Sohvalla

Noa makaa sohvalla jalka nostettuna niskan taakse. Minun lihaksiani kolottaa pelkkä ajatuskin moisesta taipuvuudesta. Pojan suu on puristunut viivaksi ja toinen käsi piirtää vihkoon tiukkoja koukeroita.

“Mitäs puuhaat?”

“Teen juonikaaviota.”

“Melkoisen näköinen.”

Pojan saa hiljaiseksi vain silloin, kun hänet jättää projektiensa pariin. Muulloin hänen suunsa käy taukoamatta, jopa silloin, kun annan pehmeitä suudelmia hänen kaulalleen. Teen itselleni tilaa sohvalle siirtämällä hellästi Noan jalkoja. Hän hädin tuskin huomaa minun tekevän niin, vaikka siirrän toisen jalan hänen olkansa takaa. Sellainen hän vain on.

“Mulle tuli ikävä sua… Malttaisitko hetkeksi jättää tuon projektisi?” Silitän pojan pohjetta. Mietin kaikkia niitä kertoja, kun Noa itse on änkenyt syliini ja mankunut, jos jatkan lehden lukemista hetkenkin pitempään. “Noaseni? Kuuletko?”

Noa kohottaa päätään aavistuksen. Siirryn hänen päälleen ja riisun hänen lasinsa, koska pelkään joka kerta rikkovani ne.

“Mitä? Tuliko sun ikävä mua?” Hänen puheensa hajoaa pehmeäksi kikatukseksi. Noa ottaa pääni käsiinsä ja painaa päälaelleni pusuja.

“Ainahan mun on sua ikävä…”

“Mm-hmm? Silloinkin, kun rikon sun tavaroita ja unohdan ruoat uuniin?”

“Etenkin silloin.”

Noan pienet kasvot ovat yhtä hymyä. Hän vetää minut päälleen ja antaa minun hukuttaa hänet suudelmiin.

Parrasvaloissa

Sali. Yleisö. Kohdistinvalojen ja pölyn haju, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Lava on minun, jalkani tuntevat tämän sävelkulun. Annan itseni musiikille. Kehoni toimii kuin riivattuna, liekki polttaa jalkapohjissani.

Minussa palaa liekki, jonka te olitte vähällä sammuttaa. Minä en välittäisi, vaikka se roihuaisi niin, että kaikki, mihin kosken, palaisi. Minä otan tämän salin mukanani, kun lähden, tämä kaikki on minun enkä anna tästä mitään teistä kenellekään.

Olen tottunut siihen, että kaikki vain ottavat ja ottavat ja ottavat. Minä en ole kuten veljeni, en osaa hymyillä typeränkilttiä hymyä silloin, kun muut iskevät puukkonsa selkääni. Kaikki täällä ovat vain haaskalintuja, jotka odottavat sopivaa hetkeä raadella sen, mitä minun loistostani jää jäljelle. Kun te katsotte minua, te ette todella katso minua ja menestystäni, vaan te toivotte olevanne paikallani. Sitähän me ihmiset haemme tästä maailmasta; hetkeä parrasvaloissa, edes yhtä häviävää sekuntia.

Minä en ole kuten veljeni. Kun minuun sattuu, kukaan ei tiedä sitä. Minä vetäydyn piiloon enkä anna kenenkään katsoa siitä. Ehkä olen yhtä tekopyhä kuin pikkuveljeni, kun hymyilen silloin, kun haluaisin huutaa päin naamaa, että minuun sattuu, ja se on teidän syytänne, teidän, kuuletteko. Mutta sitä te ette minusta saa.

Te saatte vain tämän hehkun, kun lavan valot sytytetään ja liekkini roihahtaan.

Se on minun, minun, minun, minun ansaitsemani.

Syömässä

Noa

Sinulla on suttua kämmensyrjälläsi. Kyntesi ovat lyhyet ja sormesi kuluneet, käytät käsiäsi paljon ja se näkyy. Lappaat tomaatteja lautaselleni enemmän kuin jaksan syödä, mutta en osaa sanoa ei. Päästän pienen ynähdyksen, josta tajuat heti, mitä tarkoitan.

“Noa, sun pitää sanoa, jos et halua jotain”, murahdat lempeästi. “Okei?”

Mutristan suutani. Tulet lähemmäs, painat pääni kylkeäsi vasten ja rapsutat. Joskus pitelet minua kuin koiraa, mutta se vain huvittaa minua. Kunhan saan olla lähelläsi, muulla ei ole väliä.

Ojennat minulle lautasta. Tomaatteja on kaksi liikaa ja salaatti koskee ruskeakastikkeeseen, ja vaikka hymyilen, näet heti, mitä ajattelen.

“Sun pitää ruveta tekemään tää ateria itse, kun mä en osaa selvästi koota sitä sulle”, sanot moitetta äänessäsi. “Tai sitten sä vaan tarvitset ne sun nepsydiagnoosit ja pian…”

“Bold of you to assume et mä jaksaisin tehdä ruokaa…”

“Mä en Noa rakas ymmärrä noita sun sanontojasi, sun pitää tulkata noi mulle.”

Näytän hänelle kieltä. Erottelen kaikki ainekset lautasella omille sektoreilleen, mutta salaatissa on silti ruskeakastiketta.

“Sun pitää ruveta puremaan mua sängyssä”, mutisen lihapullaa suussa. Sinusta lähtee epäuskoinen hörähdys.

“Siis mistä toi nyt tuli sun mieleen?”

Minä vain kikatan.

“Emmätiiä. Tuli vaan.”

“Jos haluat tuollaisia juttuja, sinun pitää kyllä etsiä joku ikäisesi…”

Nousen tuolilta ja kiedon käteni kaulallesi. Painan suukkoja pitkin harmaata partaasi, kun yrität protestoida. Minua vain naurattaa.

“Sun piti syödä… Noa, hei. Hei!”

Olen sylissäsi ennen kuin ehdit sanoa mitään. Huokailet dramaattisesti, mutta kiedot lopulta kädet vyötäisilleni ja painat hellän suukon kaulaani.

“No niin. Syömään siitä”, komennat. “Kuulitko, höpsö?”

Joskus sanot, että kanssani oleminen on kuin eläintä vahtisi, mutta tiedänhän minä, että sinä pidät juuri siitä. Suukotan sinua vielä kerran ennen kuin raaskin siirtyä takaisin tuolilleni.

Uuteen elämään

Onko pakko sanoa hyvästit, jos ei tahdo?

Minulla on ollut aikaa käsitellä asioita. Olen sanonut sen kymmeniä kertoja: joudun aina jättämään asiat, joita en ole valmis hyvästelemään. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia. Olen rakastanut sitä kaikella, mitä minussa on. Tämä on se kaupunki, jossa kasvoin aikuiseksi, tämä on se kaupunki, joka opetti minulle, kuka voisin olla. Näille kaduille olen kertonut asioita, joita yksikään ihminen ei minusta tiedä. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia talven pakkasilla, jotka saavat puut kimaltamaan ja olen rakastanut tätä kaupunkia kevään ensinuppujen tullessa. Täällä minun on ollut hyvä.

Tiedän, että kaikki ihmiset eivät kiinny asuntoihin, osalle riittää vain kapseli, jossa nukkua öisin, mutta minä olen rakastanut asunnoistani jokaista. Niihin kaikkiin liittyy muistoja, hyviä ja huonoja, kaikenlaisia; ei niitä voi ryhmitellä enkä haluakaan. On vain muistoja. Olen itkenyt ja huutanut, olen nauranut ja tanssinut ja laulanut, olen elänyt, ja se on ollut ihanaa. Siihen tulokseen olen tullut: eläminen on ihanaa ja minä olen rakastanut elää tässä kaupungissa.

Joka ilta sama lenkki, samat korkeat kerrostalot ja järvi. Samat syyssateen valaisevat lamput. Syksyisin saapuvat valot, jotka täyttävät koko kaupungin elämällä. Olen rakastanut jokaista hirveässä säässä tekemääni matkaa yliopistolle, olen rakastanut kaikkia niitä kertoja, kun pyöräkorjaamo on pelastanut pyöräni tai kun olen istunut ystävillä iltaa yömyöhään. Olen kiitollinen jopa kaikista niistä itkuista, jotka olen itkenyt. On suunnaton etuoikeus saada kaivata jotain niin paljon; olen ollut täällä onnellinen, niin tavattoman onnellinen.

En pysty käsittämään, että jokainen päiväni ei jatku enää siellä, missä rakastin elämää kaikkein eniten, mutta olen onnellinen nyt ja tiedän, että muutos on hyvästä. Olen oppinut tältä kaupungilta niin paljon. Tämä ei ole rakkauskirjeeni ystäville, yliopistolle ja kaikelle sille, mitä kannan ikuisesti; tämä on rakkauskirje kaupungille, jossa kasvoin aikuiseksi ja jonka tulen aina osaamaan ulkoa.

