Luku 17: Aamunkajo
Aamun tulon saattaa nähdä pinnan alta. Amelia istuu kivellä merenväen ympäröimänä ja kuuntelee heidän hiljaista hyräilyään, joka värähtelee vedessä. Senkin hän taitaa, veden alla kuulemisen. Ja näkemisen. Huoli kalvaa yhä hänen sydäntään, sillä edes Mara ei tiedä, kuka hän on, ja jos Mara ei tiedä, ei tiedä kukaan muukaan. Eikä Mara ole enää täällä hänen luonaan.
”Amelia, kuinka sinulla on vielä tuo mekko ylläsi? Sen täytyy olla tavattoman raskas veden alla.”
Amelia vain hymähtää. Mekko on hänen isänsä suosikki. Oliivinvihreä, aivan kuten hänen silmänsä. Isän ei tarvitse sanoa sitä, mutta Amelia tietää hänen ajattelevan äitiä. Äitiä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Nyt Amelia tietää, miksi. Äidin on täytynyt kuolla ennen kuin meri antoi hänet isälle. Sillä eihän se nainen, joka eli isän rinnalla, ollut hänen oikea äitinsä.
”Minä aistin sinussa surua.” Laine kallistaa päätään. ”Suuri, raskas varjo.”
”Minä…”
”Kaipaatko sinä kotiin?”
Amelia huokaisee syvään. Vesi hänen ympärillään väreilee, kun muu merenväki ui kohti pintaa. Amelia on aikeissa kysyä, kun Laine avaa jo suunsa.
”He menevät laulamaan aamun aikaisille merenkulkijoille. Sisareni etsivät jonkin sievän kallion ja alkavat laulaa. He rakastavat sitä.”
”Joku vielä hukkuu tuota menoa…”
Laine vain kohottaa valkeita kulmakarvojaan aivan kuin ei täysin ymmärtäisi, miksi se tuntuu Ameliasta niin vaikealta.
”Minä en tiedä, missä koti on. Tehän sanoitte minulle, että olen vihdoin kotona. Että minua on kaivattu.” Amelia vie kädet kasvoilleen. ”Mutta miksi tämä ei tunnu kodilta? Miksi minä sitten olen vielä enemmän hukassa kuin tänne tultuani? En ole merenväkeä. En selvästi…”
Amelia tunnustelee kaikkea sitä, joka estää häntä olemasta. Ei kiduksia kaulalla. Ei suomuista, helmiäisenvalkeaa ihoa. Ei hehkuvia, lamppumaisia silmiä.
”Minua kaivataan maan päällä. Isäni ja Evanna ovat varmasti suunniltaan huolesta.”
Evannan nimen mainitseminen saa Amelian värähtämään. Onhan tyttö varmasti kunnossa? Laine nyökkää kuin lukisi Amelian ajatuksia.
”Älä huoli. He selvisivät.”
”Minä aiheutan heille kohtuuttomasti huolta ihmisille, joita rakastan kaikkein eniten. Ei sen niin kuuluisi mennä.”
Laineen valkoiset hiukset leijuvat vedessä. Merenelävä ei tunnu keksivän sanoja, jotka kaikuisivat Amelian sydämeen asti. Siksi hän tulee lähemmäs, ojentaa suomuisen kätensä ja kiskaisee Amelian mukaansa.
”Tule, mennään katsomaan auringonnousua”, Laine sanoo.
Amelia ei pysyisi omin neuvoin Laineen perässä, mutta tämä kiskoo hänet mukaansa pinnalle. Amelia vetää happea niin syvälle keuhkoihinsa, että se miltei sattuu. Veden alla vietetyt tunnit jyskyttävät päässä, Amelia hengittää raskaasti. Laine nappaa Ameliasta kiinni ja ui niin nopeasti, että aallot pärskivät vasten kasvoja.
”Anteeksi! Ei ole enää pitkä matka.”
Laine pysähtyy pienelle saarelle, jonka pystyy kiertämään hetkessä ympäri. Meri on täynnä tällaisia. Yksi palmupuu kasvaa keskellä pientä saarta. Ameliaa hymyilyttää, vaikka hänen sydämensä jyskyttää yhä nopean matkan ansiosta.
”Katso”, Laine sanoo ja osoittaa pitkäkyntisellä sormellaan horisonttiin. Auringon kullanoranssi kajo halkoo tilaa yönsineen. Amelian sydän hakkaa, mutta ei pelkästä hengästyksestä. Ilmassa leijuu odotus. Jotain tulisi tapahtumaan. Taivaanrantaa katsellessaan Amelia tietää, että tapahtuisi mitä tahansa, se muuttaisi hänen tapansa katsoa kaikkea. Aamunkajo ei näyttäisi enää koskaan samalta. Siksi Amelia ei irrota silmiään kullanhohtoisesta hehkusta.
”Sinähän tapasit sen merirosvon, etkö tavannutkin?” Laine rikkoo yllättäen hiljaisuuden.
”Ah? Kyllä. Tristanin.” Amelia ei keksi, miksi Laine ottaa sellaisen puheeksi. Jokaisella merenelävällä tuntuu olevan sanottavaa merimiehistä. Laineen silmissä kiiltää ilkikurinen pilke.
”Hän on sitten ihana.”
Amelia on kuullut saman monen aatelisneidonkin suusta. Ameliaa hymyilyttää. Tristan on upea, mutta vain siksi, että hänen läsnäolonsa hehkuu turvaa.
”Tiedätkö, Amelia, moni meistä olisi valmis menemään äärimmäisyyksiin sellaisen miehen vuoksi.”
”Äärimmäisyyksiin?” Kaikki sellainen menee kirkkaasti Amelian ymmärryksen yli. Miksi mennä äärimmäisyyksiin, sillä eikö juuri se kieli siitä, ettei toinen ole vielä valmis?
”Varsin moni etenkin meistä nuorista haaveilee saalistavansa sellaisen merimiehen.”
Kun Laine alkaa nauraa kuplivaa nauruaan, Amelia tietää tuijottaneensa liian pitkään.
”Ei siis ruoaksi. Muuten vain.”
”Ahaa…”
”Sinä et taida olla erityisen kiinnostunut miehistä?”
”No, tuota… en oikein. Olen pahoillani, tämä ei ole osaamisaluettani. Mutta kerro vain. Mitä Tristanista?”
”Millainen hän sinun mielestäsi oli? Pääsit lähemmäs häntä kuin moni meistä!”
”Kiltti”, Amelia huomaa sanovansa. ”Hyvin kiltti. Hän kohteli minua kunnioittavasti. Minä… En tiedä, kuinka selittäisin tämän, mutta hän tuntui turvalliselta. Minä vain tiedän sen.”
Laineen hymy levenee niin, että terävät hampaat paljastuvat. Ameliaakin hymyilyttää hänen saamansa reaktio.
”Merimiehet ovat meidän ikuinen paheemme”, Laine tunnustaa, ”vaikka hyvin harva heistä haluaa heittäytyä suhteeseen merenväen kanssa. Sellaista se on.”
Laine huokaisee syvään, mutta Ameliasta huokaus tuntuu enemmän haaveilevalta kuin harmistuneelta.
”Sitä paitsi Tristanillahan taitaa olla jotakin, josta hän ei ole kertonut. Merimiehet unohtavat, että meri näkee kaiken. Me näemme paljon sellaista, joka voisi sytyttää hurjia sotia ihmisten välille. Siis hurjempia kuin ne, joita he jo käyvät keskenään.”
Amelia ei ole utelias toisten ihmisten elämään, mutta Laineen sanat hätkähdyttävät häntä.
”Mistä oikein puhut?”
”Tristan on nähty King’s Shorella useammin kuin kerran.”
”Minä olen kuvitellut, että merirosvot eivät mistään hinnasta menisi sinne. Siellähän heidät vain…” Amelia ajattelee kaikkia näkemiään teloituksia ja sävähtää.
”Niin. Eivät menekään. Mutta hänpä kiipeää suoraan kuninkaan parvekkeelle.”
”Mitä…”
”Sitä mekin olemme ihmetelleet.”
Laineen huulille leviää ilkikurinen virnistys.
”Ehkä Tristanilla on salainen suhde jonkin palvelustytön kanssa. Tai sitten hän punoo juonia kuninkaan kanssa. Ai ai, joka tapauksessa meri tietää jo. Mitäköhän muut merirosvot sanoisivat, jos tietäisivät?”
Amelian silmät suurenevat.
”Näytätpä sinä kauhistuneelta. Kertoiko kapteeni sinulle jotakin?”
”Ei, ei mitään tällaista. Mutta älkää tehkö niin. Ette te voi usuttaa muita hänen kimppuunsa.”
”Voi, Amelia”, Laine sanoo ja nauraa korkeaa nauruaan. ”Katsos, kun me tiedämme paljon muutakin. Me näemme rantakallioilta ja syvyyksistä kaiken. Voisin kertoa sinulle kenestä tahansa merimiehestä mitä vain keksisit kysyä. Voisin kertoa sedästäsi kuninkaasta vaikka mitä hirvittävää…”
Amelia kurtistaa kulmiaan.
”Nautitteko te siitä? Toisten kiusaamisesta?”
”Sellaisenako sinä sitä pidät?”
”Minusta on parempi puhua suoraan kuin säilyttää kymmeniä salaisuuksia.”
”Se on teidän ihmisten tapa.”
”Enhän minä ole ihminen.”
Laine kohauttaa harteitaan.
”Me täällä meressä odotamme sopivaa hetkeä iskeä. Haudomme kaikkea, emme koskaan unohda, ja kun ihmiset kuvittelevat tuhoavansa meidät, me tuhoammekin heidät.”
Yllättäen aamunkajo tuntuu pelkästään lohduttomalta. Amelia palelee märässä mekossaan, ja ensi kertaa lähtönsä jälkeen hänestä tuntuu, että tämä oli sittenkin virhe. Entä sitten, jos hänessä ei vertaa ihmisten eikä merenväen veri? Jos hänelle on varattu kohtalo, jota edes meren vanhin olento ei ymmärrä, kuinka hänen itsensä tulisi ymmärtää?
Amelia on nähnyt ja kokenut paljon, tuntenut syvyyksissä raastavaa tuttuutta ja turvaa. Mutta oliko se vain valheellista? Laineen pulppuavia sanoja kuunnellessaan hänestä tuntuu, että he istuvat kilometrien päässä toisistaan. He ovat kaukana yhteisen ymmärryksen piiristä.
”Ette siis pelaa erityisen reilua peliä”, Amelia huokaa. Vaikka kyllähän hän on sen tiennyt. Merimiesten tarinoissa on totuuden pohja.
”Ei pelaa kuningaskuntakaan. Ei ole koskaan pelannut. Tällainen meren luonto on. Me olemme arvaamattomia, me iskemme, kun sitä vähiten odottaa. Ja me muistamme kaiken.”
Amelia nyökkää. Ei hänellä ole varaa sanoa mitään, sillä hänen sukunsa on täynnä miehiä, jotka ovat tuhonneet luonnonmukaisia alueita jo vuosia. Ja sitten on Louis, joka on avoimessa sodassa koko merta vastaan. Amelia ei aina tiedä, mitä hänen setänsä päässä liikkuu, vaikka setä onkin aina ollut hänelle lempeä.
”Varjo on yhä sinussa. Mitä ajattelet?”
”Sitä, että en tiedä, voimmeko koskaan ymmärtää toisiamme.”
”Se ei tunnu olevan ainoa asia, joka mieltäsi painaa.”
”Minä en ole koskaan kokenut olevani paikassa, jossa minua ymmärrettäisiin tai jossa ymmärtäisin muita. Kaikki ympärilläni tuntuu kaukaiselta laululta, joka soi ja soi, vaikka melodia sekoittuu ja sanat ovat kaikonneet kauan sitten…”
Laine hivuttautuu takaisin veteen ja nojaa rantakallioon yläruumiillaan. Märät hiukset näyttävät hehkuvan valkoisilta nousevaa aurinkoa vasten. Miten kaunis tämä maailma onkaan. Ja silti niin kaukana.
”Sinä siis toivoit, että ymmärtäisit syvyyksiin sukeltamalla paremmin itseäsi ja maailmaa.”
Vaisu nyökkäys.
”Pelottaako sinua?”
Pelottaa. On aina pelottanut.
”Minä… Minä en tiedä.”
”Minuakin pelottaa joskus. Ja Maraa. Etenkin Maraa.”
”Hänellä on niin suuri vastuu.”
”Ja hän on täysin kiinni omassa legendassaan. Mara on yhdelle jotakin, toiselle toista. Hän pelkää meistä kaikkein eniten.”
”Missä hän on nyt?”
”Ei täällä. Jossakin nimensä suojissa.”
”Palaako hän pian? Minä tahtoisin jutella hänelle. Olisi vielä paljon sanottavaa.”
Mara on ainut olento koko meressä, joka on tuntunut Amelialle tutulta tavalla, jolla lapsuuden suosikkilaulut tuntuvat. Niitä on helppo lähestyä, koska niistä on olemassa muistikuva. Mara on jotain, jonka Amelia käsittää. Vaikka hän ei ole aiemmin kuullut ytimenvartijasta saati ytimestä, pelkästään Maran katsomisesta tulee Amelialle levollinen olo.
”Hän tulee aina takaisin”, Laine sanoo. ”Entä sinä? Tahdotko jo palata sinne, missä sinut on kasvatettu?”
Koti. Hän ei kysy, tahdonko minä palata kotiin.
”Minusta on alkanut tuntumaan, että aiheutan vain kohtuuttomasti huolta. En ole vielä löytänyt ymmärrystä, ja se… se alkaa sattua. Olen odottanut koko ikäni.”
Laineen kulmat kaartuvat myötätuntoisesti. Jokin eleessä näyttää keinotekoiselta. Opitulta.
”En tahtoisi kuulostaa siltä, että ryven itsesäälissä, mutta ehkä minulle ei todella löydy paikkaa tästä maailmasta.” Amelia tuijottaa käsiään kykenemättä edes itkemään. ”Olen etsinyt ja etsinyt, mutta kaikkialla on niin kovin kylmä… Tämä maailma ei taida kulkea samaan suuntaan kuin minä.”
Laineen ilme on hetken puhtaan epätoivoinen. Amelia näkee suurista silmistä, että tytön on vaikeaa tavoittaa hänen sanojaan. Kiitollisuus lämmittää rintaa. Onneksi Laine sentään on siinä. Kuuntelemassa. Katsomassa auringonnousua hänen kanssaan.
”Sitä paitsi meren ja maan tilanteeseen on löydettävä jonkinlainen tasapaino”, Amelia puuskahtaa, kun Laine ei sano mitään. ”Tällaista vihanpitoa on sietämätöntä katsoa.”
”Se on aina mennyt niin. Ilman ytimenvartijaa olisimme pulassa. Mara on tehnyt paljon sellaista, josta moni ei edes tiedä. Saamme olla hänelle kiitollisia.”
”Minä aion puhua sedälleni. Olen nähnyt ja kuullut merellä paljon sellaista, joka on saanut minut avaamaan silmäni.”
”Se mies on liian syvällä omassa katkeruudessaan ymmärtääkseen koskaan mitään.”
”Minä aion silti yrittää. Sitä paisi Louis on päättänyt vihata merta täysin henkilökohtaisista syistä. Hänen perheensä on kuollut meren syleilyyn.”
Laineesta pääsee vaarallisen kuuloinen sihahdus. Amelia säpsähtää.
”Mitä nyt?”
”Se mies on siis valehdellut sinullekin. Sinulle, kuinka hän kehtaa. Sinä täällä vähiten ansaitsisit sellaista.”
”En aivan ymmärrä.”
”Et tietenkään, koska se mätä ukko ei ole kertonut sinulle mitään.” Laineesta pääsee lisää sihahduksia, tällä kertaa matalampia, täysin epäinhimillisiä. Amelia ei ole päässyt hetkeksikään unohtamaan, että merenväki ei ole kuten ihmiset. ”Kuningas on valheita täynnä. Älä luota mihinkään, mitä hän kertoo sinulle.”
”Hetkinen nyt. Mitä Louis on tehnyt?”
Juuri silloin Laineen silmät suurenevat. Hetken Amelia tuijottaa tätä häkeltyneenä, kunnes hän ymmärtää, ettei Laine katso häneen vaan hänen taakseen. Amelia kääntyy ympäri ja näkee suuren laivan aivan liian lähellä heitä. Heidät on nähty. Kuninkaan punainen lippu liehuu laivan mastossa. Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun kuin keskusteluunsa.
”Amelia. Tule. Nyt sukelletaan.”
Laine on jo nykimässä Ameliaa pinnan alle, kun Amelia pudistaa päätään.
”Ei. He ovat jo nähneet minut. Olen paennut liian pitkään. En voi aiheuttaa enempää harmia.”
”Amelia! Tule nyt! Vielä ehdit!”
Mutta Amelia ei tule. Laine tuijottaa häntä hetken järkyttynein silmin ja painuu sitten pinnan alle. Amelia erottaa, kuinka valkeat muodot katoavat syvyyksiin. Hän kääntää päänsä kohti laivaa ja odottaa tuomiota saapuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti