Luku 3: Syvyyksiin
Ensin pimeys. Läpitunkematon, kuin oma olentonsa. Pimeys, jolla ei ole nimeä, joka on vain pimeyttä, syvää ja muuttumatonta, vanhempaa kuin mikään, mikä on koskaan saanut alkunsa aaltojen alla.
Sitten valoja. Ne syttyvät yksi kerrallaan. Ne eivät halkaise pimeyttä, ne ovat osa sitä, syntyvät sen keskellä. Kirkkaita, eri värisiä, hädin tuskin ihmissilmän ymmärrettäviä valoja. Laulu on lakannut. Amelia on yksin pimeässä. Hän ei tiedä, kumpaa kohti kurottaa, valoa vai pimeää, sillä kaikki on ihmeellistä ja suurta, ja kaikki on hyvää kuin niin olisi aina tarkoitettu olevan.
Hukkumisen tunne ei tullut koskaan. Amelia näkee ja hengittää kuin mernenelävä, vaikka hänellä ei ole kiduksia, vaikka hän on ihminen, joka säntäsi mereen laulun johdattamana. Hän tuijottaa ihmeellisiä valoja, jotka kuhisevat kuin parvi yöperhosia lampun ympärillä. Täällä se on vain toisin päin, valo kuhisee pimeyden tiellä. Kaikki on luonnollista. Mikään, mitä Amelia näkee, ei tunnu väärältä.
Jokin liikkuu valojen takana. Jokin yhtä valkea, melkein ihmisenkaltainen. Helmiäisenhehkuva iho ja suuret silmät. Amelia tietää tarkalleen, mitä katselee. Merenväkeä. Amelia ei osaa reagoida, olennon läsnäolo ei ole tunkeileva, se ei tunnu tahtovan pahaa. Etkö muista, millaisia tarinoita merimiehet kertovat retkistään?
Laulu on lakannut, mutta kaikki tuntuu yhä utuiselta ja ihmeelliseltä kuin lumous. Siksi olento ei herätä Ameliassa pelkoa, hän tuijottaa sen valkeina leijuvia hiuksia kuin huumattuna eikä tiedä, mitä tehdä. Hän on kadottanut pinnan suunnan jo kauan sitten.
Valot väistävät, kun olento tulee lähemmäs. Lähempää Amelia erottaa, että sen iho on pienten suomujen peitossa. Nenä on pieni ja kapea, huulet ja silmät suuret. Kenen tahansa miehen mielestä hänen edessään olisi täydellinen olento. Melkein kuin ihmisnainen. Olennon alaruumis piiloutuu pimeään, Amelia on silti erottavinaan tihenevät suomut vyötäisten kohdalla. Pyrstö. Hetkessä Ameliaa huimaa. Todellisuus iskee vasten kasvoja sekunneissa. Hän on pelkkä tyttö, joka ei ajatellut hetkeäkään, mitä teki. Hän on tyttö, joka ei tiennyt osaavansa hengittää veden alla.
Amelia tietää, että olento hänen edessään ei ole laulaja. Laulu on jotakin suurempaa, syvempää, paljon vaikeammin ymmärrettävää kuin elävä ja hengittävä olento. Valot väistävät naisenkaltaista meren kasvattia, kun se tulee lähemmäs ja avaa suunsa. Amelia ei kuule. Se puhuu minulle. Hän. Ei se, vaan hän.
Meri puurouttaa sanat, merenolento päästää kuplivan, korkean äänen, joka kuulostaa etäisesti kikatukselta. Sitten hän napsauttaa sormiaan, piirtää ilmakuplan heidän ympärilleen kuin tyhjästä. Ilmaa veden alla. Tämän takia merimiehet eivät luota syvän veden olentoihin. Ne eivät ole kuten me. Niille eivät päde samat lainalaisuudet.
”Sinä löysit viimein syvyyksiin”, olento sanoo. Sen kieli on vaikeaa ja taipuisaa, aivan kuin sen suuta ei olisi luotu puhumaan ihmisten keksimiä sanoja.
”Mikä sinun nimesi on?” Amelian tekisi mieli kirota itseään. Hän on keskellä merta vieraan olennon kanssa, ja hän kysyy ensimmäisenä tämän nimeä.
Olento tuntuu miettivän pitkään, aivan kuin sillä ei olisi laisinkaan nimeä, jonka Amelia voisi ymmärtää.
”Ihmisten keskuudessa Laine”, olento vastaa, ”sen nimen he antoivat minulle.”
”Minä olen Amelia Grimm.” Ei selityksiä. Ei rimpsullista selityksiä hänen asemastaan aatelisena. Sellaiset asiat tuskin kantautuvat syvyyksiin saakka. Samassa satumainen keveys täyttää Amelian, kun hän ymmärtää, että täällä hän on vain tyttö, joka osaa hengittää veden alla. Ei mitään muuta. Ei kuninkaan veljentytär. Ei joku, jonka tulisi mennä kolmen viikon päästä naimisiin. Voi Gjon. Voi isä. Antakaa anteeksi.
”Sinä tulit, koska laulu kutsui, eikö niin?”
Reaktio tulee ennen sanoja. Amelia ei tiennyt, että meren alla voi itkeä. Kyyneleet pakenevat silmäkulmista, jäävät tanssimaan maagisina pisaroina ilmakuplaan. Koko ikänsä hän on kantanut laulua sisällään aivan yksin, kuvitellut olevansa vääränlainen. Ja nyt joku muukin tietää laulun, todistaa hänelle sen olevan todellinen.
Amelia nyökkäilee. Kyynelille ei tule loppua.
”Kuka minä olen? Kuinka minä…”
Olento vie kätensä Amelian rinnalle. Vasta silloin Amelia erottaa pitkät kynnet Laineen maidonvalkeissa käsissä. Pedon kynnet.
”Sinä”, Laine sanoo katsoen Ameliaa suurilla silmillään, ”olet vihdoin kotona.”
”Kotona?” Amelia ei ole koskaan tuntenut olevansa kotona. Maan päällä ei ole sellaista paikkaa, jossa hän tuntisi olevansa kokonainen. Jotain puuttuu. Laulu ei ole koskaan valmis, sen viimeiset sävelet eivät vain saavu.
”Me olemme odottaneet sinua”, Laine kertoo, ja Amelia uskoo joka sanan, koska hän ymmärtää pimeyttä ympärillään.
Amelian ei tarvitse selittää kyyneliään, on kuin Laine ymmärtäisi ne jo ilman sanoja.
”Olenko minä ihminen? Tiedätkö sinä?” Sanoja vain pakenee huulilta. On paljon sellaista, mitä Amelia ei ole koskaan voinut kysyä isältään, Louisilta tai keneltäkään, jonka tuntee.
”Miksi minä katselen aina merelle kuin se tuntisi minut paremmin kuin yksikään ihminen? Miksi kaikki, mitä läheiseni tekevät, tuntuu minulle niin vaikealta, aivan kuin en olisi ihminen laisinkaan? Miksi minä en ymmärrä itseäni tai kuulu minnekään?”
Laine vie kätensä Amelian poskelle. Ele tuntuu enemmän opitulta kuin luontaiselta.
”Asia kerrallaan. Me voimme auttaa. Meri tietää.”
Amelia nyökkää.
”Jos vain luotat.”
Uusi nyökkäys.
”Tule kanssani syvyyksiin. Meillä on vastauksia.”
”Minä tulen”, Amelia vastaa vailla epäilyksen häivääkään. Silloin valot katoavat ja Laine kiskaisee Amelian mukanaan syvälle pimeään.
*
Pimeydessä on kokonainen maailma. Muotoja, jotka odottavat löytäjäänsä, värejä, joille ihmissilmälle ei ole nimeä. Himmeät valot syttyvät alhaalla, Amelia ei enää tiedä, kuinka syvällä on saati kuinka hänen päänsä kestää paineen. Hämärässä muodot ja värit kietoutuvat toisiinsa, muodostavat vedenalaisen paratiisin. Amelia haukkoisi henkeään, jos ei olisi syvyyksissä.
Laine kuljettaa Ameliaa eteenpäin. Hämärässä on tunneli, Amelia ei tunnista sen materiaalia, se näyttää korallilta, mutta korallit eivät kasva tällaisissa vesissä. On paljon kaikkea, mitä et tule koskaan ymmärtämään. Täällä tai maalla. Laine katsoo Ameliaa ja Amelia nyökkää. He uivat tunneliin.
Valo on sokaista Amelian, niin kirkkaana se rävähtää hänen silmilleen. Hän räpyttelee pitkään, kunnes erottaa valojen olevan erilaisista kivistä lähtöisin. Näky on taianomainen. Kymmenet helmiäisenhohtoiset kivet valaisevat tunnelin. Amelia ei ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Hän on kuullut, kuinka merimiehet puhuvat sokaisevasta kauneudesta, mutta jokin Amelian sisällä kertoo, että he puhuvat jostakin muusta. Kukaan tämän nähnyt ei ole voinut selvitä hengissä tästä kertomaan. Salattu, syvä kauneus. Ameliaa huimaa.
Tunnelin päässä valo voimistuu, se sykkii suuremmista kivistä. Tämä valo ei koskaan näy pintaan, sen Amelia ymmärtää laskeutuessaan alemmas. Vaatteet leijuvat vedessä, hän tuntee itsensä kevyeksi kuin ilma. Painovoima on lakannut merkitsemästä jo kauan sitten, tämä kaikki on jotakin, jota hän ei koskaan kykene selittämään kenellekään. Hän näkee, kuinka he kaikki istuisivat kuninkaan kalliit teekupit edessään – isä, hän, Louis, Evanna, kenties jopa Gjon, jonka hän on törkeästi jättänyt taakseen, vaikka velvollisuus painaa yhä rinnassa. Mutta ei hän siksi lähtenyt. Kukaan heistä ei koskaan ymmärtäisi, miksi hän seurasi laulua. Hän osaa hädin tuskin selittää sitä itselleenkään.
Valkeita, hohkaavia kiviä ja koloja kallionseinämissä. Amelia erottaa hehkuvia silmiä koloissa, heitä tarkkaillaan. Laine on tuonut vieraan kotiin. Sinä olet kotona. Merenelävän sanat kaikuvat hänen korvissaan. Koti. Se on liian suuri sana hänen ajateltavakseen.
Hehkusilmäiset olennot kurottavat koloistaan, mutta Amelia ei pelkää. Niiden rauhallisessa, rennossa liikehdinnässä on jotakin tuttua. Jotakin, jota hän on aina odottanut näkevänsä ja kokevansa. Mikään ei hätkähdytä häntä, koska kaikki tämä tuntuu muistolta. Ei joltakin, jonka hän kokee ensimmäistä kertaa, vaan joltakin, jonka sydän muistaa kuin ensimmäisen suudelman ja naurun ja kodin.
”Hän on saapunut.”
”Hän on vihdoin luonamme.”
Olennot saapuvat Amelian luokse, ojentelevat pitkäsormisia käsiään, mutta eivät kosketa. Odotus rätisee kaikkialla hänen ympärillään. Hän on lähempänä vastauksia kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti