Luku 30: Tarpeeksi
Evanna seisoo kauhunäytelmän keskellä lähes lamaantuneena. Gjon on aivan hänen lähellään, poika ei ollut se, joka laukaisi aseen kohti Louisia. Gjon ei osuisi ohi. Amelia tuntuu säiteilevän myrskyn silmässä, takana palava laiva piirtää hänelle kieroutuneen sädekehän. Tyttö on kauniimpi kuin koskaan, kaikki kipu tekee hänestä todellisen ja selvän Evannan silmien edessä. Hän tahtoisi suudella Ameliaa sateessa, painaa tämän laivan reunaa vasten, vaikka tilanne olisi kenelle tahansa muulle väärä. Jokin Evannan sisällä kertoo, että tämä on hänen viimeinen tilaisuutensa. Amelia ei palaa hänen luokseen. Amelia ei ole enää heidän Ameliansa.
Totuuden edessä Evanna ei ole katkera. Hän tarkkailee tilannetta, katsoo Louisin hervotonta ruumista hellästi pitelevää Tristania ja heitä vierestä tuijottavaa Salvatorea. Takana laiva palaa, viattomat siviilit kuolevat meren raivoon. Tämä on heidän vikansa. He suututtivat meren. Sade sataa raskaana heidän ylleen, mutta edes Louisin laivan kannelle leviävä veri ei lunasta kaikelle loppua. Evanna tuijottaa Ameliaa, tyttöä, joka tuntuu täällä yhtä epätodelliselta kuin tarinat merenneidoista ja hirviöistä. Amelia on mereltä saapuvista kaiuista kaikkein voimakkain.
”Että pitikin elää riittävän vanhaksi nähdäkseni tämän”, Salvatore karjuu myrskyn yli.
”Älä”, Amelia sanoo. ”Älä sano noin.”
”Kaikessa tässä on se riemu, että tiedän vihdoin etsineeni sinua väärästä paikasta.”
”Etsineesi häntä? Eihän sinun pitänyt…” Evanna ehtii avata suunsa.
”En minä häntä etsinytkään.” Salvatoren vino hymy on entistäkin intensiivisempi. ”Ette kai te kaikki kuvittele, että me vihasimme Louisin kanssa toisiamme pelkästään yhden prinsessan vuoksi? Me halusimme samaa asiaa. Sillä erotuksella, että hän ei tuntenut mitään kohtuutta sen etsimiseksi.”
Siinä se tulee. Tunnustus, viimein. Evanna ajattelee äitiään, jota ei tuntenut, joka on nyt pelkkä kirous hänen huulillaan. Hänen äitinsä oli Salvatorelle kallis, koska tästä saattoi hyötyä. Eivätkä nämä miehet todella koskaan ajattele mitään muuta kuin keinoa iskeä suoraan ytimeen?
”Tristan, hoi, kokoa nyt hyvä luoja itsesi”, Salvatore huokaa yhä Louisin päälakea suukottavaa Tristania. Evannaa miehen katsominen vain sattuu. Hän ei keksi sellaista tilannetta, jossa Louisin ja Tristanin on ollut mahdollista rakastua toisiinsa, mutta Tristanin katsominen särkee yhtä kaikki. Tristan ei ole saastainen kuten suurin osa miehistä. Miehellä on lempeä sydän, eikä sen särkymistä ole kaunista todistaa näin läheltä.
”Sopiiko kapteenille todella näyttää tuolta kaikkien edessä? Sinun oma miehistösi odottaa tuolla, varmasti valmiina pommittamaan meitä, jos teen jotakin hätiköityä. Tahdotko näyttää heille tämän?”
Tristan ei kykene sanomaan mitään.
”Anna hänen olla”, Evanna sihahaa.
”Tiesitkö sinä tästä?”
”En todellakaan”, Evanna sanoo, ”mutta anna nyt ihmiselle tilaa, häneen sattuu, etkö sen vertaa näe?”
Salvatore naurahtaa.
”Luulisi sinun kaikista ihmisistä tietävän, miten vähän sellainen minulle merkitsee.”
”Niin, kyllä minä näin, miten sinä nautit, kun miehesi kiskoivat uhreiltasi raajoja irti. Saastainen pelkuri, et itse voinut edes koskea uhreihisi.”
”Minä olen kapteeni. Niin olet näkemykseni mukaan sinäkin nyt, ja silti sinä tahraat kätesi vereen.”
”Minä sentään teen kaiken sen itse.”
”Vaan etpä taida tehdä enää tämän jälkeen.” Salvatore nyökkää Louisiin päin.
”Lopettakaa.” Amelian kuulas ääni. Salama iskee hänen takanaan. Evannaa kylmää. Milloin tytöstä, jota hän rakasti koko sydämestään, tuli joku, jota koko meri seuraa?
”Lopettakaa, kaikki.”
Evanna erottaa sivusilmällään, miten Gjon katsoo Ameliaa. Ilme pojan kasvoilla on vähintään yhtä vaikuttunut kuin hänelläkin.
”Herra Lavellan, sinä et saa minua. Ei ole keinoa minun käyttämisekseni.”
”Kultaseni, sinähän et edes vielä ole virallinen ytimenvartija.”
”Nykyisellekö kuvittelit pärjääväsi?” Amelia pudistaa päätään, märät suortuvat keinahtelevat puolelta toiselle. ”Minun aikani on tullut.”
”Amelia. Älä tee mitään hätiköityä”, Evanna sanoo ojentaen Amelialle kättään. ”Sinun ei tarvitse olla kuten äitini.”
Amelia pudistaa päätään.
”En voisi. En voi tehdä sitä merelle. Se tarvitsee minua.”
”Amelia…”
Salvatore astuu lähemmäs Ameliaa. Evanna huomaa, kuinka Gjonin ote aseestaan tiukkenee.
”Me voimme päästä sopimukseen. Nykyisenkin vartijan kanssa pääsimme.”
Tässä vaiheessa Evanna kadottaa puheenaiheen kokonaan.
”Hän on varmasti kertonut sinulle. Voimme solmia jotakin samankaltaista kanssasi. En tahdo sinulle pahaa.”
”Mutta tahdot kontrolloida meren ydintä? Kuinka kuvittelet minun tekevän kanssasi yhtä ainutta sopimusta sen tiedon jälkeen?”
”Voimme löytää kompromissin.”
”Minä en tee sopimuksia.”
”Amelia, älä.” Kolmesta suusta yhtä aikaa. Tristan on noussut seisomaan. Miehen silmät punertavat, koko olemus on kivun veistämä, mutta hän seisoo jälleen. Kaikki katsovat Ameliaa. Louis on kenties poissa kuvioista, mutta Salvatore saa yhä seistä kahdella jalalla. Evannaa suututtaa. Olisi pitänyt sittenkin tappaa mies ajat sitten. Ei hänen itsensä vuoksi, vaan Amelian. Kunpa hän olisi nähnyt tämän ennalta. Kunpa hän osaisi olla syyttämättä aina ensimmäiseksi itseään.
”Minä olen sanani mittainen mies, toisin kuin tuo tuolla”, Salvatore sanoo osoittaen Louisin ruumista. Tristan säpsähtää. ”Me pääsemme kyllä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Niin pääsimme nykyisen ytimenvartijankin kanssa.”
”Teidän suhteenne onkin erilainen”, Amelia huokaa.
”Kas, hän kertoi siitäkin sinulle. Hän se on melkoinen nainen.”
Evannaa oksettaa.
”Niin, te nulikat ette siitä tiedäkään.”
Evanna ei tahdo tietää. Hän tietää jo Marasta. Ajatus siitä, että tätä miestä rakastetaan edelleen, on sietämätön kestää.
”Ytimenvartija, meren kuningatar… Minun naiseni.”
Evanna vie käden suulleen ja ajattelee Maraa. Naisparka.
”Hei, likka, älä suotta näytä tuolta. En minä häntä petä.” Aivan kuin mies lukisi hänen ajatuksiaan. ”He ovat sama olento, Mara ja meren kuningatar. Sitä te ette tienneet.”
Evanna ja Tristan henkäisevät samaan aikaan.
”No tämä selittää paljon”, Tristan hengähtää, ”se todella selittää paljon…”
Evanna on sanaton. Kaikki nämä vuodet hän on nostanut tuoppeja ytimenvartijan kanssa. Päässä suhisee. Hän ymmärtää, miksi nainen piti identiteettinsä salassa. Mutta että Salvatore ja ytimenvartija. Vaarallinen, sähköinen yhdistelmä.
”No niin, nyt kaikki salaisuudet on kaivettu esille. Seuraavaksi sinä, murunen.” Salvatore kääntyy takaisin Ameliaan päin.
”Käyttäydyt aivan kuin minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin suostua mihin ikinä tahdotkin minun suostuvan.”
”Anna Amelian olla. Hän ei vielä itsekään täysin tiedä osaansa tässä kaikessa”, Tristan huokaa.
”Petturit pitävät päänsä kiinni. Sinä panit kuningasta.”
Hetken Tristan katsoo pois kuin lyötynä.
”Sinä rakastit aikanaan hänen siskoaan enemmän kuin mitään. Ajattele Shanaa. Sinulla ei ole varaa tuomita tunteitani.”
”Älä rinnasta heitä, tuo saasta ei ansaitse tulla puhutuksi samassa yhteydessä kuin Shana!”
Evanna tunnistaa vihan Salvatoren äänessä. Se on irrallinen ja unohtunut, pinnassa vain, koska Salvatore ei ole vielä osannut päästää sitä pois. Ei tämä mies Tristanille vihainen ole. Evanna huokaa syvään. Taivas raivoaa yhä, kaaos on käsinkosketeltava, ja tässä he ovat, huutavat toisilleen kuin lapset.
”Minä menen ytimeen”, Amelia sanoo aiempaa matalemmalta. ”Minun täytyy ottaa tehtäväni vastaan. Marakin odottaa sitä.”
”Tietenkin”, Salvatore sanoo pehmeästi. Hän astuu lähemmäs Ameliaa. Evannan sydän jyskyttää miltei kurkussa saakka. Älä. Älä älä älä.
Evanna toimii ennen kuin ehtii ajatella. Salvatoren eleissä on jotakin uhkaavaa, mies on liian rauhallinen. Gjon miltei tarraa kiinni Evannaan, mutta Evanna on nopeampi. Aivan Amelian edessä Salvatoren käsi hakeutuu takin vuoreen, Evannan sydän jättää lyönnin välistä, on oltava nopeampi, paljon nopeampi. Veitsi nousee jo, Amelia ei ehdi väistää, mutta Evanna on nopea, hän on kerrankin ajoissa, kerrankin tekemässä jotakin, josta on hyötyä.
Veitsi iskeytyy Evannan rintaan. Veri purskahtaa leualle, Evanna pitää katseensa Salvatoren ainoassa silmässä. Kun häkellys leviää miehen kasvoille, Evanna tietää tehneensä tarpeeksi. Veren haju täyttää Evannan aistit, ajatukset puuroutuvat. Hän yskii verta kannelle. Vasta, kun muut kerääntyvät hänen ympärilleen, hän ymmärtää, mitä on juuri tehnyt.
Kylmyys leviää rintaan, sade taivaalla alkaa hellittää. Kun Amelia vetää Evannan syliinsä, hän ymmärtää ensimmäistä kertaa olevansa siinä, rakkaimpansa sylissä. Verta purskahtaa uudestaan leualle. Kipu kurottaa koko kehoon, Evanna painaa uupuneena silmänsä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti