Luku
24: Rauha
Läntisen kaupungin loisto peittää
ryysyissä kulkevan kuningattaren alleen. Magdalena kulkee hevosetta,
jalat askelista kipeinä, hallitsijan ylpeys ainoana kruununaan.
Hänen nimensä tunnetaan täällä, kansalaiset tietävät, kenen
kasvoja kirota ennen unen lempeää unohdusta.
Magdalena kulkee läpi katujen
kiiltokuvapinnan, näkee vain sen, mitä yhdeksän kuningasta
haluavat pieneksi käyneestä maailmastaan näyttää. Kaupungin
rajojen sisällä hänellä ei ole muuta suojaa kuin tuli sielussaan,
tieto siitä, että se riittäisi. Kuningatar, joka saapuu ilman
aseellista tukea, ilman saattajia metrin säteellä itsestään, on
joko houkka tai varma. Askellus antaa ilmi vastauksen.
Osa ei kiinnitä huomiota hiuksien
kehyksestä riisuttuun, tavanomaisesti puettuun naiseen
keskuudessaan. Kun joku viimein kohottaa katseensa, kohtaa hupun
takana leiskuvat, kirkkaat silmät, sana leviää ihmisten
keskuudessa.
”Väärä hallitsija on täällä!”
”Petturikuningatar!”
”Katsokaa, kuinka se on tahrannut
loistonsa.”
”Missä sen kruunu on?”
Magdalena ei katso silmiin niitä,
jotka jättävät hänen helmaansa pelkkiä solvauksia. Hän askeltaa
ohi kojujen ja päältä päin hohtavien katujen, kunnes kaupunki
päästää hänet lähelle linnaa. Joku sylkäisee hänen
jaloilleen, mutta hän ei tee elettäkään oikaistakseen
halventajaa. Hänen arvonsa ei kulje fyysisessä voimassa, hänellä
ei ole tarvetta todistaa hallintoaan sinivioletein suudelmin.
Soledha on yhtä kaunis kuin Magdalena
muisteli sen olevan. Kadut ovat tilavia, täynnä elämää, sykkivää
ja joka suuntaan risteilevää. Ihmiset myyvät tavaroitaan, valuutta
vaihtaa omistajaa. Mausteinen ruoka tuoksuu, minne kuningatar
käveleekin.
Kuitenkaan yksikään nainen ei kulje
kahta metriä miestään kauempana. Ne, jotka suovat Magdalenalle
lämpimän hymyn, ovat menettäneet hampaansa, mätä juoksee heidän
ikenissään. Hampaiden raadot ovat mustat tyngät, jotka lepäävät
verestävän ihon keskellä. Magdalena on surullisen tietoinen siitä,
millaiset aineet syövyttävät suun miltei kokonaan. Vauraudella on
aina kaksi puolta.
Kuninkaiden linna kohoaa suurena ja
valkeana kaupungin sydämessä. Kultaiset yksityiskohdat hehkuvat
kilpaa auringon kanssa. Magdalena pääsee vartioston ohi vain
vetämällä hupun päästään ja kohtaamalla persoonastaan
riisutut, hajuttomat ja mauttomat sotilaat silmästä silmään.
Jokainen osa kokonaisuutta, toimivaa ratastoa.
”Olen tullut tapaamaan lännen
yhdeksää kuningasta”, Magdalena lausuu. Ääni on vakaa, se
täyttää linnan korkeiden portaiden ja kaupungin rajan välisen
tilan. ”Saavun aseetta, aion neuvotella.” Vahvistaakseen sanojaan
kuningatar avaa harmaan viittansa paljastaen sävyttömän,
yksinkertaisen mekon sen alla. Teräs ei kiillä piiloissa.
Vartijat nyökkäävät aavistuksen
eri tahdissa, koneistossa on sittenkin virhe, ihmiset ovat ihmisiä
vielä samaan muottiin väännettyinä sotilainakin. Kaksi vartijaa
lähtee saattamaan Magdalenaa, yksi kummallekin puolelle. Miehet
tulevat lähemmäs kuin yksikään kuningattaren omista
henkivartijoista tulisi.
Linna on edhan voimalla rakennettu,
ikuisuuden lännessä seissyt, kaiken nähnyt. Loistelias ja kaunis
tavalla, jota ymmärtävät vain sen kaltaiset ihmiset – ylväät
ja kimallukseen tottuneet. Kenties nekin, jotka ovat rikkaudessaan
niin mahtavia, että kykenevät mustaamaan suunsa ja menettämään
läsnäolon silmiensä takana.