Olet pitänyt minusta hyvää huolta, parempaa kuin mikään tähän mennessä. En malta odottaa, mihin tuuli minut vie. Nämä ovat hyvästit nyt tässä hetkessä, tässä ajassa, kunnes kohtaamme jälleen. Kiitos kaikesta, sinä pidät nyt huolta jostakusta muusta. Kiitos, että sain rakastaa, kiitos, että sain olla.

S, 23.8.2025

Perhonen: luku 36

Luku 36 (Julius)

Wilhelm on tiskaamassa, kun minä päätän sanoa sen. Kiedon ensin kädet hänen vyötäisilleen ja hengitän pitkään hänen tuoksuaan, annan hänen tottua ihooni ihollaan. Siten häntä on helpoin lähestyä; antaa hänen vähän kerrallaan tottua siihen, etten lähtisi tänäänkään. Suukotan kaulaa, joka on jo valmiiksi antamillani sinelmillä.

Kulta, minä sanon, ja hän sanoo niin, toistamme aina samat asiat, sillä siten turva rakentuu. Annan Wilhelmin kääntyä itse, vaikka haluaisin vain kiepauttaa hänet ympäri ja painaa vasten keittiötasoa. Wilhelmin silmissä kiiltää tuttu pelko, kun hän ei vielä tiedä, mitä aion sanoa. Voi rakas. Jonakin päivänä et enää odota pahinta.

”Sä olet kantanut sitä jo riittävän pitkään”, sanon.

”Sitä? Kantanut?”

”Sun syyllisyyttä.”

Hänen ilmeensä muuttuu. Pelkistyy. Suru on vain surua.

”Riittää jo. Sun ei tarvitse enää. Mä annan sulle kaiken anteeksi.”

Ja silloin me hajoamme. Hän romahtaa minuun ja minä kannan, olemme kiinni toisissamme ja vain annamme itsemme hajota. Käteni ovat tiukasti Wilhelmin ympärillä, hän itkee ja itkee, en enää erota kyyneliämme toisistaan.

”Kiitos… kiitos…”

”Ei sun tarvitse kiitellä mua.”

”Mä en odottanut tätä. Ei sun olisi koskaan tarvinnut antaa mulle anteeksi.”

Hän on yhä sama mies, joka tärisi pelosta, kun yritin lähteä. Sama mies, joka iski minut lattiaan. Hän on muuttunut, mutta hän on silti sama ihminen, emme saa kaikkea sitä tekemättömäksi. Ja silti – tuo hellyys hänen silmissään.

”Nyt me voimme vain olla”, kuiskaan hänen suutaan vasten. ”Niinhän, rakas?”

Niin, hän sanoo, niin, minä vastaan. Me voimme viimein jättää sen kaiken taa. Wilhelm kohottaa päätään ja antaa minun suukottaa häntä hellästi.

Jäämme siihen. Tästä on hyvä jatkaa, lentää kohti aamuauringon punertamaa taivasta.

Perhonen: luku 35

Luku 35 (Wilhelm)

Kuukausi Juliuksen valmistumisesta me raahaamme tavaramme avaraan kaksioon neljännessä kerroksessa. Minä vastustin alempia kerroksia, olen aina viihtynyt jalat ilmassa. Julius pudistelee sellaiselle päätään. Hänen on aina ollut helpointa vain antaa asioiden tapahtua kuten minä tahdon. Joskus minusta tuntuu, että olen vielä liian itsekäs antaakseni hänen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Hän mukailee minua liian helposti ja minä annan hänen tehdä niin. Se on yksi niistä asioista, joista kerron terapeutilleni.

Julius nauraa sille, miten tarkka olen tavaroiden paikoista. Hänelle riittää tuttu musta lipasto ja minun luotani raahattu korkea keittiön pöytä. Uuteen olohuoneeseen putoaa kesäaurinko samalla tavalla kuin vanhan kotini keittiöön, ja se tuntuu olevan Juliukselle kaikken tärkeitä. Minä otan kymmeniä kuvia hänestä syömässä vanukasta tai keikistelemässä esiliina yllään.

Nyt, elämän etsiessä uusia uomiaan, minä olen miettinyt rakkautta ja sitä, mitä se on minulle milloinkin tarkoittanut. Rakkaus on ollut minulle pettymistä. Etsimistä sieltä, missä se ei ole koskaan asunut. Minä olin näennäisesti suosittu, mutta kun oveni menivät kiinni ja elämäni sortui, vain harva laittoi viestiä ja vielä sitäkin harvempi jaksoi laittaa useamman. Minä en jaksanut ottaa heihin yhteyttä, he olivat minulle yhtä etäisiä kuin kuka tahansa vastaantuleva. Olin heidän kanssaan vain, koska he osasivat sanoa oikeat sanat. He kommentoivat jokaisen somekuvani alle, he pommittivat minua viesteillä ja kertoivat kaverinkavereilleen olevansa ystäviäni. Olin palkinto, jota esitellä, kunnes hohteeni himmui. Unohtui. Mietin yhä sitä, miten helppoa heidän oli unohtaa se. Jättämäni paikka kuroutui umpeen kuin se ei olisi koskaan ollutkaan siinä.

Tuijotan Juliusta, joka purkaa viikon nurkissa lojuneita ylimääräisiä keittiötarvikkeita kaappeihin. Välillä hän kääntyy puoleeni ja ryhtyy kertomaan jotakin kertomatta jäänyttä juttua hymy kasvoillaan. Tuijotan hänen poikamaisne komeita piirteitään ja ajattelen, että hän jäi, kaikista ihmisistä vain hän.

”Mä rakastan sua enemmän kuin koko maailmaa”, sanon, eikä Julius kerro minun liioittelevan vaan puhkeaa hymyilemään. Hän ei koskaan sano, että jokin minussa on liikaa.

”Ja sä olet mun koko maailma”, hän vastaa lempeyteen lempeydellä. Minä en voisi enää elää kenenkään sellaisen kanssa, jonka sanoista ei huokuisi koko aurinko. Viimein olen oppinut antamaan hänelle takaisin kaiken sen, jota hän on kaatanut niskaani jo vuosia.

Haluan imeä Juliuksen osaksi itseäni niin, että hengitän häntä joka hengenvedolla. Minulle turvaa on alkanut merkitä hänen sykkeensä omaani vasten öisin. Julius kietoo minut syleilyynsä, kun herään huutaen unista, joiden sisällön hän kertomattakin tietää.

Julius on minulle rehellinen myös rajoistaan. Olemme keskustelleet kaikesta, aivan kaikesta, ja silti hän katsoo minua tismalleen samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänä. Joskus minun on vaikeaa uskoa, että hän todella on siinä. Että sain kaiken jälkeen silti pitää hänet itselläni.

Minulla on päiviä, kun tahtoisin naulata hänet lattiaan. Puhun niistä hänelle ja terapeutille, rauhassa sanoitan sitä, mikä minussa velloo valtoimenaan. Kaikesta huolimatta olen pystynyt olemaan lyömättä häntä. En uskaltanut luvata sellaista enkä siksi halunnut hänen jäävän, mutta nyt haluan vain, että hän sulaa minuun kiinni enkä enää koskaan joudu olemaan hetkeäkään erossa hänestä. Haluan hänen jakavan jokaisen ajatukseni, jokaisen pienimmänkin asian, joka mielessäni liikkuu. Ne kaikki ovat hänen, en tahdo mitään välillemme, en mitään. Siksi sanon sellaisiakin asioita, joita ihmiset eivät yleensä halua kuulla. Julius vain ottaa ne ja katsoo niitä kaikella maailmaa suuremmalla lempeydellään, jonka lähdettä en vieläkään osaa paikantaa.

Uskaltaudumme hiljalleen Juliuksen läheisten seurassa ulos. Käymme yliopistolla ja yritämme solahtaa takaisin siihen maailmaan, jossa kohtasimme. Olemme kumpikin kasvaneet siitä osittain ulos, se ei ota meitä saumattomasti takaisin. Julius on valmistunut ja minä vielä täysin kesken. Vuodet poissa ovat antaneet minun unohtua; enää en erota joka puolella kasvoja, joista muistan vain sen, miltä ne näyttivät tullessaan.

Juliuksen valmistuneet ystävät ovat yhä kaupungissa ja suostuvat näkemään meitä. Heistä etenkin Lauri tuntuu kaiken aikaa odottaneen meidän palaavan yhteen. Se lämmittää minua. Hän kättelee minua huvittavan muodollisesti aivan kuin emme olisi koskaan ennen tavanneet.

Kotona minä kiedon käteni Juliuksen ympärille ja pysyn siinä niin kauan, että saan jälleen happea.

”Rakas.” Sisään, ulos. ”Musta tuntuu, että sunkin pitäisi tavata mun vanhemmat.”

”Uskotko, että mä ymmärtäisin silloin sua vielä paremmin?”

”Mmm, ehkä. Sä ymmärrät mua jo nyt paremmin kuin kukaan koskaan.” Kohtaan hänen kasvonsa. Juliuksen sormi jää leualleni. ”Sä jäit.”

Julius. painaa kasvonsa aivan omiani vasten. Hetken on vain hän ja hän, loputtomia sähköisiä sanomia ruumiissani, loputtomasti häntä.

Perhonen: sinulle

Valo palasi sinuun vähitellen. Yksi ilta ja kymmenet ja taas kymmenet keskustelut kerralla kipinä alkoi löytää sinuun takaisin. Sinun silmäsi syttyivät ja sinä hymyilit niin, että poskiisi piirtyi kuopat. Aamuyöstä sytytit kynttilöitä pitkin asuntoa, niiden piti olla aitoja, koska sinä vihasit keinotekoisia. Silti kävit jatkuvasti tarkistamassa, etteivät ne polttaneet koko asuntoa. Siinä sinun ongelmasi ydin kenties olikin – sinä halusit pohjimmiltasi jotakin todellista, mutta pelkäsit sen poltetta.

Minä jäin katsomaan, kuinka valo hiljalleen löysi silmiisi ja sai sinut hymyilemään eri tavalla. Sinä olit niin kaunis. Olit aina ollut, mutta tulit yhä vain kauniimmaksi, kun hymyilit sydämestäsi.

Enää valosi ei ollut kiinni siitä, jäinkö viereesi yöksi. Sinä annoit minun mennä ja opit, että minä tulin aina uudelleen. En jättänyt sinua, vaikka olin joskus pitkiä aikoja vastaamatta viesteihisi ja vietin aikaa muidenkin seurassa. Tuli iltoja, kun jouduin pitämään sinua ranteista, jotta et olisi hajonnut pelkoosi. Et enää käynyt kimppuuni, jäit polkemaan paikoillesi ja itkit ja olit niin pieni, että minua heikotti. Rutistin sinua niin lujaa, että saatoit vain valahtaa hervottomana syliini ja vain jäädä siihen, kunnes mitään ei enää tullut.

Minä opin sinut ja sinä minut, me lomituimme, eikä ollut enää mitään, mitä olisimme toisiltamme pitäneet.

Perhonen: luku 34

Luku 34 (Julius)

Linja on hiljaa. Kuulen oman sykkeeni korvissani. Saatan nähdä Fridan ilmeen, vaikka en ole todistamassa sitä: pieni kurttu kulmien välissä, ruskeat silmät suurina. Kenties jopa suu aavistuksen raollaan.

”Mä olen suhun aivan helvetin pettynyt.”

Nieleskelen. Vaikka tiesin, että hän sanoisi sen suoraan, en voinut valmistaa itseäni siihen, että se sattuu silti. Frida on aina ollut suora kanssani, ja joskus toivoisin, että hän himmailisi edes silloin, kun tietää minuun sattuvan.

”Oletko sä oikeasti ihan täysin tosissasi?”

”Olen. Mä rakastan Wilhelmiä ja me aiotaan saada tämä toimimaan.”

Huokailua.

”Mun tekisi mieli kuristaa teidät molemmat. Anteeksi nyt vaan, mutta kuinka vitun tyhmä sä voit olla? Kaiken sen jälkeen, mitä se teki sulle?”

Keskustelu jatkuisi aina samana. Frida suuttuisi ja minä puolustelisin Wilhelmiä eikä mikään muuttuisi, koska kukaan meistä ei osaisi kohdata tätä yhtälöä. Ehdotan Fridalle tapaamista minun luonani, ihan matalan kynnyksen juttua vain, jotta hänen ei tarvitsisi hermostua Wilhelmistä. Frida ei tahdo tavata häntä.

”Frida pliis, siitä on jo useita vuosia. Me ei voida jäädä miettimään sitä kaikkea. Me ollaan päätetty Wilhelmin kanssa päästä siitä yli.”

Minulta kestää hetki ymmärtää, mikä linjan päästä kuuluva ääni on. Frida itkee.

”Kai sä ymmärrät, että mä en sun siskona vaan voi käsittää, miksi sä toimisit noin? Ei se varmaan sun vika ole, sehän tässä sut on manipuloinut, mutta ihan oikeasti, mä rukoilen sua. Älä ole noin vitun typerä.”

Mutisen puhelimeen niitä näitä ja suljen luurin. Wilhelm on vielä yliopistolla. Minulla olisi loputtomiin aikaa miettiä, millä saisin siskoni uskomaan, että olen tosissani. Kun Wilhelm tulee kotiin, hän näkee heti, etten ole kunnossa.

”Kerroit siis viimein Fridalle.”

Nyökkään. Wilhelm lajittelee soijajogurtit tarkkaan järjestyksen oikealle hyllylle. Halaan häntä pitkään, vaikka jääkaappi jää auki. Lepuutan päätäni hänen olallaan, mihin hän reagoi rapsuttamalla tukkaani.

”Mun ei varmaan tarvitse kysyä, miten se meni. Aika odotettuahan tuo on. Oletko sä kunnossa?”

”Joo. Ei kai siinä. Toivottavasti Frida tottuu ajan kanssa, mä en nimittäin aio jättää sua.”

Wilhelm sulkee jääkaapin ja silloin erotan kyyneliä hänen silmäkulmissaan.

”Wille? Hei? Mikä tuli?”

”Anteeksi… anteeksi…”

Itkien hän valuu keittiön lattialle. Kapeat hartiat tärisevät. Wilhelm vain itkee ja itkee. En muista, milloin hän on viimeksi itkenyt tällä tavalla, lohduttomasti kuin pieni lapsi. Pitelen häntä sylissäni. Elokuun aurinko maalaa keittiön lempeällä kullallaan.

Perhonen: luku 33

Luku 33 (Wilhelm)

Anteeksianto on käsittämätön asia. Miten ihminen voi säilyä kaiken jälkeenkin niin hellänä, että antaa anteeksi murtuneet luut ja valvotut yöt. Minä en silti halua tulla ”paremmaksi ihmiseksi” hänen vuokseen. En usko sellaiseen. Jos ja kun minä teen valinnan muuttua, minä teen sen, koska en halua enää olla tällainen.

Julius on kietonut kätensä ympärilleni. Hän silittää vatsaani pehmeästi ja painaa kevyitä suudelmia niskaani.

”Mikset sä koskaan näe sun porukoita?” Kysymys vain putoaa hänen huuliltaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu absurdilta, etten ole koskaan puhunut hänelle mitään. Tartun häntä tiukasti kädestä.

”Ei ne koskaan kysy”, sanon. ”Ne tykkäsi aina mun siskosta enemmän enkä mä jaksa esittää enää aikuisena, että niiden välinpitämättömyys ei satuttaisi mua.”

”Kerro enemmän tuosta.”

Huokaan. Voisin kertoa hänelle, kuinka lapsuuteni oli traumaattinen ja sen vuoksi olen hakannut häntä pitkin lattioita, mutta ei se pidä paikkaansa eikä se ole oikeutus. Minä olen rikkaan perheen kakara, minä tässä olen se etuoikeutettu, jonka pitäisi pysähtyä ajattelemaan omaa toimintaansa.

”En mä tiedä, mitä mä kertoisin. On mua rakastettu, on mun kanssa oltu. Mä vain olen tottunut siihen, että jään katveeseen.”

”Mistä se kumpuaa, että sä haluat niin paljon rakkautta?”

”Äh, tämä menee ihan selittämiseksi. En mä usko, että tällaisen pohtiminen todella auttaa.”

”Kulta rakas, tottakai se auttaa. Kerro vain.”

Minä vihaan kädenlämpöistä psykologiaa siitä, kuinka olen jäänyt etsimään lapsuudessa vaille jäämääni rakkautta muualta. Juliuksen täytyy itsekin tietää, etteivät sellaiset tyhjänpäiväiset selitykset todella auta ketään.

”Kukaan ennen sua ei ole rakastanut mua oikein”, kuiskaan ja ääneni on niin pieni, että se tärisee. Kukaan ennen Juliusta ei katsonut noin. He halusivat omistaa heille tarkoin räätälöimäni mielikuvan minusta. Julius katsoi nopeasti sen ohi. Sitä minä pelkäsin. Lempeyttä, jonka hän kohdisti johonkin todelliseen minussa. Miten voi samanaikaisesti haluta jotakin enemmän kuin mitään ja silti pelätä sitä niin, että on valmis satuttamaan toista sen vuoksi?

”Sä olet aina ollut niin yksin.” Suudelma niskaani.

”Olen, mutta en mä sen vuoksi mikään raukka ole. Olen aikuinen mies ja mun olisi pitänyt osata prosessoida mun tunteitani sen sijaan, että sysäsin aina niistä vastuun muille. Mussa velloo edelleen jotain tosi pelottavaa, josta mä en saa kiinni. Pelkään, että musta olisi vielä lyömään, ei se ole mennyt vielä ohi.”

”Mitä sä yleensä ajattelet silloin, kun sä haluat lyödä?”

Punaista. Punaista punaista punaista.

”Mua vaan pelottaa. Musta tuntuu, että sä lähdet.”

”Sä olet lyönyt muitakin kuin mua, etkö olekin? Ajattelitko sä silloinkin, että ne ei saa hylätä sua?”

Tuntuu käsittämättömältä puhua siitä ääneen. Minä. Lyömässä ihmisiä. Räpyttelen silmiäni ja yritän hengittää. Olen puhunut tästä kaikesta kymmeniä kertoja terapiassa, mutta Julius on eri asia, Julius on kaikki se, mitä kohti kävelen.

Minä olen aina halunnut vain sädekehän, jota muut voivat kiillottaa puolestani. Sellaisina minä heistä pidän – etäisinä ja kaukaisina. Minun ei tarvitse antaa heille itseäni, koska kun teen niin, minä palan, kaikki minussa hajoaa. Mitä enemmän heitä rakastan, sitä enemmän heiltä haluan ja sitä nopeammin tajuan, että he eivät voi koskaan sitä minulle antaa. Siksi minä vihaan heitä jo ennen kuin he ehtivät lähemmäs.

Julius kuuntelee eikä tuomitse mitään kuulemaansa. Minä vain tiedän sen, vaikka hän ei sanokaan mitään. Hän on aina katsonut minua suoraan.

Julius vilkuilee minua jo toista tuntia kulmiensa alta siihen malliin, että hän haluaa sanoa jotakin. Tiskatessaan hän nojaa hetkeksi pöydänreunaan eikä katso minuun suoraan avatessaan suunsa.

”Mua kysyttiin illanistujaisiin baariin.” Hän sanoo sen kuin se olisi suuri synti, jota hänen on täytynyt pitää piilossa minulta. Nyökkään. Minulla ei ole vähääkään sellainen olo, että tahtoisin päästää hänet pois, mutta nämä kai ovat sellaisia tilanteita, joissa minun viimein pitäisi opetella joustamaan.

”Joo.”

”Olisiko se okei?”

”Mun mielestä meidän pitäisi hiljalleen päästä siihen pisteeseen, että sun ei tarvitsisi kysyä multa – mikä tarvitsisi siis varmaan sitä, että mä onnistuisin vakuuttamaan sut siitä, etten aio käydä sun kimppuun näinä hetkinä.”

Julius on hymyilevinään, mutta ilme on pelkkä uupunut irvistys. Edes hän ei aina pysty esittämään, että kaikki on kunnossa. Joskus minun tekisi mieli kysyä häneltä, miten me koskaan saisimme tätä toimimaan, mutta sitten muistan, että minun tehtävänihän se on.

Kävelen hiljaa Juliuksen vierelle ja painan pääni hänen olalleen. Hän rapsuttaa minua niskasta. Tällaisina hetkinä minä tiedän, ettei meidän tarvitsisi sanoa mitään.

Perhonen: luku 32

Luku 32 (Wilhelm)

”Ei vittu! Ei se lähde. Ei sitten millään.”

Julius on hinkannut tahraa ikkunassa lähemmäs kymmenen minuuttia, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Hän puhisee ja kiroilee, mutta se ei tuota tulosta. Ähisten hän vetää tuolin alleen ja kaataa lasikannusta itselleen vettä.

”Ihan hiton kuuma. Ei tällä kelillä pitäisi siivoilla mitään.”

Elokuu on ollut paahteinen. Opiskelut eivät ole vielä alkaneet. Julius on kivenkovaan vakuuttanut valmistuvansa viidessä vuodessa. Minä, n:nnen vuoden opiskelija, olen vain naureskellut hänen suunnitelmilleen, vaikka tiedän, että hän selviytyy kevyesti viidessä vuodessa. Julius on aina yhtä tunnollinen kaikessa.

Istuudun Juliuksen syliin. Hän nakkaa vesilasin minulle ja pakottaa minutkin juomaan. Hän muistaa yhä, etten koskaan jaksa juoda helteillä, vaikka helteet tekevät minulle aina huonoa. Olen huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta Julius ei ole tehnyt siitä numeroa, mistä olen kiitollinen.

”Pidetään tauko”, sanon. Julius silittää minua kyljestä ja sulan tiukemmin häneen kiinni kuin kissa.

”Onko sulla nälkä? Mä en jotenkin yhtään jaksa nyt laittaa ruokaa, mutta en tykkää wolttaamisestakaan…”

”Tietäisitpä, paljonko olen woltannut sinä aikana, kun ei oltu yhdessä. Mä en olisi varmaan koskaan syönyt, jos ruokaa ei oltaisi tuotu mun oven taakse.”

”Joo, beibi, kyllä mä tunnen sen…” Juliuksen käsi jää kyljelleni. Nieleskelen.

”Anteeksi. Mä vannon, että mä osaan huolehtia itsestäni ilman sua…”

”Se ei jotenkin tunnu siltä.” Juliuksen ääni on täynnä lämpöä, joka saa joka raajani säkenöimään. Enää se ei upota minua pinnan alle. Voisinko todella olla niin itsekäs, että jäisin värjöttelemään hänen lämpöönsä, vaikka en ole vielä terve enkä tiedä milloin olisin? Mitä sellainen edes tarkoittaisi minulle?

”Rakastan sua niin paljon”, Julius kuiskaa suukottaen niskaani.

”Tyhmä rakas”, torun häntä, mutta annan hänen olla juuri niin lähellä kuin hän on. Haluaisin imeä hänet sisuksiini. ”Nyt on liian kuuma siivoamiselle. En anna sun jatkaa. Mene vaikka Laurin kanssa rannalle tai jotain.”

”Mm, voisin kyllä itse asiassa muuten, mutta se on Sveitsissä vielä.”

”Sveitsissä? Mitä se siellä?”

Juttelemme niitä näitä Juliuksen kavereista. Olen iloinen siitä, että en ole ainut ihminen hänen elämässään. En onnistunut eristämään häntä kaikista muista. Olen puhunut siitä paljon terapiassa – tarpeestani kontrolloida. Minä en jaksa keittiöpsykologisoida itseäni. Annan terapeutin aina kertoa, mitä hän ajattelee, mutta minun on vaikeaa olla tarkasteltavana ilman, että tunnen oloni arvioiduksi.

”Julius.” Tartun häntä molemmista käsistä. ”Mä olin ihan tosissani silloin, kun sanoin, että en pysty seurustelemaan sun kanssa. Se ei ole kannattavaa meille juuri nyt. Rakastan sua ihan helvetisti, ja juuri sen vuoksi musta tuntuu, että meidän ei todellakaan kannattaisi olla yhdessä juuri nyt.”

Julius vain huokaisee.

”Sä tiedät mun vastauksen.” Julius nappaa käteni ja suukottaa rystysiäni. ”Olen ajatellut kertoa läheisille yksitellen.”

Säpsähdän.

”Älä. Frida –”

”Mä en anna sen suuttua sulle. Sä olet mun rakkaani ja mun valintani.”

”Ei, kun sä et nyt ymmärrä.”

Kerron kohtaamisestani Fridan kanssa. Siitä on jo aikaa, mutta muistan yhä, miten hänen silmänsä kytivät. Frida ei asu samassa kaupungissa, hän ei voisi tehdä mitään, ja silti minä pelkään paloa hänen katseessaan. Minä en koskaan kykenisi olemaan Juliukselle niin jalo.

”Olen pahoillani, että Frida sanoi sulle noin”, Julius huokaa. Hänen ilmeensä pehmenee. ”Mä puhun sen kanssa. Kyllä se rauhoittuu. Eikä se sitä paitsi asu täällä.”

”En halua sulle sellaista tilannetta, jossa sun pitää jotenkin valita sun kaksosen ja mun välillä.”

”Ei tule sellaista tilannetta. Sä olet mun kumppani ja se on mun sisko, eikä se voi päättää mun elämästä. Toki eihän se kivaa ole, jos sillä on jatkuvasti jotakin kommentoitavaa siitä, mutta mä valitsisin sut silti uudelleen ja uudelleen.”

Vaikka minä en ole vielä osoittanut selviä merkkejä siitä, että kaikki se ei voisi tapahtua uudestaan koska vain. Ihmisten hyvyys hätkähdyttää minua. Olen tottunut ajattelemaan, että se on silkkaa tyhmyyttä. Kun katson Juliusta, jonka rakkaus ei ole himmunut päivääkään, minä uskon hetken jälleen ihmisiin.

Perhonen: sinulle

Sinä sait minut haluamaan sinua niin, että kaikki aika erossa sinusta oli pelkkää välitilaa. Frida tai Veera, ehkä jopa Lauri, sanoisivat, että niin väkivaltaiset ihmiset toimivat. Trauma saa minut palaamaan uudelleen ja uudelleen. Sinä olit silti mielessäni ensimmäisenä ja viimeisenä. Ehkä siinä oli traumaa, tietenkin siinä oli ja sinä tiesit sen, mutta miten se lopulta muuttaa sen, mitä sinusta tunsin uudelleen ja uudelleen?

Kun sinä tulit takaisin, minä tiesin, etten koskaan päästäisi sinua pois.

Perhonen: luku 31

Luku 31 (Julius)

Se tapahtuu kesällä ennen viimeistä opiskeluvuottani. Asfaltti hehkuu niin, että poskia helottaa. Kaikki muutkin ovat keksineet lähteä keskustaan jäätelölle, kesä kaupungissa on aina yhtä hektinen. Se ei lepää edes öisin. Hukun kesähattuineni kaupungin ääniin, sulaudun osaksi hehkuvan kuumaa massaa, joka hortoilee epämääräisesti suunnasta toiseen.

Luulen ensin, että näen väärin. Hän kävelee ohitseni ihmisiä kuhisevalla kävelykadulla, erotan häivähdyksen vaaleasta tukasta ja punaisista huulista. Kaksi vuotta ilman vilaustakaan hänestä ja silti minun ruumiini reagoisi kuin siitä olisi vain hetki, kun pitelin häntä itseäni vasten ja toivoin.

”Odota.” Se karkaa huuliltani ennen kuin ehdin ajatella. Hän pysähtyy, minä pysähdyn, seisomme siinä keskellä ruuhkaista kävelykatua.

Samat kiharat, sama huulipuna, samat loputtoman syvänmustat silmät. Ne eivät vieläkään heijasta minua.

Tartun häntä ranteesta. Hänen suunsa raottuu, mutta hän ei saa sanotuksi mitään. Pienen hetken on kuin hän haluaisi rimpuilla otteestani, mutta sitten hän jää siihen enkä ajattele enää ohitsemme kulkevia ihmisiä enkä ketään.

”Mennään mun luokse.” En voi uskoa, että se on ensimmäinen asia, jonka sanon hänelle kaiken tämän ajan jälkeen. Hän vain nyökkää. En päästä irti hänen kädestään.

Oven sulkeutuessa takanamme minä painan hänet vasten seinää ja suutelen häntä niin lujaa, että hän ei ehdi reagoida. Wilhelmin kädet jäävät arasti vyötäisilleni eivätkä kietoudu kaulalleni kuten aina ennen. Hänellä on yhä saman merkkistä huulipunaa. Sen maku ei ole muuttunut vähääkään.

”Julius”, hän kuiskaa ja hänen äänensä on tuttu ja minä vain hänen ja vain hänen. ”Julius, mä…”

Uusia suudelmia. Nyt hän kietoo jo kätensä ympärilleni.

”Julius…” Haluan, että hän ei koskaan lopeta nimeni lausumista. Äänessä on pehmeyttä, joka on minulle vieras hänen äänessään. ”Sulla on naama ihan huulipunassa.”

Minua naurattaa. Painan suukkoja hänen poskilleen.

”Mä en voi uskoa, että sä olet siinä.” Vedän Wilhelmin vasten itseäni ja halu minussa sykkii joka raajaan. En voisi pidätellä itseäni enää kauan. ”Mä…”

Wilhelm tuntee kehoni viestit. Nappaan hänet syliini ja kannan makuuhuoneeseen, mikä saa hänet kikattamaan tavalla, joka sytyttää kehoni tuleen. En muista hänen koskaan nauraneen näin aidosti. Olen taltioinut osia hänestä syvälle sisälleni voidakseni muistella niitä erossa hänestä, mutta tätä naurua minä en muista, en tällaisena.

Minä rakastan sinua –

Olemme nopeampia kuin koskaan. Lakanani ovat huulipunassa ja Wilhelmin vaaleissa hiuksissa. Wilhelm on aivan kiinni minussa. Hän kuuntelee sydämeni nopeaa sykettä ja antaa minun silittää selkäänsä. Hänen ennenstään pieni kehonsa tuntuu aiempaakin heiveröisemmältä, tunnustelen selkärangan jokaista nikamaa, mutta en sano siitä mitään.

”Sä et etsinyt mua käsiisi”, sanon enemmän toteamuksena kuin syytöksenä.

”En voinut. Sä ansaitsit elämän ilman mua. En mä olisi nytkään, jos…” Hän nostaa päätään. Tummien silmien katse on niin intensiivinen, että se saa minut värisemään. Hän painaa pehmeän suudelman huulilleni ja hymyilee sen jälkeen hymyä, jota en vielä tunne. ”Jännittävää. Ennen jokainen suudelma sai mut hukkumaan. Nyt musta ei tunnu enää siltä.”

Voisin kysyä, mitä se tarkoittaa, mutta taidan jo tiedää. Silitän hänen päätään.

”Missä sä olet ollut kaiken tän aikaa? Mä en ole nähnyt sua kertaakaan.”

”Varjoissa”, Wilhelm hymähtää, ”enimmäkseen. Olen käynyt terapiassa, voitko uskoa? Siis minä. Terapiassa.”

”Sehän on hieno asia.” Kuulostan terapeutilta tai sukulaiselta, joltakulta, joka vain vastaa jotakin satunnaista. Silitän Wilhelmin tukkaa. Hän on lämmin ja ihana ja yhtä kaunis kuin sinä päivänä, jona jätin hänet.

”Olen vältellyt sua, koska sä ansaitsit vapauden musta.” Wilhelm kiepsahtaa päälleni ja nappaa kasvoni käsiinsä kuten silloin, kun hän sai tehdä niin vielä joka päivä. ”Mä tiesin, että me päädyttäisiin juuri tähän, jos vielä tavattaisiin, enkä näemmä ollut väärässä. En halua sulle tätä. En ole vielä siinä pisteessä, että voisin vastuullisesti alkaa ihmissuhteeseen. Mulla on vielä todella paljon käsiteltävää enkä mä voi tehdä sitä suhteessa. Pelkään, että pahoinpitelisin sua jälleen.”

”Mua ei voi enää pahoinpidellä. Mä en antaisi sun.”

En tiedä, onko se totta. Tietäisin sen vasta, kun se tapahtuisi. Wilhelmin kasvoilla on pehmeä hymy. Hänkin tietää, etten voi luvata sellaista sen jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut.

”Sun ei missään olosuhteissa edes pitäisi joutua sanomaan jotakin tuollaista. Ei, mä en voi alkaa seurustelemaan sun kanssa uudelleen. Se ei olisi vastuullista.”

”Tiedän, että sä haluat olla vastuullinen ja se on musta ihanaa, mutta mä en ole mitään muuta halunnutkaan kuin tätä. Meitä.”

”Kulta, sulla on yhä vakava trauma. Meistä ei ole vielä kuin kaksi vuotta.”

Me emme koskaan loppuneetkaan. Me jatkumme iltapäivän laskevassa auringossa ja kevättuulessa, me olemme kaikissa kauppareissuissani, kun olen vähällä ostaa hänen lempiruokiaan.

”Mä olen silti täysin varma susta”, kuiskaan.

”Se ei vielä riitä.”

Minun ei kannata väittää vastaan. Wilhelm on oikeassa. Jo se, että ojennan itseni jälleen hänelle ilman kunnollista keskustelua kertoo, etten olisi valmis. Wilhem makaa päälläni ja silittelee hiuksiani pitkin vedoin. Hän on niin hellä, että itkettää.

”Julius”, hän kuiskaa. En ole vielä oppinut tuntemaan häntä näin hellänä. ”Yhtä juttua mä en sulle koskaan kertonut.”

”No?” Rinnassani lepattaa. On paljon, mitä Wilhelm jätti sanomatta.

”Mä rakastan sua.”

Minä luhistun häneen ja hän ottaa minut kiinni.

Perhonen: luku 30

Luku 30 (Wilhelm)

Minä en pidä ajasta. Kaikki aina toistelevat kliseitä siitä, kuinka aika parantaa, mutta minulle se ei ole koskaan mennyt niin. Aika on eristänyt minut kaikesta, jonka tunsin, aika on lukinnut minut omien seinieni sisälle. Aika on tehnyt vieraita kaikista niistä, jotka olivat hetken lähelläni. Olen uskaltautunut ulos kuten tavalliset ihmiset, mutta maailmasta on tullut minulle vieras.

Mihin sinä pyrit sillä, että et kohtaa ketään, Wilhelm?

Terapeutti kysyy sitä usein. En tiedä, pyrinkö sillä mihinkään vai onko se vain keino, jolla rankaisen itseäni. Olen antanut hänelle useita vastauksia. Kaikki niistä pyörivät enemmän tai vähemmän minun itseni ympärillä.

Ja Juliuksen.

Olemme olleet erossa vuoden emmekä ole törmänneet toisiimme kertaakaan. En ole halunnut antaa hänelle sitä vaihtoehtoa, että hän näkisi minut yliopistolla ja menisi paniikkiin. Minä tunnen hänet riittävän hyvin tietääkseni, miten hän reagoisi, enkä halua sitä hänelle.

Totuus on, että minä en tiedä, miten tullaan paremmaksi ja kehitytään. Terapeuttini mielestä eristäytyminen ei ole ratkaisu, mutta en voi auttaa ketään paremminkaan. Lähelläni oleminen vetäisi kaikki niin kutsutut ystäväni takaisin mielistelyn kuoppaan, jossa he ovat viettäneet edelliset vuotensa. On myös heidän etunsa mukaista, että he eivät kohtaa minua juuri nyt. Minä en osaisi muuta kuin vihata heitä, koska he eivät ole hän ja häntä minä en voi tavata.

Olen yliopiston syrjäisemmässä ruokalassa, kun erotan heidät. Se nainen, jolla on ruskeat hiukset ja eläväiset kasvot. Häivähdys mustaa tukkaa hänen vierellään. Hetken ajattelen, että se on hän, sen on oltava, mutta sitten ymmärrän, että musta hiuskuontalo kuuluu paljon häntä lyhyemmälle ihmiselle. Tunnistan naisen. Sisko. Kaksonen.

Suonissani kohisee. Äkkiä pois täältä. En muista hänen siskostaan muuta kuin tavan, jolla hän katsoi minua. Kuin hän olisi tiennyt minusta enemmän kuin minä itse. Minä vihasin sitä. Minä vihasin häntä. Halusin iskeä häntä veitsellä.

Onnistun miltei livahtamaan huomaamatta lasiovista, kun kuulen tutun, pehmeän äänen.

”Odota.”

Sisko kuulostaa samalta kuin hän. Sama nuotti.

Haluaisin jatkaa matkaani, teeskennellä, etten kuule naista, mutta pysähdyn oville ja vedän hymyn huulilleni. Naisen katse skannaa minut kauttaaltaan. Vasta silloin muistan hänen nimensä. Frida.

”Odota, mulla on sulle asiaa.”

Puristan suuni viivaksi. Fridalla on mustaa luomiväriä ja yhtä intensiivisen ruskeat silmät kuin veljellään.

”Oletko sä lähestynyt Juliusta kertaakaan sen jälkeen, kun se jätti sut?”

Minua heikottaa kuulla hänen nimensä toisten suusta. Se rikkoo illuusioni siitä, että hän on vain minun. Vain minä ajattelen häntä.

”En.” Puhun totta. Fridan katse ei silti hellitä.

”Okei. Mä haluan vain, että sä tiedät tämän. Mä tapan sut mun omin käsin, jos sä koskaan enää menet sen lähelle. Julius voi olla herkkä ja hellä ja mitä ikinä, mutta mä en enää koskaan salli sun lähestyä sitä. Olen tosissani.”

Fridan ääni on niin sakea vihasta, että se miltei naurattaa. Jostain sisältäni kupuaa väkivaltainen impulssi. Haluaisin vain kertoa Fridalle, kuinka Julius on minun. Silloinkin, kun hän yskii verta olohuoneen pörrömatolle, hän on minun, hän valitsi aina minut. Ei koskaan ketään muuta. Sitä Frida ei tiedä. Vain minä omistan sen version hänen veljestään.

Saatan jo miltei kuulla, mitä terapeuttini sanoisi, jos menisin hänen vastaanotolleen ensiviikolla ja kertoisin sylkeneeni kaiken vihani Juliuksen siskon päälle. En vieläkään osaa hallita itseäni enkä kykene tulemaan paremmaksi, jos ei ole mitään, minkä vuoksi parantua.

Kompastun ajatukseen usein. Terapeutti sanoo, että minun pitäisi haluta kehittyä itseni vuoksi, mutta se on hirvittävä klisee, en pysty ajattelemaan sellaista. En tahdo käydä läpi tätä kaikkea vain voidakseni elää yksin ilman Juliusta. En tiedä, milloin hänestä tuli niin tärkeä. Ehkä se oli selvää jo ensimmäisestä kerrasta lähtien. Hän oli ensimmäinen, joka jäi yöksi.

”Haloo? Ymmärrätkö sä?”

”Ymmärrän, mutta en voi luvata sulle sellaista”, sanon, vaikka en ole harkinnutkaan Juliuksen luo palaamista. Olen ollut samalla tavalla itsekäs kuin kaiken muunkin suhteen – en tee elettäkään hänen eteensä, mutta jos hän palaisi nyt, vangitsisin hänet kiinni patteriin enkä antaisi hänen poistua luotani enää koskaan.

Frida on täynnä kytevää tulta, mutta hän ei tiedä, että niin olen minäkin. Minun raivoni on vuosia vanhaa nälkää, joka kalvaa joka raajassa. Se ei kylly koskaan. Sitä Frida ei minusta tiedä. Me emme sano enää mitään. Käännyn enkä enää katso häneen päin.

Perhonen: luku 29

Luku 29 (Julius)

”Siis se sen vittu oli niin kireä…”

Minä olen aina ajatellut, että tietyissä opiskeluporukoissa ei todella olisi niin misogynistista väkeä kuin väitetään, mutta kun istun baarissa sekalaisessa opiskelujoukkiossa, todistan itseni vääräksi. Ainoa, jonka tunnen porukasta, on Lauri, joka juttelee kauppiksen miehille kuin olisi aina tuntenut heidät.

Tällaisina hetkinä mietin, mihin oikeastaan samaistun mieskulttuurissa. Minun on vaikeaa löytää kosketuspintaa porukoissa, joissa keskustelunaiheet pyörivät naisten ja salilla käymisen välillä. Kuvittelin joskus, että sellainen on täysi myytti, eiväthän ihmiset todella ole niin käveleviä kliseitä, mutta opiskeluporukat ovat osoittaneet sen räikeästi vääräksi.

Laurilta tällaiseen joukkoon solahtaminen sujuu luonnollisemmin. Hän osaa taputella olkaan ja nauraa oikeissa kohdissa.

”Ja siis, se sen eksä on kuulemma homo. Vitun hullua, se ei musta kyllä yhtään näytä ruskean reiän ritarilta –”

Nousen pystyyn. Puhuja on yksi minulle tuntemattomista kauppispojista. Leveä, hölmö hymy ja lyhyeksi kynitty ruskea tukka. Haalarimerkeissä lähestulkoon loukkaavia vitsejä.

”Bro, mikä sulle tuli?”

”Mä olen biseksuaali.”

Lauri vilkaisee minua saman tien. Lähdetäänkö? hänen katseensa kysyy.

”Okei?” Poikaporukka purskahtaa nauruun. ”Selvä, onnea?”

”Mä en tiedä, miksi teidän tarvitsee puhua erilaisista ihmisryhmistä noin, mutta mä en jaksa tällaista bullshittiä”, annan tulla, vaikka sillä ei ole merkitystä. ”Ette te naisten kuullen puhuisi niistä noin, joten miksi täällä täytyy? Pitäkää kivaa, ei tällaista jaksa katsella.”

Kuulen pelkästään defensiivistä ja mukahuvittunutta sanahelinää. Nappaan laukkuni ja painun helvettiin. Lauri saa tulla mukaani tai olla tulematta.

”Julius! Hei, camoon!”

”Älä yritä, mä en nyt jaksa mitään äijäbullshittiä, pliis”, sanon, kun Lauri ehtii juosta minut kiinni.

”Mikä brouskilla on?”

”En jaksa nyt mitään tällaista vihamielistä paskaa”, huokaan.

”Onks sulla kaikki ihan hyvin?”

”Ei, mutta vaikka olisikin, en mä silti jaksa tuollaista puhetta mistään ihmisryhmistä.”

”Joo, mutta sä et ole ennen ollut noin kireä. Mikä on?”

Lauri tietää Wilhelmistä. Hän ei ole koskaan kommentoinut tilannetta sanallakaan. En tiedä, mitä hän ajattelee siitä. Sillä ei ole minulle merkitystä, mutta olen silti varpaillani. Lauri ehdottaa siirtymistä hänen luokseen, ja juuri nyt se tuntuu ainoalta siedettävältä vaihtoehdolta.

Laurilla on pieni opiskelijayksiö tylsimmällä harmaalla sisustuksella koskaan. Hän on ylpeä siitä, että persoonallisin asia hänen kodissaan on kaikki ne tennissukat, joita hän on jättänyt milloin minnekin nurkkaan.

”Noniin, loverboy, anna tulla”, Lauri sanoo ja oikoo selkänsä harmaalle sohvalleen. Istun epämukavasti pienellä nojatuolilla. ”Me ei olla puhuttu selvästikään tarpeeksi siitä sun miehestäsi. Kerro mulle, öö, oikeastaan kaikki.”

Hän on aina yhtä estoton. Laurin kaltaiset ihmiset ovat selkeitä. Laurille ei ole olemassa tabuja, hän lähestyy kaikkea rento virne kasvoillaan. Laurille voin puhua kaikesta niiden oikeilla nimillä, ja hän vain tuijottaa minua silmät suurina ja nyökkäilee. Tiedän, ettei hänellä ole mitään käsitystä miesten välisistä suhteista, korkeintaan jotakin stereotypioihin nojaavaa, ja ehkä juuri siksi hänelle on helppo puhua.

Minä kerron rakkaudesta. Siitä, kuinka sulin Wilhelmiin kiinni enkä osannut enää ajatella elämää ilman häntä. Minä kerron väkivallasta. On paljon asioita, joita en tule kertomaan koskaan kenellekään. Silti kerron siitä, miltä tuntui tottua leijuvaan kivun uhkaan jokaisessa päivässä. Ensimmäistä kertaa koskaan näen Laurin järkyttyneenä. Hän on aina tuntunut minulle ihmiseltä, jota ei järkytä mikään.

”Yhtä juttua mä en tajua”, Lauri keskeyttää minut. ”Jos se oli sulle todella tuollainen, miksi sä ikävöit sitä edelleen niin paljon?”

Hymyilen. Kaikki miettivät aina samaa. Frida ei ole koskaan käsittänyt, miksi Wilhelm on minulle niin kallis.

”Koska mä rakastan sitä.”

Laurin kulmat kurtistuvat. Saatan nähdä, kuinka hän prosessoi eikä siltikään käsitä. Tällaiset asiat ovat liikaa hänen maailmassaan. Samaan aikaan ei voi tuntea monenlaisia erilaisia, keskenään risteäviä tunteita yhdestä ihmisestä.

”Haluaisitko sä siis edelleen olla sen kanssa?” Lauri kysyy ja ristii kätensä. Nyökkään. ”Miksi? Etkö sä pelkää, että se löisi sua uudelleen?”

”Tottakai. Jollakin tavalla kyllä.”

”Mistä sä siinä oikeastaan tykkäät? En halua vähätellä sun fiiliksiä, onhan se selvää, että tunnet noin, kun toinen on hengittänyt sun niskaan, mutta…” Lauri haroo tukkaansa ja huokaa. ”Mietin vaan, mikä tavallaan on se juttu siinä ihmisenä, joka saa sut ajattelemaan siitä noin.”

Lauri on ensimmäinen, joka kysyy sitä suoraan. Hätkähdän. Soperran jotakin niistä hetkistä, kun Wilhelm tuntui heiveröiseltä kuin lapsi, mutta se on liian intiimiä, minun ei kuulu antaa sitä kenellekään katsottavaksi.

Laurin kulmat kurtistuvat.

”Mutta eihän toi ole mikään syy”, Lauri tokaisee.

Kallistan päätäni.

”Siis säälistäkö sä sen kanssa olit? Sitäkö se vaan oli? Julius, siis kun musta kuulostaa, että sä et yhtään itsekään tiedä, minkä takia sä jäit sen kanssa yhteen. Sä et ole vastuussa siitä, se on aikuinen mies.”

”Mutta kun…”

”Mä oikeasti suosittelisin sulle terapiaa. Mä en ole oikea ihminen puhumaan tästä eikä ole kukaan muukaan sun kaveri tai vastaava. Mulla ei riitä mitkään aivosolut tällaiseen, en ole tarpeeksi fiksu, mutta damn, sä tarttet apua, sen verran mäkin tiedän. Tossa on sulla sellainen cocktail käsillä, että huh.”

Vihaan tunnustaa, että hän on oikeassa. Kaikki ovat, mutta minun on vaikeaa katsoa sitä silmiin, kun jokin sisälläni huutaa muuta. Jään tuijottamaan käsiäni. Tiedän, että Lauri katsoo minua yhä. Vedän syvään henkeä.

En tiedä, ketä minä pakoilen. Ehkä kaikkein eniten minua itseäni.

Perhonen: luku 28

Luku 28 (Julius)

Tytöllä on keväänvihreät silmät ja vehnäiset hiukset kahdella palmikolla. Kaikki hänessä tuntuu pehmeältä ja lähestyttävältä. Ei teräviä kulmia, joihin törmätä. Hän seisoo edessäni pyyteetön hymy kasvoillaan ja ilmoittaa, että haluaa viedä minut smoothielle. Ehdotuksessa on jotakin niin keveää ja helppoa, että siihen tarttuminen ei vaadi minulta ajattelua.

Hän hymyilee, kun hänelle tarjoaa kesäiset juomat, ja hänen pehmeä pieni suunsa päästää herkimpiä huokaisuja, kun häntä suutelee hänen kaikkein kauneimmastaan. Hänen naurunsa on pelkkää kevätpuron liplatusta, tuskin ihmisestä lähtöisin. Hän makaa vierelläni hengittäen raskaasti ja sanoo nimekseen Elli, ja minuakin alkaa hymyilyttää, sillä hän näyttää niin päivänselvästi Elliltä, etten voisi kuvitella hänelle toista nimeä.

Tyttö on ikäiseni. Vaalea ja pehmeä, sellainen, jolle on helppo sanoa mitä tahansa ja joka kertoo minulle elämäntarinansa kahdessa kesäillassa. Voin jäädä häneen hetkeksi nojaamaan ja olla ajattelematta muuta kuin hänen mansikkaisia huuliaan ja keveää nauruaan rintakehääni vasten.

Pysyn hänen ihollaan läpi kesän ja syksyn, annan hänen kasvaa kiinni. Olen vakuuttunut siitä, että tämä kestäisi, että tässä minun on hyvä. Tässä minä en ajattelisi mitään. Kuukaudet kuluvat, talvi piirtää kuvioitaan ikkunoihin. Tyttö kuljettaa sormeaan selkäni halki ja silloin hän sanoo sen, mitä ei saa enää takaisin.

”Ketä sä ajattelet, kun sä suutelet mua?”

Kiepsahdan ympäri. Hänen katseessa ei ole syytöstä. Pelkkää lämpöä. Olen vähällä kieltää kaiken, kieltää itseni, kieltää meidät. Nielaisen. Olen tämän velkaa itselleni.

”Sen siis näkee musta”, huokaan.

”Aina. Ehkä ihan alussa en osannut lukea sua vielä, mutta kyllä mä tiedän, milloin mies on tosissaan ja milloin sillä on joku toinen mielessä. Ja hei – mä en syytä sua. Been there. Sä voit kertoa mulle ihan kaiken.”

Tältäkö Wilhelmistä tuntui kohdata minut? Tiedän toimineeni väärin, kun otin tytön iholleni tietäen, etten voisi koskaan rakastaa häntä. Silti hän katsoo minuun täynnä lempeyttä, siinä minun rangaistukseni; täydellinen ymmärrys ja lempeys. Wilhelmin on täytynyt tuntea jotakin samankaltaista. Tytön hunajansävyinen tukka tuntuu pehmeältä, kun pyörittelen sitä sormissani.

”Se, jota mä ajattelen, oli se, joka antoi mulle nämä haavat”, vastaan kuljettaen tytön kättä rintakehälläni. Muistan hänen alussa kysyneen, missä olen satuttanut itseni, enkä koskaan osannut antaa hänelle tyydyttävää vastausta. Hetken tytön ilmeessä käväisee varjo, sitten hän nyökkää. Ilme vakavoituu.

”Sä rakastat sitä silti noin paljon.” Se ei ole kysymys, pelkkä toteamus. Niin esitettynä se saa minut vain nyökkäämään.

”Niin rakastan.”

Erostamme on kulunut hieman yli vuosi ja muisto Wilhelmistä läikehtii yhä pinnan alla niin elävänä, että se hukuttaisi minut, jos uskaltaisin koskea siihen suoraan. Siksi olen hukkunut tytön iholle, antanut hänen täyttää minut pehmeydellään.

”Mä olen pitänyt susta aidosti”, sanon, ”mutta se ei ole mikään oikeutus. Mun olisi pitänyt kertoa sulle.”

”En mä tiedä, olisiko sun. Eihän me olla puhuttu mitään mistään seurustelusta tai tulevaisuudesta.”

”Sä olet liian hyvä mulle.”

”Ehkä mä vaan ymmärrän sua.”

Sekunneissa kaikki vyöryy ylitseni. Sisällä pidetty kaipuu, kaikki ne illat, kun olen leikkinyt Fridalle ja Veeralle, että kaikki on hyvin, että en itke enää sellaisen miehen perään, joka löi minua. Painun kippuralle tyynylle, ja tyttö on siinä, hän ottaa minut syliinsä, vaikka hänellä ei olisi velvollisuutta tehdä niin.

”Ssh, mä ymmärrän, ei hätää”, hän kuiskailee tukkaani, ”mä olen tässä. Anna sen vaan tulla.”

Hetken mietin, näenkö unta. Vain unissa joku reagoi näin, kun ajatteleee jotakuta toista. Kukaan ei ole koskaan näin hellä ja aseta omia tunteitaan sivuun.

”Miksi sä… Miksi sä olet mulle näin hyvä? Mä en tiedä, ansaitsenko tätä”, itken, ja hän vain hymyilee.

”Koska toisesta välittäminen ei ole itsekästä”, hän sanoo kevättä äänessään. ”Mä pidän susta ja sä olet pitänyt musta, ja siinä se, emme me ole toisillemme mitään velkaa. Mun tunne on mun omani, ei mun kuulu tehdä siitä kenenkään ongelmaa. En halua vaatia sulta mitään. Eikö rakastamisessa ole kyse juuri siitä, että saa tuntea jotakin niin erityistä toisesta?”

Minä pysähdyn. Luomieni takana vilkkuu kymmeniä kuvia Wilhelmistä. Olisinko koskaan vaatinut häneltä mitään? Vaadinko?

Tiedän vastauksen itsekin.

Tartun tyttöä kädestä ja puristan sitä tiukasti. Katson häntä silmiin, kun sanon:

”Kiitos.”

Perhonen: luku 27

Luku 27 (Wilhelm)

Elämä pysähtyy. Tästä minä en nosta itseäni, tätä minä en voi parantaa muutamalla innokkaalla miehellä, jotka haluavat antaa minulle kaiken. Minun kehoni sammuu, se ei tarvitse mitään. En syö, en juo enkä nuku, ja koska minulla ei ole yhtäkään aitoa ystävää, kukaan ei osaa tulla luokseni, kun kaikki tapahtuu. Minä jään itseeni jumiin enkä osaa liikkua.

Saan tilattua ruoan kotiin, mutta unohdan usein syödä sen, koska kehoni ei vaadi enää mitään. Yliopistolle en mene. Siellä on pelkästään kasvoja, jotka haluavat minulta jotakin. Vastauksia, kauniin sanan, hymyn, mitä tahansa, mitä minulla ei ole juuri nyt antaa kenellekään. Olen peloissani ja väsynyt, olen vähemmän todellinen kuin koskaan.

En vastaa viesteihin. En päivitä someen. En ole olemassa.

Julius ei ole estänyt minua. Lempeä loppuun saakka. En näkisi häntä tekemässä mitään niin hätäistä. Julius ei ole sellainen ihminen. Julius on pehmeä ja hellä ja jos näkisin hänet nyt, hän palaisi takaisin syliini. Sitähän minä haluan. Niin minä tekisin, jos olisin niin paatunut kuin aina itselleni uskottelen. Ei kenenkään tarpeilla ole minulle merkitystä, jos he vain palaavat luokseni. Silti minä en mene minnekään, missä Julius voisi nähdä minut. En tahdo antaa hänelle mahdollisuutta palata takaisin, koska minä en ole muuttunut enkä muutu. Minä iskisin hänet alas uudelleen ja uudelleen, enkä halua sitä hänelle. Hän hymyili kaikista kauneimmin.

Aikaa menee, harkitsen sairaslomaa, mitä tahansa, joka antaisi minulle oikeuden velloa. En ole koskaan eristäytynyt ihmisistä lopullisesti. Saan viestejä, osa jopa soittaa, mutta kaikki sellainen on kaukana minusta silloin, kun yö levittäytyy ylleni. Vedän verhot kiinni, aurinko nauraa minulle verhojen takaa, mutta minusta ei ole kohtaamaan sitä.

Julius ei lähetä minulle ensimmäistäkään viestiä. Ei hänen kuulukaan. Mitä kauemmas hän onnistuu minusta pääsemään, sitä parempi se on hänelle. Hän ei tarvitse ensimmäistäkään muistutusta minusta.

En halua katsoa itseäni peilistä. Olen muuttunut riittävästi ollakseni tunnistamatta itseäni peilikuvastani. Värit ovat haalistuneet, olen kaikin tavoin vähempi kuin koskaan. En jaksa edes surkutella itseäni, se rooli ei kuulu minulle. Olen kieltänyt itseäni stalkkaamasta Juliusta somessa, ja silti yön pikkutunneilla sormeni näpyttelevät usein tutun käyttäjänimen hakukenttään. Julius ei ole postannut mitään, mutta minun on silti nähtävä kaikki hänen vanhat kuvansa, ne, joissa hän hymyilee tuttua aurinkohymyään.

Olen koko elämäni kuorruttanut itseni tyhjänpäiväisillä ihmisillä vain havaitakseni, että silloin, kun tarvitsisin aitoja ystäviä, sellaisia, jotka ravistelisivat minua olkapäistä ja pysyisivät vierelläni, heitä ei ole. Moni laittaa minulle viestiä, mutta en saa yhteyttä sellaisiin ihmisiin. Koulussa pöydässäni istuvat ihmiset haluavat vain palasen hehkusta, jota ei todella ole olemassakaan.

Minä haen sairaslomaa. Sen verran minä osaan. Kun se on tehty, minä tajuan, että tarvitsen paljon enemmän. En voi istua kotona tekemättä ei-mitään peläten, että en tapaisi enää koskaan ketään.

Terapian saamisen sanotaan aina olevan vaikeaa, mutta minä olen onnekas, minulla on aina ollut vain rahaa, ei mitään muuta. Äitiä ei koskaan kiinnostanut, mitä minulla oli todistuksessa. Syntymäpäivinä ja jouluina sateli satasia tilille. Jos kävin lapsena viikonloppuna kaverien kanssa ulkona, isä saattoi heittää minulle setelinipun. Siten meillä osoitettiin rakkautta, tai jotakin sen muotoa, joka oli vanhemmilleni helpompaa kuin olet meille tärkeä.

Olen kävelevä klisee, mutta saan itseni terapeutin vastaanotolle naurattavan helposti. En tarvitse Kelaa avukseni ja tunnen oloni jälleen kerran niin etuoikeutetuksi, että haluaisin rankaista itseäni siitäkin.

Minä istun terapeutin vastaanotolla tuijottaen silmiin keski-ikäistä, siistittyä naista, jolla on neliskanttiset silmälasit ja huomattavan siniset silmät. Hän on melko eleetön ja istuu jalat siististi ristissä vihko sylissään.

Nainen esittäytyy ja kertoo hetken terapiansa suuntauksesta, mutta minua eivät sellaiset yksityiskohdat kiinnosta. Minulle olisi täysin yhdentekevää, vaikka nainen ei koskaan vastaisi minulle mitään. Juuri nyt minulle riittää se, että edes yksi elävä ihminen todistaa minun kipuani. Näkee sen, että olen olemassa ja että minuun sattuu. En halua empatiaa enkä sääliä, vain Julius osaa antaa ne minulle tavalla, joka ei paina minua alemmas.

”No niin, Wilhelm. Osaisitko kertoa hieman siitä, miksi olet hakeutunut terapiaan?”

Tässä se tulee. Sukellus. Jos hän reagoi vähänkin väärin, en enää koskaan palaa tänne.

”Mä olen pahoinpidellyt tähän mennessä jokaista vähänkin vakavampaa poikaystävääni ja myös muutamaa säätöäni”, sanon täysin selkeällä äänellä. ”Mä en osaa olla sekuntiakaan yksin. Mun luona on pakko olla joku, siis täysin pakko, tai rupean itsetuhoiseksi ja unohdan syödä ja juoda. Mä en halua antaa itseäni kenellekään, koska en tunne itsestäni mitään muuta kuin tän suunnattoman vihan ja tyytymättömyyden. Ihmiset eivät kiinnosta mua, elleivät ne anna mulle kaikkeaan, ja silloinkin niiden hellyys yleensä kuristaa mut elävältä. Mä en osaa olla läheinen.”

Vedän henkeä. Terapeutin ilme ei värähdäkään. Hän ei vaihda asentoa, hän vain pysyy siinä ja katsoo minua samalla tavalla kuin tähänkin asti.

”Mä hakkasin mun entisen miehen uudelleen ja uudelleen, ja se oli siinä silti. Se on kiltein ja typerin koskaan tapaamani ihminen, ja jostain vitun idiootista syystä mä ehkä jopa oikeasti rakastin sitä. Siltä musta on nyt tuntunut, kun olen ollut kuukausia yksin sen jälkeen enkä osaa enää huolehtia itsestäni laisinkaan.”

Terapeutti nojautuu eteenpäin. Hän ei ole vielä hävinnyt tätä, minä en tunne suunnatonta tarvetta paeta. Kun terapeutti avaa suunsa, minusta tuntuu, että tämä voisi onnistua. Vain, jos päätän niin.