Luku 2: Kotiranta
Rannan lempeä tuuli tuntuu puhdistavalta merenkävijän ihoa vasten. Tristan ei ole astunut saappaillaan maihin viikkoihin. Hiekka viettää jalkojen alla, lokit kirkuvat. Ei huutavia ihmisiä, ei pelkoa, tämä satama on hänelle turvallinen kulkea. Tutut vuoret aukeavat kauempana, niiden kyljessä on pieni saarikaupunki. Tristan virnistää niin, että hymy piirtää pienet kuopat poskiin.
Sumuinen kapakka lepää aivan rannan tienoilla. Merirosvoille ja muille, jotka eivät löydä kotia paikalleen asettuvasta elämästä. Tristania hymyilyttää. On olemassa vielä yksi paikka maailmassa, jonne kuningas Louisin laivat eivät ole seilanneet tuhoamaan kaikkea, mitä näkevät. Hänen turvasatamansa.
Kapakassa nousee metakka, kun Tristan astuu sisään. Tuttu kapteeni kirvoittaa hymyjä ihmisten kasvoille. Päivettyneitä naamoja, arpia ja puuttuvia raajoja. Tristanille tuttu ja rakas maailma. Ihmiset juoksevat halaamaan häntä, hetken kaikki on pelkkää äänekästä riemua. Tristan taputtaa tuttuja selkiä, nauraa ja ihmettelee. Hän on tullut takaisin. Tietenkin hän on. Häntähän ei yksi hirmuhallinto kaada.
”Kapteeni on palannut!”
”Alahan kertoa, missä olet ollut.”
”Montako laivaa ryöstitte? Montako räjäytitte?”
Tristan alkaa nauraa kaikuvaa, kirkasta nauruaan. Hän pudistaa kiharaa päätään ja istuu kapakan korkealle tuolille. Nainen baaritiskin takana sysää suuren oluen Tristanin eteen. Miestä hymyilyttää, hän kiittää naista pilke silmäkulmassaan.
”Minä”, Tristan aloittaa ja siemaisee oluttaan, ”en ollut ryöstöretkellä. Ikävä tuottaa pettymys.”
Nurinaa. Muutama huvittunut hymähdys.
”Minä olen seilannut kaukaisemmilla rannoilla.”
”No mutta kapteeni, ei kai sinulla ole jotakin salaista meneillään?”
”Ei suinkaan, pelkkää rutiinia vain.”
”Näytäpä tuota sinun kättäsi.”
Tristan siristää silmiään. Yksi miehistä ottaa hänen kätensä ja tuijottaa rastin muotoista haavaa Tristanin vasemmassa nimettömässä. Miehet tuijottavat toisiaan ja alkavat nauraa räkäistä naurua.
”Vai että rutiinia!”
”Neitoset, ohoi, tulkaapa katsomaan! Teidän aarteenne on ikuisesti mennyttä!”
”Kapteeni on mennyt naimisiin!”
”Mitä? Naimisiin? Älkää nyt naurattako!”
”Rasti sormessa! Täällä päin se tarkoittaa vain yhtä.”
”Älkää nyt helvetissä!”
Tristan vetää tyynesti kätensä takaisin miesten tarkkailusta ja jatkaa oluensa siemailua. Häntä pelkästään hymyilyttää. Tämä on jotakin, jota hänestä ei saa ulos potkimallakaan. Hänen oma elämänsä.
”Ei helvetti, kapu, alahan selittää.”
”Kai tämä on joku sairas vitsi?”
”Kaikki nämä upeat neitoset täällä saavat nyt kyllä pettyä! Sinä kun olet niin helvetin kunniallinen, että et kuitenkaan pettäisi naistasi.”
”Ei meidän kapteenin kuulu olla varattu mies. Mitä tämä nyt on?”
Tristan ottaa pitkän kulauksen ja kumauttaa tuoppinsa pöytään niin, että kapakka hiljenee hetkeksi.
”Entä te? Mitä lempirannalleni kuuluu?”
”Hei! Tämä ei nyt vetele!”
”Ala kertoa!”
”Pitääkö tieto kaivaa ulos?”
”Tappelu! Tappelu!”
Ovi kolahtaa. Hiekkaa puhaltaa sisään, aurinko ei enää paista. Koko kapakka hiljenee, kun pitkä siluetti astuu sisälle. Tristan säpsähtää. Hetken hän on näkevinään siluetissa jotakin muuta kuin ihmisen. Merielämän terästämät aistit kääntyvät häntä vastaan. Hän joutuu räpyttelemään silmiään hetken ennen kuin näkee, että tulija on pitkä, mustahiuksinen nainen.
”Mara”, Trista hengähtää vain hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Nainen, joka tulee ja menee, kulkee rannalta toiselle. Ei merirosvo, ei tavallinen kansalainenkaan. Kukaan ei tiedä, mistä Mara on tullut, mutta minne nainen meneekin, huone hiljenee.
”Lakatkaa kiusaamasta omianne”, Maran pehmeä, silkkinen ääni ilmoittaa. Nainen kävelee suoraan Tristanin vierelle. Muut väistävät, tuijottavat naista hiljaa. ”Otan samaa kuin hän.”
Olut kaadetaan Maralle saman tien. Kapakka hiljenee. Osa lähtee pois, osa vetäytyy nurkkiinsa. Kynttilät palavat, ilma on savusta sakea. Tristan tuijottaa naista, joka saapui tyhjästä pelastamaan hänet kiperältä tilanteelta. Maralla on pikimusta tukka ja myrskysilmät. Hurja katse ja pitkä, terävä nenä. Tristan tietää monia, jotka ovat kokeilleet onneaan naisen kanssa, mutta joutuneet pettymään.
”Kiitos”, Tristan sanoo, kun häly on palannut tasaiseksi, eikä kukaan kuule, mitä he sanovat toisilleen.
”Tulin tapaamaan sinua.”
”Mistä tiesit, että olin tulossa tänne?”
”Merellä sitä tietää kaikenlaista.”
”Aina yhtä salaperäinen.” Tristan virnistää. ”No? Mikä suo minulle tämän kunnian?”
”Kuninkaan sisarentyttö on kadonnut.”
Tristan kurtistaa kulmiaan. Jälleen yksi aatelinen kadoksissa. Ei merirosvojen tekemisiä, sikäli kun Tristan tietää. Hänen verkostonsa kattaa puolet merestä, hän tietää, mitä hänen omansa tekevät. Aatelistytön kidnappaaminen ei ole hänen heiniään.
”En tiedä siitä mitään”, Tristan huokaa, ”mutta jos se on Salvatore…”
Maran silmiin syttyy kylmä tuli. Tristania värisyttää. Mara on nainen, jota hän ei tahtoisi koskaan suututtaa.
”Salvatore on jo kerran tehnyt virheen aatelisten kanssa. Hän ei tee sitä toiste.”
”Hänestä ei aina tiedä.”
Mara pudistaa päätään.
”Tämä on jotakin muuta.”
Tristan ottaa paremman asennon tuolissaan ja kääntyy Maraan päin.
”Mitä yrität kertoa minulle?”
”Kokokuva alkaa vihdoin muodostua. Palaset liikkuvat. Tämä tyttö pistää liikkeelle sellaisen tapahtumaketjun, että tahdon varoittaa sinua. Pidä varasi. Se, mitä tapahtuu seuraavaksi, määrittää paljon.”
”Sinä puhut aiva kuin sinulla olisi syvempää tietoutta. Onko meri puhunut?”
Mara pysyy hetken hiljaa. Tristan ei tunne ainuttakaan ihmistä, joka osaisi lukea Maraa.
”Pidä varasi, merimies. Muista, mikä sinulle on tärkeää äläkä anna kenenkään vedättää itseäsi.”
”Minuako vedättäisi joku?” Tristan naurahtaa. ”Olen oman elämäni herra.”
”Epäilisin tuota kenen tahansa muun kuin sinun sanomana. Mutta minä varoitan sinua – kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.”
Mara käsi hipaisee Tristanin omaa, kapeat sormet kulkevat rasti muotoisen haavan yli. Kumpikaan ei sano mitään. Jos Mara tietää, hän ei ilmaise sitä millään tavoin. Tristan tuntee värisevää kiitollisuutta siitä.
”Sinä se rakastat puhua arvoituksin”, Tristan hymähtää. ”Kerrohan, tiedätkö Salvatoren puolen menosta enemmän kuin nämä ihmiset täällä.”
Tristan nyökkää kuhisevaan kapakkaan päin. Lempeitä valoja, alkoholin ja savun sekoittunut tuoksu ja nauravaiset kasvot kaikkialla ympärillä. Silti pinnan alla kuhisee tänään. Tristan ymmärtää, mitä Mara tarkoittaa. Jotakin tapahtuisi, ja se tapahtuisi pian. Aatelistytöstä Tristan ei tiedä, mutta jos Mara tietää, se tarkoittaa jotakin. Silloin kannattaa kuunnella.
”Salvatore ei ole tytön katoamisen takana, sen minä tiedän”, Mara sanoo hiljaa tuijottaen puolityhjää tuoppia edessään. ”Totta puhuen hän on tainnut pitää matalaa profiilia viimeaikoina. Mutta niin sinäkin olet pitänyt. Onko merellä kaikki hyvin? Ole rehellinen minulle, Tristan.”
”Minä…” Nielaus. Muistoja, jotka puskevat pintaan. Sellaisia kuvia, joista Maralle ei voisi kertoa. ”Minä en oikeastaan tiedä.”
”Tristan…” Mara kääntää myrskysilmiensä katseen suoraan Tristaniin. ”Missä sinä olet oikeasti ollut? Tuskin seilaamassa päämäärättömästi merta.”
Vaikea hymy. Tristan tietää, että hän voisi kertoa Maralle eikä kukaan täällä kuulisi. Mutta hän ei ole sellainen ihminen, joka avaisi elämäänsä kenellekään. On salaisuuksia, joita edes hänen miehistönsä ei tiedä.
”Kuulehan, Mara…” Syvä huokaus. ”En taida voida kertoa aivan vielä.”
”Sinun miehistösikään ei siis tiedä.” Ajatustenlukija. Tristan säpsähtää, mutta joutuu nyökkäämään.
”Ei tiedä.”
Maran mustat kulmat kaartuvat. Myötäntunto naisen kasvoilla lämmittää Tristania. Hän on aina pitänyt ihmisistä, jotka antavat hänelle tilaa.
”Hyvä on. Luotan siihen, että tiedät, mitä teet.”
Tristan nyökkää. Hän ei sano mitään. Sanat paljastaisivat hänen epävarmuutensa.
”Mutta Salvatore… Hänestä minä en tosiaan tiedä. Merten kauhu on tainnut rauhoittua hetkeksi. Hän ei joka tapauksessa juuri käy näillä rannoilla.”
”Minä nostan metakan, jos käy. Nämä ovat minun aluettani.”
Niin, merten kauhu. Joskus Tristania huvittaa ajatella, millaisia tarinoita piraateista kerrotaan kaikilla rannoilla. Hänestä itsestään on liikkeellä sekä valheita että totuuksia, väritettyjä kertomuksia, joihin hän ei ota kantaa. Salvatoren tarinat ovat pahempia. Julma, pahamaineinen kapteeni, joka herättää pelkoa minne seilaakin mustalla laivallaan. Salvatore ei ole Tristanille piraattikumppani, jonka kanssa jakaa saalis ja naiset. He ovat piirtäneet karttaan viivan. Jos he ylittävät toistensa alueen merellä tai maalla, jotakin räjähtää. Vain sillä tavalla he voivat elää samalla merellä.
Tristan on juuri avaamassa suunsa, kun kapakan ovi käy taas. Tällä kertaa ovensuussa seisoo suurempi, hurjempi siluetti. Suuri hattu ja valtava, pörröinen musta tukka. Pitkä mies kävelee sisään ja aika pysähtyy hetkeksi.
”Siinä paha, missä mainitaan”, Tristan sanoo katsoessaan miestä silmiin. Salvatore. Tristan vetää aseen vyöltään ja nousee ylös tuolilta.
”Kiitos seurasta, Mara. Näyttäisi siltä, että sain jo vastauksen kysymykseeni.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti