Luku 25: Laulu
Hyppy tuntemattomaan. Muuta Amelia ei osaa. Hän on hylännyt mekkonsa ja avannut hiuksensa. Hunajanvaaleat hiukset leijuvat hänen ympärillään kehystäen hänen kasvojaan, hetken hänen on hankalaa erottaa eteensä. Yöhön saakka Amelia ui, mutta merenväki ei hakeudu hänen seuraansa. Kirkkaat, kylmät valot eivät syty pimeään, Amelialla ei ole mitään, mitä kohti suunnistaa. Kylmä pimeys ympäröi häntä kaikkialta, mutta häntä ei pelota, sillä se on parempi kuin valheellinen lämpö kuninkaanlinnassa.
Amelia ajattelee Tristania. Kunpa mies olisi selviytynyt eikä Louis olisi tehnyt hänelle mitään pahaa. Jokin osa Ameliasta uskoo siihen, että miesten rakkaus kestäisi, mutta sitten hän muistaa kyyneleet Tristanin silmäkulmissa. Tristan uskoi ensimmäistä kertaa elämässään ihmiseen. Louis ei ainoastaan tuhonnut luotettavuuttaan, hän mustasi sen valheilla, tahrasi sen niihin kuin nokeen.
Kun ensimmäinen valo syttyy pimeään, Amelia huomaa ajattelevansa, että ehkä sekin on valheellinen. Ehkä se on syvänmeren kala, joka kurottaa pimeästä kohti saalistaan. Maailmassa on niin paljon väärää toivoa. Teräviä hampaita, jotka iskevät, kun kurottaa kohti valoa. Amelia pysyy paikallaan, hän ei uskalla uida kohti. Sitten valon eteen ilmestyy muotoja. Leijuvat, valkoiset hiukset ja pimeässä hehkuvat, valkoiset silmät.
Merenelävä ui kohti. Laine.
”Antakaa minulle anteeksi, että lähdin sillä tavalla”, Amelia hengähtää, vaikka ei tiedä, kenelle hänen enää pitäisi sanansa kohdistaa. Hän on jättänyt kaikki niin moneen kertaan, ettei enää tiedä, missä on.
”Joko sinä ymmärsit, millainen kuningas on?”
”Mistä sinä…”
”Meri tietää kaiken.”
”Etkä koskaan kertonut minulle.”
”Sen piti olla Maran tehtävä. Mara tietää parhaiten.”
Merenväki oikkuineen. Amelia ei ole vielä täysin tottunut siihen. Laine tarttuu Ameliaa ranteesta ja ryhtyy uimaan kohti pimeää. He ohittavat useita valoja, jotka saavat Amelian näkemään värejä pimeydessä. Kaikki, mitä hän on nähnyt meressä, auttaa häntä ymmärtämään satuja, joita rannikon lapsille kerrotaan. Värit ja valot, toisiinsa sekoittuvat muodot. Oma todellisuutensa, joka hengittää hiljaa pimeässä ilman, että yhdetkään ihmissilmät sitä koskaan todistavat.
Mara odottaa vedenalaisen luolaston perukoilla. Nainen näyttää aiempaa kulmikkaammalta, sormenpäät ovat yhä mustat. Kylkiluut pistävät esiin helmiäisihon alta, poskien uurteet ovat syventyneet. Merenväki ei näytä merkkejä iästä, mutta Marassa on vuosien tuomaa kulumaa, ajan jättämiä hentoja kuiskauksia. Pelkkä aavistus siitä, ettei vanhinkaan olento eläisi ikuisesti. Ameliaa huimaa, kun hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa hänen osaltaan.
”Sinä tulit takaisin”, Mara sanoo hymy tummuneilla huulillaan. ”Se tekee minut iloiseksi.”
”Louis. Minä tulin tänne hänen takiaan.”
Maran kulmat kaartuvat. Kaikesta merenväestä Mara on se, joka on Amelialle kaikkein inhimillisin. Marasta näkee, että tämä on elänyt ihmisten keskuudessa leikkien heidän kaltaistaan.
”Niin. Me emme koskaan ehtineet keskustella kunnolla tästä aiheesta.”
”Mitä sinä tiedät?”
”Sen, että se mies on kuin rannan kirkasta vettä. Siihen voi kastaa varpaansa, sitä voi erehtyä luulemaan lämpimäksi, mutta lopulta sitä ei voi tavoittaa, ei nähdä. Sillä ei ole todellista luonnetta. Läpinäkyvä vesi on aina läpinäkyvää, vaikka sitä erehtyisi kuvittelemaan heijastuksessa jonkin väriseksi.”