Linnan huoneet ovat monimutkaisten
kultakoristusten ja maalausten peitossa. Maalauksissa Magdalena näkee
häivähdyksen siitä maailmasta, johon Soledhan kuninkaiden linna on
rakennettu. Ensimmäiset yhdeksän kuningasta ovat vanhoja jopa
maalauksissa. Heidän kasvoilleen on maalattu hohde, joka vain edhan
tunteneiden ihmisten kasvoilla voi olla. Magdalenaa kuvien
kuninkaiden vakavat kasvot huvittavat. Miehet eivät kykene edhaan,
jokainen kultakoriste on naisen vahvuudesta lähtöisin.
Lännen valtaistuinsali poikkeaa
värimaailmaltaan ja yleiseltä tunnelmaltaan täysin Magdalenan
lupiinisalista. Ikkunat ovat suuria ja suorakulmaisia vailla mitään
esittäviä kuvioita. Värit kulkevat lämpimän keltaisesta
merenturkoosiin. Valtaistuimia on yhdeksän kuten miehiäkin.
Jokainen on tarkoin kullalla ja koruilla päällystetty. Miehistä
vain keskimmäinen istuu valtaistuimellaan, ja hän istuu kuin kaiken
saanut mies istuu, jalat levällään, kädet turvallisesti nojilla.
”Tervehdys, lännen keskimmäinen
kuningas Laren”, Magdalena sanoo nyökäten miehelle. Kumarrus ei
yletä hänen ylpeytensä aidan yli.
”Lupiinikuningatar, tämäpä
yllätys”, keskimmäinen kuningas sanoo nousten istuimeltaan
hitaasti kuin Magdalenan läsnäolo ei merkitsisi hänelle mitään.
”Olet luopunut koristuksistasi. Minkä tähden?”
”Olen saapunut neuvottelemaan
kanssasi.”
”Minunko vain?”
”Kuninkaista keskimmäinen hoitaa
vastuullisimmat tehtävät, mutta minä puhun tarpeen tullen teistä
jokaisen kanssa.”
Laren kävelee istuimeltaan aivan
Magdalenan eteen, kuljettaa myrkynvihreät silmänsä naisen keholla.
Hän tekee kunniaa vain nyökkäämällä kuten etelän
kuningatarkin, pelkän muodon vuoksi.
”Etelän nuori kuningatar ei ole
menettänyt rahtustakaan kauneudestaan, vaikka on riisunut
koristuksensa.”
”Eikä lännen keskimmäinen
kuningas ole vanhentunut päivääkään”, Magdalena vastaa kehoa
pistelevään kehuun, vaikka erottaa väsymyksen tuomat juovat
Larenin silmien alla. Hiilenmustat hiukset ja terävät piirteet
tekevät kuningas Larenista kauniin katsoa. Ne peittävät miehen
väsyneet silmät hohtoonsa, aivan kuten eläväiset kadut hautaavat
mädän puolensa kiireeseen ja kultaan. Silti Magdalena ei kuullut
matkallaan naurua ja laulua. Ne eivät ole piirtänyt merkkejään
Lareniinkaan, miehessä ei ole hiventäkään puhdasta iloa. Joskus
Magdalena pelkää kansansa katsovan hänen kasvojaan kuten hän
arvioi väsynyttä Larenia.
”Mikä saa etelän
lupiinikuningattaren luopumaan hiuksistaan ja matkaamaan tänne ilman
aavistustakaan suojasta?” Larenin epäilys tihkuu äänestä.
Magdalena tietää, että mies epäilee hänen kuvioituun lattiaan
heittämää varjoaankin.
”Minä tahdon neuvotella
väliaikaisesta rauhasta.”
Laren katsoo naista tummien kulmiensa
alta, odottaa Magdalenan peruvan sanansa. Kuningattaren vaietessa
Larenin ilme käy yhä epäuskoisemmaksi.
Lopulta Laren hajoaa nauruun, jossa
epäily soi taustalla lakkaamatta. Kun iloton nauru katkeaa,
kuninkaan vihreät silmät ovat täynnä kysymyksiä.
”Mitä sinä tarkoitat? Saavut tänne
saakka häpäistynä vain neuvotellaksesi rauhasta, joka on tässä
tilanteessa mahdoton?”
”Tämä rauha on pakollinen.”
”Sinä olet vallannut heikon Runan
ja aina omillaan pysyneen Eldithin. Miksi nyt tahtoisit lopettaa?
Oletko todennut, ettei sota Soledhan yhdeksää kuningasta vastaan
kannata?”
Magdalena näkee mielessään väsyneen
Yvonnen. Nainen on aina yrittänyt, Magdalenan on yritettävä
vähintään yhtä suurella voimalla.
”Sinä ja muut kahdeksan tiedätte,
mille tämä maailma perustuu.”
”Vahvalle hallinnolle, joka ei keksi
muuttaa ihmisyyden ytimeen kirjoitettuja arvoja.”
Magdalena naurahtaa häpeämättömälle
kritiikille kuninkaan sanoissa.
”Johan maanosan nimikin sen kertoo.
Ilman alkuvoimaa koko Kaloniaa ei olisi olemassa.”
”Oletko sinä saapunut tänne asti
vain saarnataksesi minulle vainojen ajan vanhoista legendoista? Ei
ole mitään edhaa.”
”Ei täällä, sillä se käytettiin
loppuun.”
Kuningas heilauttaa kättään, korut
helähtävät toisiaan vasten.
”Mene asiaan.”
Magdalena ei kieltäydy, vaikka
mielihalu hänen sisällään käskee toisin. Tämä ei ole hänen
maailmansa, tämä on yhdeksän kuninkaan rakentama todellisuus.
Hänellä ei ole valtaa täällä, mutta hän hallitsee vielä
itsensä.
”Kaloniaa uhkaa suurin sen kohtaama
vaara. Se on syntynyt idässä jo ennen aikaa, jota laskea. Nyt se on
levittäytynyt, ja se vyöryy meidän ylitsemme. Emme voi sotia sen
levittäessä pitkiä sormiaan Eldithin metsien ulkopuolelle.”
”Sinä puhut edelleen voimista.”
”Olen käynyt Eldithissä. Minä
tiedän, että se, mikä siellä elää, saapuu pian kaikkialle ja
tekee lopun tasapainosta.”
”Jos tämä mainitsemasi uhka
olisikin todellinen, miten meidän sotamme hiljentäminen edistäisi
sen poistamista?”
”Tunnen heidät, jotka voivat tehdä
lopun uhasta, palauttaa vaa’an tasapainoon. He tarvitsevat aikaa.
Emme voi sotia, kun ihmistä suurempi uhka kohoaa idästä.”
Hetken Magdalena kuvittelee, että
Laren puhkeaa uudelleen nauruun, täyttää ilottomalla melulla koko
salin. Sitten mies astuu aivan lähelle Magdalenaa, kuljettaa jälleen
katsettaan naisessa. Arvioiva sävy on poissa, Magdalena aistii
ainoastaan pinnan alla kihisevän halveksunnan.
”Jos tämä on sinulle tekosyy
hyökätä Soledhaan ja puukottaa meitä selkään, saat huomata,
että se on huonoin ideasi koskaan”, kuningas lausuu hitaasti,
”mutta hyvä on, hetkellinen viilennys käy minullekin loistavasti.
Olemme puhuneet yhdeksänä tästä aikaisemminkin ja lukeneet tämän
keskustelun lähestyvän.”
”Tahdon jokaisen kuninkaan
allekirjoituksen omani viereen. Mustaa valkoiselle.”
”Luonnollisestikin,
lupiinikuningatar, kaikki ajallaan. Etkö jäisi nauttimaan lännen
vieraanvaraisuudesta sitä ennen?”
”Minulla on valtakunta
huolehdittavani.”
Laren hymyilee paljastaen tasaisen
hammasrivistönsä. Hänen valtakuntansa mätänee sisältä päin,
mutta hän itse säilyttää puhtautensa. Magdalena ei reagoi hymyyn.
”Luonnollisesti”, Laren sanoo.
Ääni tihkuu näennäistä kärsivällisyyttä, josta Magdalena ei
saa kiinni. ”Me solmimme kirjallisen sopimuksen hetimmiten. Soledha
ei hyökkää tänä väliaikaisen rauhan aikana Melisendeen. Minä
tarvitsen vastavuoroisuutta. Ehtoja. Kuinka usean kuun olemme
kylmillämme? Entä Melisende? Mistä minä voin tietää, ettet
valtaa tämän sopimuksen ulkopuolisia alueita?”
”Melisende ei liitä itseensä
ainuttakaan aluetta sinä aikana, jonka idässä sykkivän kriisin
tasoittaminen vie.”
Larenin silmät siristyvät.
”Tämä sopimus tehdään lähes
täysin sinun ehdoillasi.”
”Minä en tee tätä siksi, että
olen Kalonian hallitsija, ensimmäinen kuningatar. Teen tämän
siksi, että tahdon nähdä Kalonian kukoistavan vielä monta, monta
vuosisataa.”
Magdalena tietää, ettei yksikään
yhdeksästä kuninkaasta usko hänen sanojaan hersistä ja edhasta,
vaikka alkuvoima on synnyttänyt heidän todellisuutensa, kaiken
olevaisen Kalonian taivaan alla. Heillä on muita syitä
allekirjoittaa sopimus väliaikaisrauhasta. Magdalena ei sano mitään,
sanomattomat sanat heidän välillään kertovat hänelle enemmän
kuin muste paperilla.
”Minä tarvitsen ajan.” Ajan,
jossa valmistaa joukkonsa hyökkäykseen. Magdalena lukee aikeen
miehen teräväpiirteisiltä kasvoilta.
”Saat tämän kevään”, Magdalena
sanoo ajatellen Yvonnea, joka luottaa häneen, uskoo siihen, että
hänen tekonsa pelaavat maailmalle aikaa, ”seuraavat kaksi kuuta.
Sen jälkeen sopimuksemme rauhasta mitätöityy.”
Laren astelee salissaan kuin
miettiäkseen, punnitakseen vaihtoehtojaan. Magdalena tietää, että
kuninkaat ovat suunnitelleet varjoissa jotakin, johon hänen sodan ja
kivun päälle maalaamansa, pakotettu rauha sopii loistavasti.
Lopulta Larenin levoton askellus päättyy, mies pysähtyy aivan
kuningattaren eteen ja hymyilee. Vihreät silmät ovat pelkästään
tyhjät.
”Tämä käy”, Laren sanoo
taputtaen käsiään. Vartijat terävöityvät, kohottavat katseensa
keskimmäiseen kuninkaaseen. ”Tahdon muut kuninkaat paikalle.”
Magdalena laskee auringossa kylpeviä
sekunteja kuninkaiden tuloon. Miehet ovat levittäytyneet kaikkialle
linnaan. Magdalenaa kylmää ajatus siitä, että Kalonian kokoista
maata on ennen hänen sukunsa nousua johdettu yhdeksän miehen
voimin. Jokaisen oma ajatusmaailma on luonut vaikuttanut siihen, mitä
on olemassa.
Valo hajoaa saliin eri tavalla kuin
Magdalenan linnassa. Se ei ole hänen puolellaan. Miehet saapuvat
tilaan yksi kerrallaan, eri ovia käyttäen. Magdalena muistaa
kuninkaat heidän pitkistä viitoistaan ja tuuheista parroistaan.
Vain kaksi miehistä ovat Larenia nuorempia. Magdalenaa puistattaa,
kun hän kuvittelee kuninkaat saman pöydän ääreen johtamaan
kaikkea olevaa. Kun hersin varjo poistuu maailmasta, Magdalena tietää
pelastavansa Soledhan asukkaineen. Valo putoaa vielä heidänkin
armokseen.
Kun miehet ovat kirjanneet pitkään,
kellastuneeseen paperikääröön sopimuksen ehdot, sulkakynä
kiertää jokaisella osallisella.
Laren, Ulrik, Aen.
Magdalena erottaa oman kuvansa
kiillotetusta lattiasta. Hän näkee naisen, josta on tullut
kuningatar. Hän näkee vahvana pysyneen ihmisen, joka on seissyt
tulessa ja myrskyssä kaatumatta.
Varil, Ronhan, Halra.
Magdalena tietää, minkä hinnan
maksaa siitä, että rauha solmitaan. Se saattaa enteillä hänelle
verisempää sotaa kuin koskaan.
Elnar, Selden, Jalnir.
Magdalena ottaa kynän käteensä,
antaa koukeroiden merkitä osallisuuttaan. Muste painuu ohueen
paperiin, sitä ei voi enää pyyhkiä pois. Magdalena tietää, mitä
se merkitsee hänelle.
Kuningattaren luomien takana vilkkuu
kuva metsässä juoksevasta Kidehlistä voima käsivarsillaan
tanssien. Jokainen lattia, jokainen pylväs Magdalenan ympärillä on
samaisen voiman synnyttämä. Sen vastavoima kykenisi pyyhkimään
kaiken pois. Magdalena pitää kiinni lämpimästä ajatuksestaan,
iloitsevasta Kidehlistä. Vain se saa hänet seisomaan suorana
kuninkaiden edessä.
Magdalena sallii Larenin saattaa
itsensä valtakunnan rajalle. Keskimmäinen kuningas itse varmistaa,
että Magdalena pääsee vahingoittumattomana ulos Soledhasta,
takaisin valtaamilleen alueille. Magdalena ei huoli apua pitemmälle.
Hänen omat sotilaansa saapuvat arolla häntä vastaan, hän ei
tarvitse Larenin saattuetta.
”Pidämme sanamme”, Laren sanoo
kuningattaren kääntyessä. ”Luotamme siihen, että sinäkin
pidät.”
”Minä en petä lupauksiani. Teillä
on nimeni paperilla.” Paperi voi aina palaa, lupaus voi mitätöityä
näennäisesti, mutta Magdalena tietää, ettei hän irrota
sanoistaan. Hän pysyy niiden takana.
Magdalena kulkee kauas loistavasta
kaupungista, pois maailmasta, joka ei ole vielä hänen. Hän laskee
huppunsa alas, antaa aron tuulien tarttua lyhentyneisiin hiuksiinsa.
Aurinko paistaa korkealta, valo halkoo taivaan. Magdalena kykenee
vihdoin hengittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti