Luku 18: Hämärä
Kuninkaan miehet ovat kovakouraisia ja suurpiirteisiä. Amelia on tottunut olemaan vain Evannan seurassa. Kulkiessaan talutettuna laivaan hän huomaa ajattelevansa, että kaikki nämä miehet työskentelevät hänen parhaan ystävänsä alaisuudessa. Sana Evannalta ja he päästäisivät oitis irti hänestä. Kunpa Evanna vain olisi täällä. Amelia ajattelee räjähdyksen vavahduksia vedessä, pelkoa siitä, ettei hän näkisi Evannaa enää koskaan. Kuinka hän voi kaiken tämän jälkeen katsoa Evannaa silmiin?
”No niin, tyttö”, sanoo pitkä, suuri mies, jonka Amelia muistaa etäisesti nähneensä setänsä linnan käytävillä, ”on tullut aika kertoa, miten sinä päädyit tänne.”
Suoraan asiaan. Ei hengähdystaukoa. Ei vähäisintäkään sympatiaa. Amelia voisi valehdella, kertoa minkä tahansa tarinan, ja häntä uskottaisiin, koska hän on aatelinen ja merirosvot pelkkiä raakalaisia. Mutta Amelia ei kerro.
”Minä lähdin itse.”
Siristyvistä silmistä Amelia näkee raivon tulevan pian.
”Minä en ole yhtä kärsivällinen kuin ystäväsi kenties olisi. Sinua on etsitty pitkin merta, eikä kaikilla meistä ole yhtä hyviä hermoja. Ala laulaa.”
”Lähdin itse.” Vai että laulaa. Mitähän tämä mies sanoisi, jos Amelia kertoisi hänelle totuuden? Lähdin, koska kuulin laulun mereltä. Laulun, jonka olen kuullut aina, laulun, jonka kuvittelin kertovan minulle totuuden. Vasta silloin hän ymmärtää, ettei hän koskaan kysynyt Maralta siitä. Hätäännys täyttää hänen sydämensä. Kuinka hän saattoi unohtaa?
”Kuuroko sinä olet?” Mies kallistaa päätään yrittäen kenties tavoitella samankaltaista arvovaltaisuutta, jota kapteeni Lavellanissa oli. Salvatore oli Ameliasta aidosti pelottava, koska mies seisoi tyynen rauhallisena kaiken kaaoksen keskellä ja odotti sopivaa hetkeä räjähtää. Amelia ei pelkää sellaisia ihmisiä kuin mies hänen edessään. Keinotekoinen uhma miehessä ei herätä Ameliassa minkäänlaista reaktiota.
”Minä kerroin jo totuuden.”
Isku tulee yllättäen. Amelia hätkähtää tahtomattaankin taaksepäin ja pitelee poskeaan. Miehen kasvot ovat irvessä.
”Jumalauta, likka, mihin sinä pyrit? Suojeletko sinä jotakuta? Pakenitko sinä jonkun merimiehen kanssa avioliittoasi?”
”Merimiehen! Hah!”
”Naisenko sitten? Tai merenelävän?”
”Minäkö pakenisin velvollisuuksiani jonkin sellaisen vuoksi, josta en edes ymmärrä mitään?” Samassa Amelia ymmärtää, että juuri niin hän on tehnyt. Paennut velvollisuuksiaan ja rakkaitaan.
Amelia pysyy hiljaa. Ei hänellä ole mitään oikeutta jatkaa sen jälkeen, kun hän ei palannut auttamaan Evannaa ja Gjonia.
”Tuollaiset heitukat pitäisi heittää tyrmään, siinähän oppisitte, millaista elämä oikeasti on. Mitä kiittämättömyyttä. Kuningas on kaikessa hyvyydessään ruokkinut sinua kultalusikalla syntymästäsi lähtien, ja näin sinä kiität hänen korkeuttaan sellaisesta suopeudesta.”
Kunpa mies vain tietäisi. Amelia kääntää katseensa, pitää ylpeytensä. Mies löi häntä. Miehellä ei ole enää mitään oikeutta sanoa hänelle mitään.
”Kuuletko sinä edes, mitä minä sanon?”
Amelia pysyy hiljaa ja tuijottaa merelle. Laine on jo kadonnut syvyyksiin, Mara on jossakin ihmisen hahmossa. Meri saisi odottaa. Odottaisihan se? Amelia ei ole vielä valmis. Ei ole merikään. Mutta hän löytäisi vielä vastaukset, vaikka joutuisi kulkemaan halki meren, läpi kaukaisimpien rantojen.
*
Louisin nähdessään Amelia on miltei henkäistä. Hän hillitsee itsensä viime hetkellä ja kohtaa setänsä verestävät, vetiset silmät. Hän ei ole varma, itkeekö kuningas oikeasti, vai vetistävätkö tämän silmät vain pahasti. Joka tapauksessa sairas mies kävelee Amelian luo ja vetää hänet väsyneeseen, vapisevaan halaukseen.
”Koko maa oli sinusta hirvittävän huolissaan. Meidän ei pitänyt järjestää kohtausta, mutta sitten kadotimme yhteyden Evannaan, ja…”
Amelia ei sano mitään Evannasta. Ei vielä.
”Kultaseni, sinun poskesi punoittaa.”
”Teidän palvelijanne löi minua.”
”Löi? Sinua?”
Mies ei ole enää täällä. Amelia kertoo tämän kuulustelusta. Louisin silmissä kipinöi.
”Se mies menettää työnsä. Älä sinä huolehdi sellaisesta enää koskaan, kultaseni.”
”En minä sitä toivo. Sanoin vain, mitä koin.”
”Kunpa Evanna olisi löytänyt sinut.”
Amelia ei sano mitään. Evannasta, Salvatoresta ja Tristanista puhuminen ei tunnu vielä turvalliselta. Heistä hän ei puhuisi edes isälleen. Isä. Ajatus lävistää Amelian koko tajunnan. Isän täytyy olla hirveän huolissaan.
”Missä minun isäni on?”
”Hänelle on ilmoitettu löytymisestäsi.”
”Missä hän on?”
Louis huokaa syvään.
”Etsimässä sinua, kuten kaikki muutkin. Sisämaasta tosin.”
Amelia painaa pään käsiinsä. Kaksi maailmaa repivät häntä suuntiinsa, eikä hän kuulu selkeästikään kumpaankaan. Louis katselee häntä vielä hetken ja viittaa sitten häntä kädellään seuraamaan. Amelia kävelee tuttuja portaita tuttuun, sairauden hajuiseen huoneeseen, josta näkee suoraan merelle. Amelia muistelee kaikkea kuulemaansa. Mara ei koskaan ehtinyt kertoa, miksi varsinaisesti epäili Louisia. Nyt, seisoessaan miehen sairauden pesässä, Ameliasta tuntuu pelkästään pahalta raihnaista miestä kohtaan. Miksi Louis on halunnut huoneen, jonka parveke on suoraan merelle päin, jos hän kerran vihaa merta niin palavasti?
Amelia kävelee aivan setänsä vierelle parvekkeelle, hivuttaa kätensä Louisin omalle.
”Sinä et tyttö tiedä, miten paljon sinä merkitset minulle.”
Amelia hymyilee varovasti.
”Toki minä tiedän. Tahtoisin sanoa, että olen hirvittävän pahoillani siitä, millaista huolta aiheutin teille, mutta tuntuisiko se aidolta, kun minä kuitenkin lähdin itse? Seison sen päätökseen takana. En ole vielä päässyt etsimieni vastauksien äärelle, mutta aion päästä.”
”Aiotko sinä karata vielä?”
”En tiedä.”
”Sinä tiedät jo meren ytimestä, etkö tiedäkin?”
Amelian silmät siristyvät. Kyllä. Louis tietää asioista. On kenties aina tiennyt. Vasta nyt huolen varovainen lepatus käväisee hänen rinnassaan. Louisin katse kääntyy takaisin merelle.
”Kävitkö sinä syvyyksissä?” Louis kysyy kuin olisi jo ilmiselvää, että Amelia pystyy siihen. Samassa Amelia ymmärtää, että Louis on aina tiennyt, kuka hän on. Amelia nyökkää haltioituneena tiedosta.
”Setä. Tiedättekö te, kuka minä olen?”
”Tiedänpä hyvinkin.”
Kyyneleet kihoavat Amelian silmiin. Hän tietää, että hänen pitäisi kyseenalaistaa, mutta odotus on levännyt hänessä liian kauan. Hän janoaa vastauksia, ja hän janoaa niitä sellaisella palolla, että hän on valmis sivuuttamaan kaiken muun. Kiillolla Louisin silmissä ei ole merkitystä. Maran epäilyillä ei ole väliä, Mara ei ole täällä, syvyydet eivät näe, miten Amelia kumartuu kohti sairasta miestä vastauksien toivossa.
”Sinä olet uusi ytimenvartija, Amelia.”
Amelia säpsähtää. Muisto hurjasta kurimuksesta keskellä merta elää hänessä yhä. Ytimenvartija? Uusi? Ameliaa huimaa.
”Kuinka te… kuinka te voitte…”
”Eikö meri osannut kertoa sinulle, kuka olet, vai eikö se vain halunnut kertoa?”
Hetkessä Ameliaa kylmää suunnattomasti.
”Olet vielä kovin nuori, Amelia. Olet katsellut merelle silmät tuikkien lapsuudesta saakka, joten ymmärrän, miksi tahdot uskoa siitä hyvää. Kerrohan minulle, millaisia kohtaamasi merenelävät olivat.”
Johdattelua. Hän johdattelee sinua. Silti Amelia muistaa, miltä merenväen hampaat ja suomujen peittämä iho näyttivät syvyyksien merkillisiä valoja vasten. Pedon kynnet ja suuret, lamppumaiset silmät. Mutta ei se vielä Ameliaa pelottanut. Ensimmäistä kertaa Amelia tunsi pelkoa istuessaan Laineen kanssa kivellä. Heidän välissään oli harso, joka esti heitä näkemästä toisiaan sellaisina kuin he todella ovat.
”Sinulla oli siis sellainen olo, ettei sinua aivan ymmärretä?”
Amelia nyökkää.
”Merenelävät eivät ymmärrä ihmisiä. He leikkivät meillä, väsyttävät meidät ja odottavat sopivaa hetkeä iskeä.”
Ameliaa puistattaa, sillä Laine käytti miltei samoja sanoja.
”He olivat minulle pelkästään ystävällisiä.”
”Koska heillä oli syy olla.”
Mutta niinhän sinullakin on.
Maran sanat kaikuvat Amelian päässä. Louis pyrkii hyötymään sinusta. Niinkö asia todella on? Ameliaa huimaa. Hän joutuu pitämään kaksin käsin kiinni kaiteesta. Louis tuntuu näkevän, että häntä heikottaa, mutta ei liikahdakaan tehdäkseen asialle mitään. Ehkä kuninkaaseen sattuu taas.
”Sinä taidat tarvita nyt lepoa”, Louis julistaa, vaikka kaikki miehen kehonkielessä kertoo miehen itsensä tarvitsevan sitä enemmän. Amelia tyytyy vain nyökkäämään. Eri sanat puuroutuvat hänen päässään, hän ei enää tiedä, ketä uskoa. Ytimenvartija. Hänkö muka? Tyttö, joka on vain melkein ihminen? Hän antaa ajatusten juosta ja sallii Louisin kuljettaa hänet makuuhuoneeseen odottamaan valkenevaa aamua. Seinille piirtyvistä varjoista hän yrittää etsiä selkeitä muotoja, mitä tahansa ymmärrettävää, mutta nekin sotkeutuvat toisiinsa ja katoavat illan hämärään.
*
Amelia herää levottomasta unesta ja säpsähtää pystyyn kylmän hien valuessa pitkin selkää. Uni kutittelee yhä luomien takana. Toisiinsa kietoutuvat pimeys ja valo kieppuvat yhä kaikkialla kuten silloin, kun hän sukelsi ensimmäistä kertaa syvyyksiin. Ameliaa huimaa. Sanat sekoittuvat toisiinsa, Amelia on jokaisella hengenvedolla varmempi, että joku pettää häntä. Joku on valehdellut hänelle. Kaikki sanotut sanat jylläävät Amelian ajatuksissa, eivätkä ne kommentoi toisiaan, ne puhuvat ristiin eikä Amelia enää tiedä, mihin luottaa. Mara sanoo toista, Louis toista. Kaiken keskeltä katsoo Tristan avoimilla, merenturkooseilla silmillään ja hymyilee. Ketä Amelian tulisi uskoa?
Paljaat jalat johtavat Amelian Louisin huoneen taa. Missä vartijat ovat tänä yönä? Uni hakkaa yhä Amelian aivoissa hänen raottaessaan ovea varovasti. Huoneesta kuuluu tasaista huohotusta, jota Amelia ei yhdistä heti mihinkään. Hän kävelee varoen huoneeseen ja erottaa kaksi päällekkäistä siluettia, toinen taittuneena toisen päälle hurjat kiharat avoimena selässä. Kuunvalo piirtää heidän siluettinsa yönhämärää vasten, parvekkeen ovi on auki. Hento tuulahdus meri-ilmaa käy huoneessa. Amelia ei osaa muuta kuin sulkea oven takanaan ja katsoa häkeltyneenä kahta alastonta hahmoa.
Kiharatukkainen nousee toisen päältä. Vasta silloin Amelia erottaa, keitä hän katsoo. Hänen setänsä makaa vatsallaan peitteitä vasten täysin alastomana. Kiharatukkainen hänen päällään on mies, jota Amelia ei kuvitellut näkevänsä enää koskaan, ei ainakaan täällä, ei tällä tavalla. Jokin vääntyy lopullisesti paikaltaan. Mies Louisin päällä on Tristan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti