa tuoksuu yhä yrteiltä. Karlin muisto kieppuu Illusian yllä. Hän ei näe mitään. Pimeydessä on vain veljen ääni, sävytön ja rakastettu. Illusia avaa silmänsä. Parannustupa on hiljainen, pimeys ei kaarru ylle silmien avauduttua.

”Minä vihaan sinua”, Illusia sanoo kyynelten valuessa poskille. ”Minä vihaan sinua. Sinä sait minut syyttämään itseäni, sait minut uskomaan, että ansaitsin kaiken. Että olen väärässä enkä voi koskaan kertoa kenellekään.”

Illusia muistaa sanansa Niilalle metsässä. Niilalle, joka makaa kylmällä maalla kyläläisten huhujen ympäröimänä. Illusia puristaa kätensä nyrkkiin, raivo sykkii hänen suonissaan.

”Kiedoit minut pelkoon, joka hallitsee minua edelleen”, Illusia sanoo äänen voimistuessa, saadessaan vihalta vahvuutta. ”Olen antanut itseni eristyä kaikesta. Olin hetken osa valoa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sisimpäni kanssa.” Illusia voisi kuulua jonnekin. Hän voisi elää.

”Sinä tuhosit minut.” Illusia ottaa askeleen lähemmäs ulko-ovea. Keho ei enää vapise, suonissa juokseva viha on odottanut vuosia. Hän sallii vihdoin itsensä tuntea sen, eikä se vie häntä mukaansa. Pimeys ei enää kiepu ympärillä.

”Sinä tuhosit minut, enkä minä anna sinulle koskaan anteeksi.”

Illusia raottaa ovea.

”Mutta minä päästän sinut pois”, Illusia kuiskaa. Raikas ilma iskee vasten kasvoja.

Pelon ja kuoleman aiheuttamaan hämmennykseen hukkuva kylä ottaa kyynelkasvoisen Illusian vastaan. Muutama katse kohoaa, osa kohottaa kulmiaan. Illusia ei käännä päätään. Keväinen tuulenvire kutittaa hänen kasvojaan.

*

Taivas on hiljainen. Kylää säestää vaimea valitus. Kidehl tuntee jännitteen valkean taivaankaton alla, kuin pimeys olisi kerännyt itsensä vain voidakseen rävähtää yllättäen silmille. Kuoleman tuntu leijuu ilmassa, Kidehl haistaa veren. Äänet eivät seuraa tuntemusta. Kuolleet eivät puhu. Kidehlin sisällä läikähtää. Onko hän voinut erehtyä?

Kyläläisten itkuiset silmät kertovat toista. Kun Kidehl saapuu aukiolle, Abelit ovat kerääntyneet jonkin ympärille. Maailma on pysähtynyt. Kyläläiset kulkevat hiljaa, Sylvian kasvot ovat itkun punertamat. Taivas yllä on melankolinen, Kidehl tietää, että mikään ei ole vielä ohi.

Tutut ruskeat hiukset. Suljetut silmät, kuin nukkuvalla. Unen raskas peitto on vedetty Niilan ylle. Veri on jo kuivunut, mutta Kidehl haistaa sen, sillä kuoleman haju ei koskaan lähde. Kidehl kumartuu ruumiin ylle, kieltäytyy ajattelemasta siitä ihmisenä. Kuollut ei puhu hänelle. Vääryyden tunne sisällä kasvaa.

”Minne sinä menit?” Kidehl kysyy kuiskaten. Sylvia katsoo häneen pakottaen kasvoilleen myötätuntoa. Kidehl tahtoisi sanoa naiselle, että tämä voisi pitää myötätunnon itsellään. Kidehl ei ymmärrä näkemäänsä. Poika, joka hymyili hänelle ja kantoi suurinta toivoa sisällään, lojuu pelkkänä ruumiina hänen edessään. Jokaisella kuolleella on aina ollut sanottavaa Kidehlille. Vainajien äänet ovat tavoittaneet hänet kaikkialla. Niila ei sano mitään.

”Sinä olit täysin puhdas”, Kidehl hengähtää ymmärtäen, miksi äänet eivät tavoita häntä. Ne ovat hersin luoma harha, vastavoiman tapa elää hänessä. Niilassa ei ollut mitään väärää. Ei ainuttakaan katkeraa toivetta, jonka hersi olisi voinut vääristää. Niilan ruumis pysyy hiljaa, Kidehl tuntee hartioidensa vapisevan. Piiri on menettänyt jotakin korvaamatonta.

”Pyytäisin sinua poistumaan”, Iliaksen jylhä ääni kehottaa. Kidehl katsoo miestä, etsii väsyneistä piirteistä merkkejä surusta. Mies tahtoi vain omistaa ja hallita. Suru hänessä ei ole hänen pojalleen. ”Hän on minun poikani. Poistu hänen luotaan.”

”Ilias”, Sylvia sanoo, ”sinä et ole häätänyt muitakaan pois.” Sylvian ääni ei murru. Se pysyy vain vaivoin kasassa.

”En kestä nähdä tuota olentoa. Hän on osa tätä kaaosta.” Ilias nousee keho täristen ylös. ”Missä on Koitar, kun hänen nukkensakin ovat yksitellen käyneet herjaamassa poikani kuolemaa? Missä on Koitar vastauksineen? Vaadin oikeutta!”

Sylvia ja Kidehl nousevat ylös vaihtaen lyhyitä, merkitseviä katseita. Anteeksi, tämä ei ole sinun vikasi. Kidehl kääntyy kylänjohtajan puoleen. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan tämän poikaa. Aika ei sallinut sen tapahtua.

”Me seisomme arvaamattoman taivaan alla”, Kidehl sanoo kohdaten Iliaksen hurjistuneet, tummat sinisilmät. Kidehl ei pelkää miestä. Hänen pelkonsa on toisaalla. ”Nyt on tapahtumassa jotakin, johon meistä kukaan ei ollut varautunut.”

”Hän oli”, kuuluu heleä, kirkas ääni. Sigrid kävelee aukiolle aura edhasta väristen. Kidehl tuntee kipinän tytössä. ”Niila oli varautunut, mutta hän lähti kohtaamaan yön yksin.”

”Yön? Onko musta yö palannut?”

”Miksi missään ei ole vieläkään perhosia?”

”Onko tämä enne? Kuolemmeko me kaikki?”

Sigrid pysyy rauhallisena, vaikka kyläläisten katseet kerääntyvät, äänet kohoavat. Kidehl erottaa Illusian askeltavan toiselta puolelta kylää aukiolle. Tytön kasvot ovat kyynelten koristamat. Kidehl tuntee edhan kipinän myös Illusiassa, kuin tyttö olisi vihdoin päästänyt itsensä irti, sallinut itsensä ottaa voiman kokonaan vastaan.

Viimeisenä saapuu Yvonne. Maaiman ensimmäinen nainen kulkee ylpeys kruununa otsallaan. Hänen katseensa ei enää viistä maata. Yksinkertaisessa mekossaankin hän huokuu arvokkuutta, jolle Kidehlin tekisi mieli kumartaa. Nainen on virheitä täynnä, lopulta pelkkä ihminen. Silti Kidehl tietää, että seuraisi häntä minne tahansa.

”Me olemme olleet sokeita”, Yvonne sanoo kävellen aukion keskelle, Niilan hervottoman ruumiin luo. ”Jokainen meistä.” Hän katsoo vuoroin Kidehliä, vuoroin Sigridiä ja Illusiaa. Hänen viimeisimpiään.

”Silti vain minä olen se, joka on pysynyt sokeana pisimpään.”

Yvonne kävelee Iliaksen luo, kohtaa kylänjohtajan pakenematta. Mies näyttää Kidehlin silmissä pieneltä Yvonnen voiman edessä.

”Minä en luota sinuun enkä pieneen joukkoosi enää”, Ilias sanoo ääni vihan kyllästämänä. ”Te veitte minulta poikani. Hän ei palannut takaisin, mutta yö palasi. Katsokaa taivasta, kyläläiseni! Aurinko ei enää loista meille. Me olemme menetettäneet kaiken. Koitar, sinulla ja leikkikaluillasi ei ole enää sijaa täällä.”

”Sinä et aja minua pois nyt”, Yvonne sanoo. Kidehl näkee, kuinka nainen värisee, mutta ei pelosta. ”Minä ja piirini olemme ainoat, jotka voimme vielä nostaa yön viitan Eldithin yltä.”

Ilias pudistaa päätään. Ele ei ole ehdoton. Mies empii.

”Sinä nostat itsesi aivan liian korkeaan arvoon, Koitar. Sanoit pelastaneesi meidät jo kerran. Miksi poikani makaa maassa kykenemättä enää hengittämään? Miksi ainoa poikani…”

”Koska Niila oli vahvempi kuin sinä koskaan”, Yvonne sanoo silmät säkenöiden. ”Vahvempi kuin kukaan täällä. Hän näki valoa siellä, minne me muut olimme jo haudanneet itsemme.”

Iliaksen leukaperät kiristyvät, kädet jännittyvät.

”Ilman Niilaa emme nyt tietäisi, mitä tehdä”, Yvonne sanoo. Kidehl tuntee edhan voimakkaana naisessa, tämän tavassa puhua ja katsoa. Silti hän ei erota Yvonnessa toivoa. Valon hän on jättänyt suojelijoilleen.

”Te ette voi tehdä enää mitään muuta kuin poistua Eldithistä, ellette halua päätyä narun jatkeeksi seuraavana aamunkoittona.”

”Ei tule seuraavaa aamunkoittoa.” Yvonnen kasvot pysyvät kovina. ”Katso ympärillesi ja sano, että sinä et tunne sitä. Kerro minulle, että et pelkää.”

Kidehl todistaa kahden heikon, itselleen sokean ihmisen erkanevan toistensa luota. Yvonne on edhassa vahva, mutta hänen sisimpänsä on kaluttu pois. Vuodet, menetykset ja ylpeys ovat tehneet hänestä kuoren. Kidehl ei enää tiedä, mitä ajatella siitä. Iliaksessa hän ei ole koskaan nähnyt valoa, mies on oman luonteensa vanki. Enemmän kuollut kuin on koskaan ollut elävä.

”Minun ei tarvitse vakuutella sinulle mitään, mutta lupaan vetää pimeyden tämän maailman yltä”, Yvonne sanoo kääntyessään pois Iliaksen luota. Hän kääntää selkänsä miehelle, joka on ollut jo pitkään valmis tappamaan hänet. ”Minä tarvitsen vain aikaa. Kysy piiriltäni, mitä tässä maailmassa tapahtuu. He ovat kohdanneet pimeyden ennen sinua.”

Yvonnen ketunpunaiset hiukset katoavat ihmismassaan, talojen taa. Iliaksen katse kiertää kyläläisissä, etsii piiriin kuuluvia. Sigrid, voimakas olemus, pelottomat kasvot. Illusia, uusi sävy, punaiset hiukset kuin vasta kuivunut veri. Lopulta Kidehl, viimeinen. Kidehl ei tiedä, miltä näyttää pelokkaan miehen silmissä. Hän kohtaa tämän katseen kuin olisi tämän ulottumattomissa.

Kidehl ojentaa ensimmäisenä kätensä. Illusia astelee seuraavana lähelle, Sigrid seuraa perässä. He kohtaavat toistensa sormet Niilan ruumiin yläpuolella. Jokainen sulkee silmänsä ensimmäisenä. Luomien takainen pimeys ei puhu heille mitään. Kidehl näkee kultaisen säikeen. Se kohoaa Niilasta heihin, tanssii luomien takana. Kun Kidehl päästää irti, hän erottaa kyyneleet toisten kasvoilla. Ne putoavat maahan Niilan vierelle kuin hopeiset kiteet.