Lumo: luku 28

Luku 28: Kajo

Valo piirtää puille latvat. Kidehl kohottaa katseensa puustoon, tuijottaa hiljaa tunnistamatonta, häikäisevää valoa. Kyläläiset eivät nosta päitään, he nojaavat toisiinsa pelon uuvuttamina. Kidehl tuntee värähtelyn sisällään. Jokin kuolee, yhtyy viimein maahan. Valo sammuu hetkessä, se on vain suunnaton välähdys, joka viimeistelee jonkin suuren. Kidehl sulkee silmänsä. Luomien takana syntyy valonhippusia, pieniä hehkuvia alkuja.

Kidehl tietää jonkin kuolleeksi. Voima hänen sisällään sykkii, pitää yön aisoissa. Hän seisoo täydellisen mustuuden ja kylän välissä. Yksikään valo ei syty kylässä, liekki ei pala, sillä hersi ei vielä palaa luontoon. Välähdyksen jälkeen alkaa aaltoilla. Kidehl avaa silmänsä. Hersi lipuu pois kylästä. Taivas kuhisee kuin parvi lintuja.

Kuunvalo sirottuu mustan kannen halki. Se läpäisee hersin peiton. Silloin Kidehl tietää, mikä on päättynyt. Kaarna on päästetty henkensä kantimista. Yö kokoaa itsensä, hiipuu hiljaa. Se lähtee hivuttautumaan takaisin metsään, takaisin sinne, missä se syntyi. Portin toiselle puolelle.

”Katsokaa.” Jeremian ääni.

”Kuu loistaa meille jälleen”, Sylvia jatkaa kuin eldithiläiset olisivat muutamassa tunnissa unohtaneet, miltä hopeinen valo tuntuu iholla. Kidehl säpsähtää ajatuksen voimakkuutta. Hersi saa kaiken tuntumaan loputtomalta. Kun pimeys kerran syntyy sydämeen, se ei koskaan täysin pakene sieltä.

”Mitä tämä tarkoittaa? Olemmeko me selvinneet?”

”Pelastuimmeko me?”

”Missä Yvonne on?”

”Odottakaa”, Kidehl kohottaa äänensä pelkonsa kuoresta heräävien kyläläisten ylle. ”Tämä ei ole vielä loppunut.” Sen kertoo Kidehlille natina puissa. Vaikka yö vetäytyy kylän yltä, paljastaa kuun ja taivasta täplittävät tähdet, jännite elää yhä. Yössä juoksee jotakin, välkkyvät silmät nauravat Kidehlille.

Kidehl sulkee jälleen silmänsä, keskittyy edhaan sisällään. Perhoset ovat kuolleet, mutta alkuvoima ei ole hautautunut hersin alle. Se on voittanut. Kaarna on kuollut. Kidehl avaa silmänsä, tuntee auransa laajenevan. Hiukset huojuvat kuin tuuli heiluttaisi niitä, käsissä säkenöi kultainen kipuna.

Kidehl kävelee metsän rajalle, kohtaa yön lapset sellaisina kuin ne näkee. Vääristyneinä, surullisina. Narina on korviahuumaava, se peittää kyläläisten hätääntyneet huudot taustalle. Kidehl ei tiedä, miltä näyttää kyläläisten silmissä, kun kävelee edhan suojaamana keskelle mustuutta.

Mikään ei koskaan lopu, jos sitä ei lopeta. Yö voi väistyä, aamu kohota odottavan kylän ylle, mutta yön olennot pystyvät yhä kulkemaan hersin näyttämällä tiellä. Kidehl vie kädet sydämelleen, kuuntelee edhaa. Hän tietää, mitä tehdä.

”Te haluatte vain elää, ettekö haluakin?” Kidehl sanoo ääni kirkkaana kuin valo. Narahdukset ja kilinä jatkuvat, muodot kuolevat ja syntyvät uudelleen kaikkialla hänen ympärillään. Kidelh muistaa Jeremian sidotun keskivartalon ja ontuvan jalan. Hersin lapset pystyvät mihin tahansa.

”Te tahdotte omaksenne kaiken sen, missä hersi kulkee.”

Äänet tulevat lähemmäs, haastavat Kidehlin. Yksikään katoava ja löytyvä muoto ei pääse Kidehlin iholle, edhan suojaus on vahva. Sen taustalla on kaiku, joka on olennoissa itsessäänkin. Kidehl kutsuu sitä ymmärrykseksi. Hän aistii kuoleman ja elämän olennoissa, vääristyneissä ja rakkaudettomissa.

”Olen pahoillani”, Kidehl kuiskaa yöhön. ”Olen niin pahoillani.”

Kirskahdus. Jokin naksahtaa sijoiltaan, putoaa oksiston läpi maahan.

”Minä en aio antaa teidän kulkea kylään tai pitemmälle.” Kidehl kuvittelee kaikkialle levittyvän yön, Melisenden korkeat tornit sen keskellä, Magdalenan peittymässä kaikkialta ympäröiviin ääniin.

”Hersin keskus on poissa. Voima palaa luontoon. Teidänkin on aika palata, te olette varjostaneet tätä maata jo riittämiin. Älkää pelätkö, minä olen teidän kanssanne. Te ette ole yksin.”

Kilkutus alkaa. Ääneen yhdistyy kaikki se suru, joka olennot synnytti. Kaikki se tahto, joka hersissä elää vapaana, kesyttämättömänä. Kidehl ymmärtää sitä. Hän on syntynyt portilla, hän voi seistä voimien välissä katsoen molempien ytimiä. Yön lapset ovat liian irrallaan hersistä, liian villejä.

”Minä annan teille rauhan”, Kidehl kuiskaa vieden kädet pois sydämeltään. Hän avaa kämmenensä, voima hulmahtaa hänestä aaltona peittäen metsän alleen. Hetken Kidehl sokaistuu synnyttämästään valosta. On vain nimetön kirkkaus, merkitys sen takana on unohtunut. Valo peittää kaiken.

Valoa seuraa hiljaisuus. Yön luontainen pimeys palaa reuna kerrallaan takaisin, Kidehl erottaa sykkiviä muotoja sen keskeltä. Edha on saanut tilansa. Yön lapset vetäytyvät, muodot kuolevat, sulautuvat yöhön. Kidehl katsoo ääneti niiden menoa. Ne eivät kuole, sillä ne eivät koskaan varsinaisesti eläneetkään. Muodot vain hiipuvat hiljaa pois, silmien nälkäinen tuike sammuu.

Äänet kuolevat kerralla. Metsä ei helise. Kun Kidehl vetää syvään henkeä sisäänsä, hän kuulee vaimean kevättuulen tarttuvan puiden latvoihin. Maailma saa omansa takaisin. Mikä kuuluu edhalle, on nyt puhdistettu, hersistä vapaa. Kidehl kääntää selkänsä metsälle. Kylään on sytytetty tulia, Kidehl kohtaa itkeviä kasvoja. Yhdetkään niistä eivät itke surusta. Joukko lapsia ryntää Kidehlin luo, osa itkien, osa huutaen hänen nimeään. Kidehl havahtuu omiin kyyneliinsä vasta nostettuaan yhden lapsista syliinsä. Pieni käsi pyyhkii kyyneleet kasvoilta. Hän on vapaa.

*

Kun auringon ensimmäiset säteet rikkovat mustan vaipan ja sävyttävät taivaan oranssiin ja kultaan, toisiinsa kiinnittyneet kyläläiset huokaisevat kuin yhdestä suusta. Yksi yö on tuonut heidät liki toisiaan, yksi yhteinen, jaettu pimeys. Kajastuksen värittäessä taivaanrantaa Kidehl tuntee muutoksen metsästä hehkuvassa energiassa. Hän erottaa jonkin lähestyvän, vaikka ei kuule askelia.

Puiden lomasta kylän rajalle astelee yksi mies ja kolme naista. Kidehl henkäisee nähdessään piirin elossa. Yksikään ei ole jäänyt yöhön. Nelikon silmien takaa erottaa kokemuksen vahvuuden. Kidehl ei usko enää koskaan katsovansa ketään heistä samalla tavalla silmiin.

Yvonne tulee ensimmäisenä Kidehlin luokse. Hänen kasvonpiirteensä murtuvat, vaikka kyyneliä ei tule. Nainen vetää Kidehlin pitkän kehon lähelleen ja rutistaa kuin tämä olisi hänen oma lapsensa. Kidehl tietää, että lähemmäs hän ei koskaan pääse. Yvonne on itkun ja ylpeyden rajamailla, hän pitää Kidehlistä kiinni kuin pelkäisi päästää irti.

”Sinä voitit heidät”, Yvonne kuiskaa silittäen Kidehlin selkää, ”sinä teit isoimman työn kaikista, ja sinä teit sen yksin.”

”Ei”, Kidehl vastaa, ”minä en voittanut mitään. Vapautin heidät. He olivat kestäneet tarpeeksi, oli heidän aikansa mennä.”

”Ja silti juuri sinä olit se, joka osasit heidät vapauttaa.”

Yvonne päästää irti Kidehlistä. Yvonnen synnyttämä pahuus on annettu anteeksi. Se on hälvennyt osaksi yötä, palannut portin toiselle puolelle, synnyinsijoilleen. Naisen silmät hehkuvat kiitollisuudesta. Piirteet ovat koventuneet, Kidehl tietää menetyksen asettuneen niille ikuisiksi ajoiksi. Silti naisella on lämpöä kiittää häntä.

”Kuulkaa kaikki!” Yvonnen ääni ottaa tilan itselleen. Kyläläiset siirtyvät lähemmäs. Jeremia harppoo heidän keskeltään suoraan palanneiden luo. Hän kietoo häpeilemättä kätensä Niilan ympärille, halaa miestä kuin ei olisi koskaan uskonut saavansa tätä takaisin. Yvonnen puhuessa Kidehl huomaa miesten jättäytyvän aivan kiinni toisiinsa. Häntä hymyilyttää.

”Olette saaneet aamunkoiton”, Yvonne sanoo. Ääni ei ole voitonriemuinen. Huoleton aamu ei ole saapunut ilmaiseksi. Menetykset painavat harteita lysyyn, mutta Yvonne pysyy omiensa edessä vahvana. ”Yö ei enää mustene. Teiltä ei viedä valoa. Te olette selvinneet, eikä teidän tarvitse enää pelätä hyökkäyksiä. Pimeys ei saavu, mikään paha ei enää elä metsissä. Yöt ovat vapaat kuljettaviksi.”

Kidehl huomaa Yvonnen hymyilevän hänelle mainitessaan öiden vapautuneen. Yhdessä he ovat tehneet elämästä elettävän, poistaneet vaaran kyläläisten yltä. Aamuaurinko kohoaa puiden takaa, sen säteet leikkivät lempeästi iholla. Kidehl huomaa hymyilevänsä niin, että poskiin sattuu.

”Sanotko sinä, että yövartio voidaan poistaa? Ovatko yöt niin turvallisia?” Puhuja on Ilias. Miehen silmiä reunustavat tummat pussit. Hänen katseensa harhailee. ”Uskotteko te tätä naista? Te olette nähneet hänen noitakonstinsa. Paljonko olette valmiita antamaan anteeksi Koittarelle?”

”Sinä näet auringon nousseen. Se on riittävä todiste puolelleni”, Yvonne sanoo ääni värähtämättä.

”Maa on täynnä kuolleita perhosia. Te kaikki näitte, kuinka ne kohosivat ja parveilivat peittäen koko taivaan!”

”Me olemme turvassa.”

Kidehl kuulee, kuinka Yvonnen ääni alkaa hiljalleen murtua. Hän on luopunut miehestään, päästänyt irti kaksi vuosituhatta kestäneestä tehtävästään. Yvonne on selvinnyt. Yksi kylänjohtaja, yksi väsynyt mies ei voi järkyttää häntä enää lainkaan.

Sigrid astelee ensimmäisenä johtajansa rinnalle.

”Yvonne on pitänyt lupauksensa”, Sigrid sanoo. Kidehl erottaa äänessä uudenlaista varmuutta. Sigridissä on enää vain häivähdys sitä tyttöä, joka käveli Melisendeen paikatakseen sisarensa teot. ”Teillä ei ole mitään syytä olla uskomatta häntä. Katsokaa, aurinko on noussut.”

Muutama nainen nyökyttelee. Kylän vanhimmat antavat hyväksyviä katseita nuorelle naiselle, joka seisoo hievahtamatta Yvonnen vierellä. Kun Niila ja Illusia siirtyvät johtajansa rinnalle, Kidehl kokee velvollisuudekseen liittyä seuraan. Kidehl ei ole kylässä vain nähdäkseen yhden miehen tahdon voittavan vuosituhansia maailmaa suojelleen voiman.

”Isä, sinä et voi syyttää meitä enää mistään”, Niila sanoo. ”Katso ympärillesi. Te olisitte kuolleet ilman apuamme.”

Ilias siristää silmiään. Vasta, kun hänen vaimonsa kävelee hänen luokseen ja tarttuu häntä käsivarresta, hänen terävä olemuksensa alkaa rakoilla.

”Poikamme on oikeassa. Minä tiedän, mitä on tapahtunut.”

Häivähdys raivoa käväisee Iliaksen kasvoilla. Se on nopeasti poissa. Sylvia on oikeassa, hän on joskus tuntenut edhan tien.

”Saammeko me koskaan tietää, mitä tänä yönä tapahtui?” Ilias nöyrtyy kysymään. Raivo palaa yhä hänen silmissään, mutta hän antaa sen olla. ”Vai oletteko te noituudessanne niin ylivertaisia, että ette usko meidän ymmärtävän?”

”Te olette selvinneet”, Yvonne lausuu seisoen suorana miehen voimakkaan ruumiin edessä. ”Se saa riittää toistaiseksi.”

Yvonne kääntyy. Piiri ei seuraa häntä, naisen on syytä antaa olla yksin. Yhdessä koetut hetket painavat kaikkia, jokainen on joutunut kohtaamaan itsensä niin läheltä, että saa pohtia kokemaansa vielä useita öitä. Yöt eivät lakkaa koskaan painamasta.

Kidehl seuraa, kuinka jokainen palaa hiljalleen paikalleen. Kylän yhdessä jakama kokemus on ohi, pimeyteen uponneiden sielujen on pakko palata arkeen. Niila katoaa Jeremia rinnallaan talojen taa, Illusia seuraa heitä päättäväinen ilme kasvoillaan. Kidehl antaa heidän mennä. Hänellä ei ole heille mitään sanottavaa.

”Sinä teit sen.” Yvonne on jo kadonnut tiehensä. Puhuja on Sigrid. ”Tapoit yön lapset. Meistä kukaan ei olisi pystynyt siihen.”

Kidehl huomaa hymyilevänsä varovasti.

”Minun oli pakko. He olivat niin lähellä. Kylä olisi tuhoutunut. Kenties moni muukin paikka Kalonian taivaan alla.” Mielikuva Magdalenasta äänien ympäröimänä on yhä liian voimakas. Kidehl pudistaa sille päätään.

”Olen ylpeä sinusta. Me kaikki olemme.” Sigrid taputtaa Kidehliä kevyesti käsivarteen ennen kuin astelee kohti polkua, joka vie hänen talolleen.

Kidehl seisoo polkujen risteyskohdassa vielä auringon noustuakin. Hän ei ota turhan nopeita askelia. Kevyt tuuli saa puhaltaa hänen hiuksiaan, aurinko läikyttää valoaan hänen iholleen. Keväisessä aamussa hänellä ei ole kiire minnekään.