Ameliaa puistattaa.
”Minä pääsin käsiksi setäni salaisiin muistiinpanoihin”, Amelia tunnustaa. Hän kertoo kaiken, mitä luki ja saa Maran nyökkäilemään.
”En ole yllättynyt siitä, että sillä miehellä on oma salainen kirjastonsa. Hän on niin dramaattinen…”
”Mara, kerro minulle, onko Louis todella tappanut poikansa?”
”Sekö sinut sai palaamaan aaltoihin?”
Amelia nyökkää.
Mara tuntuu harkitsevan hetken.
”Todistin omin silmin, kuinka hänen poikansa, sinua huomattavasti nuorempi, ihasteli merta kalliolla. Me keskustelimme hänen kanssaan usein, merisisareni ja joskus jopa minä itse. Se poika ymmärsi meitä, hänellä oli avoimet silmät. Ei aivan sellainen perijä, jollaista Louis olisi toivonut.”
Amelian sisällä on tyhjää. Yhtäkkiä vesi ympärillä tuntuu kylmemmältä kuin mikään koskaan.
”Sinä päivänä hän ihaili merta kalliolta. Louis tuli hänen seuraansa, ei mennyt liian lähelle. Sen piti näyttää täydelliseltä onnettomuudelta. Mutta minä kuulin, mitä hän sanoi. ’Kurota. Katso, kultaseni, mitä alhaalla aalloissa on. Kurota vielä.’”
Amelia kääntää päänsä vieden käden suulleen. Kuvotus maistuu kielenpäällä. Hän saattaa kuulla Louisin aavistuksen narisevan äänen, nähdä, kuinka miehen kasvoilla on lempeä, luotettava hymy. Sama, johon hän on koko ikänsä uskonut. Naamio. Ameliaa itkettää ja kuvottaa, pahoinvointi myllertää hänen sisällään. Hän pakottaa sen pysymään siellä.
”Sen jälkeen meren ydin kirosi kuninkaan. Se oli viimeinen pisara.”
”Minä luotin häneen. Olen aina luottanut…”
”Tiedän sen. Hän on niin taitava valehtelija, että uskoo varmasti itsekin valheisiinsa. Ei ollut sinun vikasi luottaa ihmiseen, joka on aina kulkenut turvana vierelläsi.”
”Entä Shana? Hänen siskonsa. Valehteliko hän minulle Shanastakin?”
Ilme Maran kasvoilla käy vaikeaksi. Jokin surun kaltainen käväisee meren kuningattaren piirteissä, eikä Amelia tiedä, miten reagoida.
”On eräs toinenkin mies, josta meidän täytyy keskustella. Jos vain luotat minuun.”
Amelia ei ole varma. Hänen luottamuksensa on ohutta harsoa, ja kun se kerran repeää, hänen on hankalaa koota sitä uudelleen.
”Hyvä on, en voi odottaa sitä sinulta. Tahdon silti keskustella sinun kanssasi myös Salvatore Lavellanista. Shana on se, jonka kohdalla näiden kahden miehen tiet risteävät. Shana sitoo heidät ikuisesti samaan suruun.”
Amelia vain nyökkäilee. Kaikkea on väännetty ja kieputettu hänen mielessään kymmeniä kertoja, hän ei enää tiedä, mitä uskoa.
”Minun on kerrottava sinulle salaisuus, jota eivät ihmiset tiedä. Minä ja Salvatore olemme suhteessa.”
Hetken Amelia räpyttelee silmiään.
”Olin ihmismuodossani kiertämässä kapakoita ja nauramassa merimiesten kanssa, kun Salvatore kiinnitti huomionsa minuun.”
Tämä tuntuu unelta. Oudolta, sakealta unelta, joka roikkuu raskaana nukkujan yllä.
”Ei kestänyt kauaa ennen kuin hän sai tietää, että Mara ja ytimenvartija ovat sama henkilö. Salvatore oli ennen sinua ainut maan kasvatti, joka tiesi siitä.”
”Luotatko sinä siihen merirosvoon?”
”Salvatore on minun tapaani sopimusten rakastaja. Meillä on sopimus. Hän uhraa merelle aina satunnaisesti jotakin arvoisekseni katsomaansa, ja minä pidän hänen laivansa aalloilla.”
”Mitä… mitä sinä hyödyt hänen kanssaan olemisesta?”
Kupliva nauru juoksee Marasta. Nainen pudistaa päätään, mustat hiukset leijuvat vedessä.
”Voi sinua”, Mara hymähtää. ”Paljonkin. Ensinnäkin, minä olen paitsi ytimenvartija, myös nainen. Minäkin tunnen himoa.”
Amelian posket punehtuvat.
”Toiseksi, on helpompaa pitää sellainen mies lähellä kuin etäällä. Tiedän, ettei Salvatore minua rakasta. Hänellä on omat syynsä pitää minut lähellään, ja minä uskon tietäväni, mitkä ne syyt ovat. Salvatore tahtoo hyvin todennäköisesti samaa kuin kuningaskin, mutta vain eri lähtökohdista. Minusta on jo kauan tuntunut siltä, että Salvatore haluaa ottaa meren ytimen haltuunsa. Ja mikä sen parempaa kuin heittäytyä suhteeseen sen vartijan kanssa.”
Sopimuksia. Kirouksia ja juonia. Ameliasta tuntuu, että ainoa aito asia, jonka hän on kohdannut merellä, on katse Tristanin merenturkoosissa silmissä. Se heijastaa meren kauneuden sellaisenaan.
”Joten, minä vahdin hänen tekemisiään ja hän odottaa sopivaa hetkeä päästä iskemään kiinni ytimeen. Hän on älykäs mies, hänen on täytynyt aavistaa, että tiedän jo, mitä hän suunnittelee.” Mara huiskauttaa teräväkyntistä kättään. ”Mutta hänen on parempi odottaa voivansa hyötyä minusta kuin tajuta, kuka sinä olet.”
Amelian sydän tykyttää jo kurkussa.
”Tiedätkö sinäkin sen? Olenko minä… olenko todella…”
”Se on hyvin todennäköistä.”
”Miksi et kertonut minulle?”
”Koska en ollut varma. En tahtonut saada sinua pakenemaan luotamme. Se olisi voinut säikäyttää sinut pois. Tässä on paljon sellaista, jota meistä kukaan ei ymmärrä.”
Amelia nielaisee. Sekä meri että maa kuvittelevat ajavansa hänen parastaan. Amelian keho on kauttaaltaan turta.
”Shana. Meidän piti puhua Shanasta.”
Maran ilme mustenee.
”Shana, Shana… Hän olisi ollut seuraava. Hän oli kuten sinä. Ei tosin merestä syntynyt, mutta sydämeltään puhdas. Hän ymmärsi merta ja meri häntä. Hänen piti olla minun seuraajani. Sen näki hänestä niin selvästi, että Salvatore ja Louiskin tajusivat sen.”
Louis. Mies valehteli siis siitäkin. Minä rakastin siskoani. Ei, sinä halusit käyttää häntä.
”Heidän riitansa ajoi Shanan kuolemaansa. Prinsessa oli älykäs. Hän tiesi, että sekä hänen puolisonsa että veljensä tahtoivat kaiken rakkautensa nimissä vain käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä. Tämän vuoksi epäilen Salvatorenkin pyrkivän kontrolloimaan ydintä.”
”Ja sitten prinsessa… hän…”
”Hän ymmärsi, että niin kauan, kun hän eläisi, meri oli vaarassa. Miehet eivät luopuisi tavoitteistaan koskaan. Ja hän valitsi meren miesten sijaan. Hän käveli meren aaltoihin eikä palannut takaisin. Hänen laulunsa kaikuu joskus merellä edelleen.”
Laulu. Amelia tuntee, kuinka kyyneleet puskevat silmiin. Meressä ne sekoittuvat veteen, mutta Amelia ei välitä. Shanan laulu. Sekö häntä on kutsunut kohti merta, kohti ydintä? Meri on säilyttänyt rakkaan lapsensa laulun sellaisenaan. Se on säilynyt merkkinä seuraavalle. Amelia tuntee, kuinka hänen koko elimistönsä puristuu kasaan yhdeksi pieneksi mytyksi, niin paljon häntä itkettää. Shana kuoli meren vuoksi. Prinsessa suojeli sitä, mitä rakasti eniten.
”Minä olen seuraava ytimenvartija”, Amelia sanoo itkunsa lomasta. Shanan ääni on kutsunut häntä kohti paikkaansa. Nyt hän tietää sen varmaksi. Paljon häntä itseään suurempi tehtävä odottaa häntä syvyyksissä, hän vapisee pelosta sen edessä, mutta prinsessan laulu soi tuttuna ja rakkaana hänen korvissaan. Se kutsuu hänet kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti