Lasitalossa

Marius

Mua pelottaa mennä nukkumaan, koska ne on vielä hereillä. Sykkeen tunnari pyörähtää uudelleen käyntiin. Ne katsoo vielä yhden jakson, voi vittu. Yhden tai kuka tietää kuinka monta. Mun on vaikea saada henkeä, kun ajattelen, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Ynähtiks äiti just? Mitä jos se lyö sitä tällä kertaa liian kovaa? Ensaahenkee.

Vedän peiton tiukemmin korvien yli ja tuijotan viestikenttää. Aalo on ollut viimeksi tunti sitten paikalla. Se on varmaan lähtenyt ulos sen veljen kanssa, vittuako se mua muistaa perjantai-iltana. Mun päätä särkee, mut ei sillä tavalla, että siihen auttais jotkut buranat tai muut. Laitan Aalolle uuden viestin, olen sillä tavalla idiootti.

Se ei vastaa. Tietenkään. Mä mietin kuka mä oisin, jos toi yksi ei olisi täällä ja jos äidillä olisi vielä samanlainen hymy kuin siloin, kun me katseltiin VHS:iä yhdessä. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Jossain kolahtaa. Oon hukannut mun kuulokkeet, ihan varmana oon. En löydä niitä tarpeeksi ajoissa, äänet alkaa jo ja mä kuristun hengiltä. Suljen silmät ja annan pimeän tulla. Katosta sataa lasia.

Yhdessä

Elias roikottaa peliohjainta laiskasti kädessään. Toisella kädellä hän yrittää siivota dippitahraa rinnuksiltaan. Keltainen T-paita on mennyttä, siinä on edellisten päivienkin ruokalista. Minua naurattaa kuunnella hänen kiroiluaan.

“Onko sulla noin hauskaa?” Elias virnuilee.

“On. Sä olet joskus kyllä ihan vitunmoinen eläin.”

“Sängyssäkö, rawr?”

“Hyi vittu, lopeta”, nauran ja käännän hänelle olevinaan dramaattisesti selkäni. Hän ei tee elettäkään vetääkseen minua syliinsä. Mutristan suutani. “Okei, mä en jaksa pelailla enää.”

“Mä oisin pelannut vielä tunnin.”

Eliaksen kyky joustaa asioissa, jotka kuuluvat osaksi hänen rutiiniaan, on täysin olematon. Jos hän haluaa pelata, siihen ei voi sanoa ei. Jos hän haluaa katsoa kahdeksankautisen sarjan bingenä, hänhän katsoo. Joskus olen vain sivustakatsoja hänen elämässään.

“Aight, mä en”, sanon ja nappaan ohjaimen hänen kädestään. “Mä haluan nyt vaan jutella sun kanssa.”

Hetken Elias näyttää siltä kuin aikoisi ottaa ohjaimen takaisin, mutta sitten hän vain hymyilee ja suukottaa minua nenänpäähän. Usein, kun hän tekee niin, minun koko kehoni värisee kuin se olisi ensimmäinen kerta. En ole vieläkään unohtanut, miltä tuntuu olla teini ja toivottoman ihastunut parhaaseen ystäväänsä.

Elias vetää minut kainaloonsa ja silittelee olkaani.

“Sä oot tasan ainoa ihminen, jonka vuoksi keskeyttäisin mun pelin”, Elias naurahtaa.

“Tosi romanttista kuule.”

Hän alkaa selittää minulle jostakin edellisellä viikolla kuulemastaan. En tiedä mitään yhtä turvallista. Suljen silmäni ja otan paremman asennon.

Tuulen mukana

Kuu on piiloutunut repaleisen pilviviitan taa. Naapurimökkiin on matkaa, mutta koirien haukku kaikuu silti metsän halki. Tuuli tuo tänään mukanaan vieraan tuoksun, rikinkatkuisen. Jossain joku itkee. Kaikki äänet sekoittuvat epämääräiseksi, rienaavaksi melodiaksi, johon sisältyy lupaus vaarasta. Puiden varjomaisten muotojen keskelle piirtyy ontuva siluetti.

Mies. Mitä lähemmäs hahmo tulee, sitä selkeämmin erotan sen olevan mies. Repaleinen, savunhajuinen mies, jonka koko vartalo on tahriintuneiden siteiden peitossa, mutta silti eittämättä pelkkä ihminen. Kuu piirtää miehelle sädehtivän auran. Hämäränkin keskeltä erotan intensiiviset silmät, jotka katsovat minuun kertaakaan räpäyttämättä.

Jossain koirat yhä huutavat. Yö on levoton, miehen takista lähtee tuhkan pinttynyt haju. Mies ottaa askeleen lähemmäs, mutta vain muutaman askeleen päässä minusta hän lysähtää soralle eteeni. Hänen minua roimasti pitempi vartensa kaatuu helposti kuin nuori puu.

Seuraavina päivinä miehestä puhutaan jo kylillä. Miehen sairautta ryhdytään heti panettelemaan; kuulen kertomuksia kulkutaudista ja vaarallisista arvista siteiden takana. Viimekuut ovat olleet armottomia ja vieneet kylältämme paljon. Tautinen, he kuiskaavat, tautinen. Iltaisin sana kaikuu pirttini seinissä kuin kirous.

Mies on vaiti ja silti niin täynnä eloa, joka nykii hänen tyynen pintansa alla. Hän nyökkää, kun tarjoan hänelle aterioita. Pieni ele kertoo minulle tarpeeksi. Hänen silmänsä ovat vilpittömät eikä minulla ole ainuttakaan syytä olla uskomatta, että hän tahtoo hyvää.

”Sinä olet Meeri alkanut elättää tautista”, järven toisella puolella asuva rouva sanoo, kun vien hänelle värjättyjä kankaita kalasaalista vastaan. ”Nämä meidän pyyntimme eivät ole tautisia varten. Siitä koituu vielä ongelmia, sano minun sanoneen. Kannattaa hankkiutua siitä eroon pikimmiten.”

Ja silti. Miehen kirkkaat silmät, jotka eivät ole kantaneet päivääkään vihaa minua kohtaan. Otan rouvan kalat, vaikka rouvan suu sylkee ulos yhä vain rosoisempia sanoja. Tuijotan kaloja ja huomaan ajattelevani, mahtaisiko mies osata kalastaa. En tahdo pyyntiäni ihmiseltä, jonka suu suoltaa vihaa muukalaiselle.

Pirtistä kajastaa valo. Takassa kipunoi hehkuva hiillos. Mies istuu hievahtamatta sen edessä parsii kutomaani villatakkia, jonka hiha on repsottanut kuukausia. Aikaa kaikille töille ei ole, kangastyöt vievät aikani niin, etten ole kyennyt ajattelemaan omia vaatteitani.

”Korjaatko sinä minun vaatettani?”

En erota lähes koko kasvot peittävän sidekerroksen alta miehen ilmettä, mutta voisin vaikka vannoa hänen hymyilevän. Side nytkähtää sun tienoilta.

”Anna minä teen jotain sinun eteesi”, ehdotan, mihin mies pudistaa rajusti päätään. Hän on liikkunut viimepäivät kuten kuka tahansa kulkija. Mitä muuta hän on pirtissäni tehnyt sillä välin, kun olen ollut asioillani? ”Onko sinulla kipuja?”

Vasta silloin mies sävähtää. On kuin kysymykseni olisi muistutus siitä, ettei kipu ole kadonnut mihinkään.

”Anteeksi.”

Hän pudistaa sillekin päätään. Asetun hänen vierelleen tulisijan eteen ja jätän käteni lähemmäs häntä. Hän voisi itse päättää, sallisiko minun tulla tilaansa.

”Jos annat, voin puhdistaa haavasi. Vain luvallasi.”

Miehen silmät ovat häikäisevän siniset. Isäni opetti minulle lapsena, että silmät eivät voi valehdella. Hyvää tahtoa voi teeskennellä, mutta vain silmien tuike on aitoa. Minä katson miestä enkä tunne häivähdystäkään siitä pelosta, josta kylillä kuiskitaan.

Silmät antavat luvan, ja minä uskallan luottaa siihen.

Tartun miestä hellästi niskasta ja käärin siteet auki yksi kerrallaan. Minun sidetarpeistoni riittäisivät suojaamaan hänen kasvonsa uudelleen. Siteisiin on pinttynyt verta ja visvaa. Iho siteiden alla on röpelöisen arkaa, varon koskemasta siihen paljain käsin.

Siteiden alta paljastuu kauneimmat kasvot, jotka olen koskaan nähnyt.

Herkkä nenän kaari ja arpien allakin komeat poskipäät. Symmetriset piirteet, joita arpikerros peittää tasaisesti joka puolelta. Hiuksia on jäljellä muutamina tummina tuppoina, mutta päänahka on enimmäkseen tumman visvan peitossa.

Minä haluaisin sanoa jotakin, mitä tahansa, mutta takkatulen rätinässä kykenen vain tuijottamaan miehen kasvoja ennen kuin nousen ja etsin välineet, joilla siivota hänen haavansa. Hiljaisuus laskeutuu tupaan. Kasvoja siistivät käteni kertovat hänelle sen, johon sanani eivät kykenisi.

Mies nukkuu joka yö tulisijan edessä. Nukkuessaan hän ei päästä ensimmäistäkään ääntä, mutta joskus hänen koko vartalonsa nytkähtää niin rajusti, että tiedän unen olevan levotonta. Silti hän pystyy nukkumaan pienessä pirtissäni. Se saa jonkin lämpimän läpättämään rinnassani.

Aikaisinakin aamuina kyläläiset ovat liikkeellä. Lähimmät naapurini ovat yli kilometrin päässä. Naapurimökin vanhan pariskunnan uurteisille kasvoille vääntyy irve, kun he näkevät minun kulkevan puukorini kanssa kohti metsää.

”Sinä olet sitten ryhtynyt tautisen elättäjäksi”, mies sanoo.

”Ettet vain sille olisi rohtoja menossa hakemaan?” nainen jatkaa.

”Tuollaisten tauteihin omat vanhempasikin menehtyivät, eikö sinua yhtään hävetä?”

Kaikki, mitä minulla on antaa heille, on aito järkytykseni. Vanhempani. Ihmisten julkeudelle ei tule koskaan loppua. Mitä he tietävät minun vanhemmistani? He tuntevat vain oman pelkonsa kaiken vieraan edessä.

Mökissä mies on ryhtynyt toimeen. Hän on siivonnut tulisijan edustan ja ryhtynyt lajittelemaan yrttejäni. Keneltä tahansa muulta pitäisin sellaista käytöstä julkeutena, mutta mies tekee kaiken aina vailla ylpeyttä silmissään. Hän vain toimii, eikä siinä ole merkkiäkään ylemmyydentunnosta tai tarpeesta puuttua elämääni.

Minulla on hänelle vain vaisu kiitos. Silmät siteiden keskellä säteilevät minuun sellaista lämpöä, jota en ole kyläläisten katseissa kohdannut. Kun käyn hänen viereensä takan edustalle, hengitykseni rytmi tasaantuu viimein. Tällä tavalla me keskustelemme. Hän aivan minun lähelläni, kämmenen mitan päässä. Ja silti täysin toisessa maailmassa. Minun ei sovi koskettaa häntä muulloin kuin silloin, kun puhdistan hänen haavansa.

Siten päivät kuluvat. Viikot.

Kun mies puhuu minulle ensimmäisen kerran, minun on vaikeaa uskoa sitä. Olemme olleet lähempänä kuin kukaan, olemme puhuneet tavoilla, joihin paikallaan jumittavat kyläläiset eivät kykene. Mies on koskettanut minua syvemmältä kuin koko öinen taivas ja sateinen metsä ja kaikki tämän maan päällä ja alla.

Hänen äänensä on matala ja pehmeä. Siinä on tyyni sointi kuin pelko olisi koskaan koskettanut sitä.

Mies istuu tutulla paikallaan lattialla ja kutsuu minua nimeltä. En muista koskaan kertoneeni sitä hänelle enkä sen puoleen tiedä hänen nimeäänkään, koska emme tarvitse nimeä siellä, missä kohtaamme.

Meeri, hän sanoo ja jokin sisälläni selkeytyy.

Tulen lattialle hänen viereensä ja tiedän, että kaikki, mitä tästä eteenpäin tapahtuisi, olisi hyvää.

Lokakuinen sade on vihmonut kaiken maahan. Kaikki kuolee ja maa tuntee sen. Iltojen pimetessä mustiksi miehen kädet ovat tavanneet viipyillä lanteillani totuttua pitempään. Siihen hän on ne jättänyt ja siihen ne sopivat, olen ne itse siihen kutsunut. Kylällä on kerrottu tarinoita tautiin kuolleista, minä olen saanut varoittavia katseita ja asiattomia kysymyksiä, mutta jokainen ilta miehen rinnalla tekee minusta vain varmemman.

Kiepsahdan lattialla ympäri niin, että miehen silmät ovat kaksi suurta kutsuvaa lammikkoa, joihin tahdon itseni upottaa. Hänen kätensä lepää yhä vyötäisilläni eikä tee mitään, koska en pyydä. Sormeni pyyhkäisevät hänen poskeaan, ja hän kuiskaa jälleen nimeni. Miten se hänen suuhunsa sopiikaan. Sormeni pysähtyvät, kysyn kehollani lupaa ja kun hän nytkähtää suuntaani, minä annan hänelle päivän ja yön ja kaiken sen hauraan joka niiden välissä kytee. Minä olen hänen ja hän minun, ja kun hänen kätensä löytävät taitteisiini, olen viimein tullut kotiin.

Kyläläiset sanovat, että se on hän, joka toi taudin mukanaan. Mutta tautihan oli täällä jo. Yksikään heistä ei ole katsonut vierasta silmiin, istuttanut häntä alas ja kysynyt. He vain syyttivät tietämättä.

Hyvä kasvaa sisälläni. Tulen siitä tietoiseksi, kun vuotoni lakkaa ja aamut saavat pääni heikoksi. Mies tuntuu tietävän jo, uutinen ei järkytä häntä. Hänen ilmeensä on yhtä tyynen onnellinen kuin niinä hetkinä, kun kerron hänelle metsästä tai kuuntelen, kuinka hän kertoo elämästään. Pidän siitä hänessä; hänen tavastaan olla hätkähtämättä suuntaan tai toiseen.

Routa löytää maan ja lumi tekee tuloaan ilmassa, kun kyläläiset alkavat viimein nähdä, mitä me olemme yhdessä tehneet.

”Avioton lapsi, ajatella, emme olisi Meeristä ikinä uskoneet…”

”Tehdä nyt tuollaista ja vielä tautisen kanssa!”

”Jumala häntä suojatkoon…”

Kannan pääni pystyssä, koska minulla ei ole mitään hävettävää. Se, mitä olemme yhdessä tehneet, on minulle lempeää ja kaunista. Iltaisin hänen kätensä lepäävät tutulla paikallaan vyötäisilläni. Nyt ne ovat alkaneet hyväillä sitä, joka kasvaisi yhteiseksi onneksemme.

Maa kylmenee ja metsä hiljenee. Talven saapuessa mies osoittaa ensimmäisen kerran merkkejä levottomuudesta. Se on minulle vierasta. Olen alusta alkaen tiennyt, että hän ei ole täältä; hänen sydämensä on siellä, missä hänen kipunsa alkoi. Kysyn, tahtooko hän palata, ja joka kerralla hän vastaa minulle, että sen aika ei ole vielä.

Pakkanen on jo ehtinyt piirtää puihin, kun pirtin tupaan koputetaan. Makaan tulisijan edessä miehen kädet ympärilläni. Hän katsoo minua pitkään, ei, hänen silmänsä kertovat. Silitän hänen poskeaan ennen kuin nousen avaamaan oven.

Tupaan puhaltaa hyytävä tuuli. Pariskunta ovella on tuttu, pakkanen on maalannut punaa heidän tuulen tuivertamille kasvoilleen. Nainen miehen takana osoittaa tupaani käsi täristen.

”Se on totta! Meeri elättää tautista!”

Luontainen reaktioni on asettua ovelle niin, etteivät he pääse miehen luo sisälle. Pariskunnan katseelta kestää vain muutama kauhistuttava sekunti asettua vatsalleni. Ilmeet muuttuvat heti. Ensireaktio tulee tässä, näitä irveen vääntyneitä kasvoja en koskaan unohtaisi.

”Te elätte haureudessa!”

”Syntiä!”

Sellaiset sanat eivät tarkoita mitään. Mies kävelee tulen edestä luokseni ja seisoo koko pituudessaan kyläläisten edessä. Nämä ovat pelkkiä tavallisia ihmisiä, mikään maallinen valta ei ulotu meihin enää. Ei ole mitään, mitä he voisivat tehdä, sillä emme ole eläneet synnissä vaan rakastaneet toisiamme kaikella sillä, mitä meissä on. Me seisomme siinä ja me hengitämme omaa totuuttamme, eivätkä he voi muuta kuin kauhistella meitä ja silti kaikki heidän tuomintansa kimpoaa meistä.

Kun olemme jälleen kahden, mies painaa päänsä kaulalleni ja me molemmat tiedämme, että meidän rakkaudellamme on aikaraja ja se on lähestymässä. Hänen kotinsa kutsuu häntä ja elomme täällä käy ahtaaksi. Voinko jättää sinut yksin, kun olet tuossa tilassa?

Mutta kyllähän hän tulisi takaisin.

Mikään paha missään päin maailmaa ei pitäisi meitä toisiltamme. Riisun hänen siteensä ja puhdistan totutusti hänen arpensa. Silitän varoen hänen ihoaan, entä jos tämä on viimeinen, entä jos pakkanen vie sinut, painan hennon suudelman toiselle poskelle. Hän käy päälleni hellänä, mutta lujana, enkä minä mieti tulevaa vaan sitä, että pimeä ja kylmä yö antoi meille toisemme.

Päivänä, jona hän lähtee, minä tiedän, että lapsemme on poika. Olen varma siitä. Uniini on tullut kuvia ja olen vakuuttunut, että olen nähnyt hänen kasvonsa jo ennalta. Marras on vallannut maan ja minua kylmää eikä lainkaan vähiten siksi, että lähtiessään hän ottaa kaiken eikä tuvassa mikään enää muistuta hänestä. Minä halaan häntä pitkään ja hän suutelee minua ja vatsaani. Rintaani kivistää, kun mietin, millaiseen maailmaan minä hänet päästäisin. Näinä aikoina, joina mies saa päättää, kaatuuko tautiin vai laukaukseen.

”Odota”, minä kuiskaan, kun hän on lähtemässä, ”odota, minä en vieläkään tiedä sinun nimeäsi.”

Minun ei ole koskaan tarvinnut tietää sitä, en ole tarvinnut sitä rakastaakseni häntä. Tuuli keinuttaa hänen tummaa takkiaan ja minä toivon, että talvi tulisi ja menisi ja kevät toisi hänet takaisin. Hän kurottaa suutelemaan minua ja kuiskaa korvaani nimensä. Kyyneleet valuvat poskilleni, minä tunnen hänet joka solullani. Tuuli vie hänen nimensä pois. On kylmä, kamalan kylmä, mutta käteni jäävät lepäämään vatsalleni. Hän on poissa, mutta hän on totta minussa ja lapsessa sisälläni.

Tulee talvi. Tulee kevät ja tulevat kivut. Tauti runtelee kylää, olen siitä alati tietoisempi. Minun särkyni kasvaa, kunnes kipu lävistää maailman ja sitä seuraa kaikkeuden suloisin huuto. Sen sointi piirtää todellisuuteni uudelleen. Poika syntyy talven ja kevään rajalla ihoaan kesivään maailmaan. Minä tunnen hänet jo läpikotaisin. Pojassamme ei ole mitään, mitä en ennalta tuntisi. Nuo uurteet jalkojen pohjissa, tuo huutoon avautuva suu ja jo syntyessä tumma tukka. Yhtä tumma kuin isällään.

Tulee tempoileva ja läkähdyttävä kesä.

Syys ja talvi, kevät ja kesä.

Tulevat ensimmäisten askelten jälkeen ensisanat, ensimmäinen kädessä pysyvä pikkuinen puukko.

Ja silloin, hänen toisena keväänään, kun olen jo miltei luopua toivosta, tuuli tuo mukanaan viestin. Poikani juoksee minua vastaan metsän laidalta, eikä hän juokse yksin. Tuttu tuoksu täyttää aistini turvalla. Siteitä ei enää ole, iho on röpelöistä ja tummunutta, mutta silmien sini on säilynyt vanhentumatta päivääkään. Jossain huutaa koira, ilta on pimenemässä yöksi. Minä heittäydyn häntä vasten ja kuiskaan hänen nimensä, joka on uinunut sisälläni.

Tuuli soittaa tuttua sävelmää. Hän on kotona.

Kurjet

Esra

Enon silmät hehkuvat pimeässä kuin pedolla. Huoneessa haisee syys ja minua tukehduttaa kaikki se kuoleva ja mätänevä, joka ulkona jalkojemme alle jää. Eno tuntuu tavanomaista raskaammalta ylläni, mutta osaan jo laskea ulkoa jokaisen työnnön eikä siinä kestä kauaa, en ehdi edes rukoilla rukoustani loppuun.

Eno ei sano mitään, koska meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme. En tiedä, ovatko kurjet vielä pellolla vai joko syys on vienyt nekin. Pakkasyöt ovat lähellä, sateet ja mätänevä maa vaihtuisivat pian routaan ja huurteisiin ikkunoihin. Se on hyvä. Jouluna me olisimme kotona siskon kanssa ja vaikka laulut ovat vain lauluja ja olen jo liian vanha saamaan paketteja, siitä tulee minulle lämmin olo rintaan.

Rukoilen loppuun, kun lakanat ovat jälleen kylmät. Minun tekee mieli olla rukoilematta enon puolesta, mutta tiedän, miten surulliseksi hän siitä tulisi, joten suljen silmäni ja hengitän hämärää sisääni. Huoneessa ei haise enää miltään tai sitten minä olen jo liian kaukana. Ei se haittaa. Kurjet lentäisivät pian pois ja niin lennän minäkin.

Rukous

Sirna

Pellolla tuulee. Taivas riippuu raskaana viljapellon yllä kuin pyrkisi lasketumaan olkapäilleni. Tänään taivas ei tahdo hyvää, tunnen sen joka hengenvedolla, anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme –

Taivas on hiljaa, kun minä huudan. Painun polvilleni sen alle ja niillejotkaovatmeitävastaanrikkoneet huudan. Jalkoihini sattuu, keuhkoja polttaa. Ei ole ketään, kenelle antaa anteeksi, koska minä en anna eivätkä he ymmärtäisi, he sanovat olevansa Jumalan kuva ja he ovat vääriä, he sanovat minua synniksi mutta minä olen elossa enkä minä en tahdo pelätä taivasta, joka ei itke.

Tuuli

Esra

Enolla on tapana ottaa minua ranteesta kiinni, kun häntä pelottaa. Hän pitää siitä kiinni kuin kepistä, ei koskaan kovin tiukasti, mutta silti siten, että hänen kyntensä jättävät jäljen ranteeseeni. Näen sen aina, kun rukoilen. En pidä siitä. Se saa minut ajattelemaan enoa.

Eno sanoi minulle kerran, että Jumala itkisi, jos näkisi minut. Kysyin, eikö hän sitten näe, eikö hänen juuri kuuluisi nähdä kaikki, mutta eno ei sanonut mitään. Hänen hengityksessään haisi edellinen ilta ja hänen kätensä oli niljakas ja lämmin.

Pellolla on tänään hiljaista. Vain tuuli laulaa laulujaan, mutta siitä minä pidän, se saa minut muistamaan siskon. Kun muistan hänet, muistan asunnon, jossa vetää talvisin ja jonka ikkunalaudalla on enkelipatsaita ja muutama muumiesine, ne eivät ole koskaan sopineet äidin mielestä yhteen, maallinen huvi ja taivas. Silti siellä ne ovat tälläkin hetkellä. Tuuli puhaltaa lujempaa ja minä kuiskaan sille salaisuuden. Tiedän, että se osaa pitää sen, se on pitänyt ennenkin.

Sohvalla

Noa makaa sohvalla jalka nostettuna niskan taakse. Minun lihaksiani kolottaa pelkkä ajatuskin moisesta taipuvuudesta. Pojan suu on puristunut viivaksi ja toinen käsi piirtää vihkoon tiukkoja koukeroita.

“Mitäs puuhaat?”

“Teen juonikaaviota.”

“Melkoisen näköinen.”

Pojan saa hiljaiseksi vain silloin, kun hänet jättää projektiensa pariin. Muulloin hänen suunsa käy taukoamatta, jopa silloin, kun annan pehmeitä suudelmia hänen kaulalleen. Teen itselleni tilaa sohvalle siirtämällä hellästi Noan jalkoja. Hän hädin tuskin huomaa minun tekevän niin, vaikka siirrän toisen jalan hänen olkansa takaa. Sellainen hän vain on.

“Mulle tuli ikävä sua… Malttaisitko hetkeksi jättää tuon projektisi?” Silitän pojan pohjetta. Mietin kaikkia niitä kertoja, kun Noa itse on änkenyt syliini ja mankunut, jos jatkan lehden lukemista hetkenkin pitempään. “Noaseni? Kuuletko?”

Noa kohottaa päätään aavistuksen. Siirryn hänen päälleen ja riisun hänen lasinsa, koska pelkään joka kerta rikkovani ne.

“Mitä? Tuliko sun ikävä mua?” Hänen puheensa hajoaa pehmeäksi kikatukseksi. Noa ottaa pääni käsiinsä ja painaa päälaelleni pusuja.

“Ainahan mun on sua ikävä…”

“Mm-hmm? Silloinkin, kun rikon sun tavaroita ja unohdan ruoat uuniin?”

“Etenkin silloin.”

Noan pienet kasvot ovat yhtä hymyä. Hän vetää minut päälleen ja antaa minun hukuttaa hänet suudelmiin.

Parrasvaloissa

Sali. Yleisö. Kohdistinvalojen ja pölyn haju, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Lava on minun, jalkani tuntevat tämän sävelkulun. Annan itseni musiikille. Kehoni toimii kuin riivattuna, liekki polttaa jalkapohjissani.

Minussa palaa liekki, jonka te olitte vähällä sammuttaa. Minä en välittäisi, vaikka se roihuaisi niin, että kaikki, mihin kosken, palaisi. Minä otan tämän salin mukanani, kun lähden, tämä kaikki on minun enkä anna tästä mitään teistä kenellekään.

Olen tottunut siihen, että kaikki vain ottavat ja ottavat ja ottavat. Minä en ole kuten veljeni, en osaa hymyillä typeränkilttiä hymyä silloin, kun muut iskevät puukkonsa selkääni. Kaikki täällä ovat vain haaskalintuja, jotka odottavat sopivaa hetkeä raadella sen, mitä minun loistostani jää jäljelle. Kun te katsotte minua, te ette todella katso minua ja menestystäni, vaan te toivotte olevanne paikallani. Sitähän me ihmiset haemme tästä maailmasta; hetkeä parrasvaloissa, edes yhtä häviävää sekuntia.

Minä en ole kuten veljeni. Kun minuun sattuu, kukaan ei tiedä sitä. Minä vetäydyn piiloon enkä anna kenenkään katsoa siitä. Ehkä olen yhtä tekopyhä kuin pikkuveljeni, kun hymyilen silloin, kun haluaisin huutaa päin naamaa, että minuun sattuu, ja se on teidän syytänne, teidän, kuuletteko. Mutta sitä te ette minusta saa.

Te saatte vain tämän hehkun, kun lavan valot sytytetään ja liekkini roihahtaan.

Se on minun, minun, minun, minun ansaitsemani.

Syömässä

Noa

Sinulla on suttua kämmensyrjälläsi. Kyntesi ovat lyhyet ja sormesi kuluneet, käytät käsiäsi paljon ja se näkyy. Lappaat tomaatteja lautaselleni enemmän kuin jaksan syödä, mutta en osaa sanoa ei. Päästän pienen ynähdyksen, josta tajuat heti, mitä tarkoitan.

“Noa, sun pitää sanoa, jos et halua jotain”, murahdat lempeästi. “Okei?”

Mutristan suutani. Tulet lähemmäs, painat pääni kylkeäsi vasten ja rapsutat. Joskus pitelet minua kuin koiraa, mutta se vain huvittaa minua. Kunhan saan olla lähelläsi, muulla ei ole väliä.

Ojennat minulle lautasta. Tomaatteja on kaksi liikaa ja salaatti koskee ruskeakastikkeeseen, ja vaikka hymyilen, näet heti, mitä ajattelen.

“Sun pitää ruveta tekemään tää ateria itse, kun mä en osaa selvästi koota sitä sulle”, sanot moitetta äänessäsi. “Tai sitten sä vaan tarvitset ne sun nepsydiagnoosit ja pian…”

“Bold of you to assume et mä jaksaisin tehdä ruokaa…”

“Mä en Noa rakas ymmärrä noita sun sanontojasi, sun pitää tulkata noi mulle.”

Näytän hänelle kieltä. Erottelen kaikki ainekset lautasella omille sektoreilleen, mutta salaatissa on silti ruskeakastiketta.

“Sun pitää ruveta puremaan mua sängyssä”, mutisen lihapullaa suussa. Sinusta lähtee epäuskoinen hörähdys.

“Siis mistä toi nyt tuli sun mieleen?”

Minä vain kikatan.

“Emmätiiä. Tuli vaan.”

“Jos haluat tuollaisia juttuja, sinun pitää kyllä etsiä joku ikäisesi…”

Nousen tuolilta ja kiedon käteni kaulallesi. Painan suukkoja pitkin harmaata partaasi, kun yrität protestoida. Minua vain naurattaa.

“Sun piti syödä… Noa, hei. Hei!”

Olen sylissäsi ennen kuin ehdit sanoa mitään. Huokailet dramaattisesti, mutta kiedot lopulta kädet vyötäisilleni ja painat hellän suukon kaulaani.

“No niin. Syömään siitä”, komennat. “Kuulitko, höpsö?”

Joskus sanot, että kanssani oleminen on kuin eläintä vahtisi, mutta tiedänhän minä, että sinä pidät juuri siitä. Suukotan sinua vielä kerran ennen kuin raaskin siirtyä takaisin tuolilleni.

Uuteen elämään

Onko pakko sanoa hyvästit, jos ei tahdo?

Minulla on ollut aikaa käsitellä asioita. Olen sanonut sen kymmeniä kertoja: joudun aina jättämään asiat, joita en ole valmis hyvästelemään. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia. Olen rakastanut sitä kaikella, mitä minussa on. Tämä on se kaupunki, jossa kasvoin aikuiseksi, tämä on se kaupunki, joka opetti minulle, kuka voisin olla. Näille kaduille olen kertonut asioita, joita yksikään ihminen ei minusta tiedä. Minä olen rakastanut tätä kaupunkia talven pakkasilla, jotka saavat puut kimaltamaan ja olen rakastanut tätä kaupunkia kevään ensinuppujen tullessa. Täällä minun on ollut hyvä.

Tiedän, että kaikki ihmiset eivät kiinny asuntoihin, osalle riittää vain kapseli, jossa nukkua öisin, mutta minä olen rakastanut asunnoistani jokaista. Niihin kaikkiin liittyy muistoja, hyviä ja huonoja, kaikenlaisia; ei niitä voi ryhmitellä enkä haluakaan. On vain muistoja. Olen itkenyt ja huutanut, olen nauranut ja tanssinut ja laulanut, olen elänyt, ja se on ollut ihanaa. Siihen tulokseen olen tullut: eläminen on ihanaa ja minä olen rakastanut elää tässä kaupungissa.

Joka ilta sama lenkki, samat korkeat kerrostalot ja järvi. Samat syyssateen valaisevat lamput. Syksyisin saapuvat valot, jotka täyttävät koko kaupungin elämällä. Olen rakastanut jokaista hirveässä säässä tekemääni matkaa yliopistolle, olen rakastanut kaikkia niitä kertoja, kun pyöräkorjaamo on pelastanut pyöräni tai kun olen istunut ystävillä iltaa yömyöhään. Olen kiitollinen jopa kaikista niistä itkuista, jotka olen itkenyt. On suunnaton etuoikeus saada kaivata jotain niin paljon; olen ollut täällä onnellinen, niin tavattoman onnellinen.

En pysty käsittämään, että jokainen päiväni ei jatku enää siellä, missä rakastin elämää kaikkein eniten, mutta olen onnellinen nyt ja tiedän, että muutos on hyvästä. Olen oppinut tältä kaupungilta niin paljon. Tämä ei ole rakkauskirjeeni ystäville, yliopistolle ja kaikelle sille, mitä kannan ikuisesti; tämä on rakkauskirje kaupungille, jossa kasvoin aikuiseksi ja jonka tulen aina osaamaan ulkoa.

Olet pitänyt minusta hyvää huolta, parempaa kuin mikään tähän mennessä. En malta odottaa, mihin tuuli minut vie. Nämä ovat hyvästit nyt tässä hetkessä, tässä ajassa, kunnes kohtaamme jälleen. Kiitos kaikesta, sinä pidät nyt huolta jostakusta muusta. Kiitos, että sain rakastaa, kiitos, että sain olla.

S, 23.8.2025

Perhonen: luku 36

Luku 36 (Julius)

Wilhelm on tiskaamassa, kun minä päätän sanoa sen. Kiedon ensin kädet hänen vyötäisilleen ja hengitän pitkään hänen tuoksuaan, annan hänen tottua ihooni ihollaan. Siten häntä on helpoin lähestyä; antaa hänen vähän kerrallaan tottua siihen, etten lähtisi tänäänkään. Suukotan kaulaa, joka on jo valmiiksi antamillani sinelmillä.

Kulta, minä sanon, ja hän sanoo niin, toistamme aina samat asiat, sillä siten turva rakentuu. Annan Wilhelmin kääntyä itse, vaikka haluaisin vain kiepauttaa hänet ympäri ja painaa vasten keittiötasoa. Wilhelmin silmissä kiiltää tuttu pelko, kun hän ei vielä tiedä, mitä aion sanoa. Voi rakas. Jonakin päivänä et enää odota pahinta.

”Sä olet kantanut sitä jo riittävän pitkään”, sanon.

”Sitä? Kantanut?”

”Sun syyllisyyttä.”

Hänen ilmeensä muuttuu. Pelkistyy. Suru on vain surua.

”Riittää jo. Sun ei tarvitse enää. Mä annan sulle kaiken anteeksi.”

Ja silloin me hajoamme. Hän romahtaa minuun ja minä kannan, olemme kiinni toisissamme ja vain annamme itsemme hajota. Käteni ovat tiukasti Wilhelmin ympärillä, hän itkee ja itkee, en enää erota kyyneliämme toisistaan.

”Kiitos… kiitos…”

”Ei sun tarvitse kiitellä mua.”

”Mä en odottanut tätä. Ei sun olisi koskaan tarvinnut antaa mulle anteeksi.”

Hän on yhä sama mies, joka tärisi pelosta, kun yritin lähteä. Sama mies, joka iski minut lattiaan. Hän on muuttunut, mutta hän on silti sama ihminen, emme saa kaikkea sitä tekemättömäksi. Ja silti – tuo hellyys hänen silmissään.

”Nyt me voimme vain olla”, kuiskaan hänen suutaan vasten. ”Niinhän, rakas?”

Niin, hän sanoo, niin, minä vastaan. Me voimme viimein jättää sen kaiken taa. Wilhelm kohottaa päätään ja antaa minun suukottaa häntä hellästi.

Jäämme siihen. Tästä on hyvä jatkaa, lentää kohti aamuauringon punertamaa taivasta.

Perhonen: luku 35

Luku 35 (Wilhelm)

Kuukausi Juliuksen valmistumisesta me raahaamme tavaramme avaraan kaksioon neljännessä kerroksessa. Minä vastustin alempia kerroksia, olen aina viihtynyt jalat ilmassa. Julius pudistelee sellaiselle päätään. Hänen on aina ollut helpointa vain antaa asioiden tapahtua kuten minä tahdon. Joskus minusta tuntuu, että olen vielä liian itsekäs antaakseni hänen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Hän mukailee minua liian helposti ja minä annan hänen tehdä niin. Se on yksi niistä asioista, joista kerron terapeutilleni.

Julius nauraa sille, miten tarkka olen tavaroiden paikoista. Hänelle riittää tuttu musta lipasto ja minun luotani raahattu korkea keittiön pöytä. Uuteen olohuoneeseen putoaa kesäaurinko samalla tavalla kuin vanhan kotini keittiöön, ja se tuntuu olevan Juliukselle kaikken tärkeitä. Minä otan kymmeniä kuvia hänestä syömässä vanukasta tai keikistelemässä esiliina yllään.

Nyt, elämän etsiessä uusia uomiaan, minä olen miettinyt rakkautta ja sitä, mitä se on minulle milloinkin tarkoittanut. Rakkaus on ollut minulle pettymistä. Etsimistä sieltä, missä se ei ole koskaan asunut. Minä olin näennäisesti suosittu, mutta kun oveni menivät kiinni ja elämäni sortui, vain harva laittoi viestiä ja vielä sitäkin harvempi jaksoi laittaa useamman. Minä en jaksanut ottaa heihin yhteyttä, he olivat minulle yhtä etäisiä kuin kuka tahansa vastaantuleva. Olin heidän kanssaan vain, koska he osasivat sanoa oikeat sanat. He kommentoivat jokaisen somekuvani alle, he pommittivat minua viesteillä ja kertoivat kaverinkavereilleen olevansa ystäviäni. Olin palkinto, jota esitellä, kunnes hohteeni himmui. Unohtui. Mietin yhä sitä, miten helppoa heidän oli unohtaa se. Jättämäni paikka kuroutui umpeen kuin se ei olisi koskaan ollutkaan siinä.

Tuijotan Juliusta, joka purkaa viikon nurkissa lojuneita ylimääräisiä keittiötarvikkeita kaappeihin. Välillä hän kääntyy puoleeni ja ryhtyy kertomaan jotakin kertomatta jäänyttä juttua hymy kasvoillaan. Tuijotan hänen poikamaisne komeita piirteitään ja ajattelen, että hän jäi, kaikista ihmisistä vain hän.

”Mä rakastan sua enemmän kuin koko maailmaa”, sanon, eikä Julius kerro minun liioittelevan vaan puhkeaa hymyilemään. Hän ei koskaan sano, että jokin minussa on liikaa.

”Ja sä olet mun koko maailma”, hän vastaa lempeyteen lempeydellä. Minä en voisi enää elää kenenkään sellaisen kanssa, jonka sanoista ei huokuisi koko aurinko. Viimein olen oppinut antamaan hänelle takaisin kaiken sen, jota hän on kaatanut niskaani jo vuosia.

Haluan imeä Juliuksen osaksi itseäni niin, että hengitän häntä joka hengenvedolla. Minulle turvaa on alkanut merkitä hänen sykkeensä omaani vasten öisin. Julius kietoo minut syleilyynsä, kun herään huutaen unista, joiden sisällön hän kertomattakin tietää.

Julius on minulle rehellinen myös rajoistaan. Olemme keskustelleet kaikesta, aivan kaikesta, ja silti hän katsoo minua tismalleen samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänä. Joskus minun on vaikeaa uskoa, että hän todella on siinä. Että sain kaiken jälkeen silti pitää hänet itselläni.

Minulla on päiviä, kun tahtoisin naulata hänet lattiaan. Puhun niistä hänelle ja terapeutille, rauhassa sanoitan sitä, mikä minussa velloo valtoimenaan. Kaikesta huolimatta olen pystynyt olemaan lyömättä häntä. En uskaltanut luvata sellaista enkä siksi halunnut hänen jäävän, mutta nyt haluan vain, että hän sulaa minuun kiinni enkä enää koskaan joudu olemaan hetkeäkään erossa hänestä. Haluan hänen jakavan jokaisen ajatukseni, jokaisen pienimmänkin asian, joka mielessäni liikkuu. Ne kaikki ovat hänen, en tahdo mitään välillemme, en mitään. Siksi sanon sellaisiakin asioita, joita ihmiset eivät yleensä halua kuulla. Julius vain ottaa ne ja katsoo niitä kaikella maailmaa suuremmalla lempeydellään, jonka lähdettä en vieläkään osaa paikantaa.

Uskaltaudumme hiljalleen Juliuksen läheisten seurassa ulos. Käymme yliopistolla ja yritämme solahtaa takaisin siihen maailmaan, jossa kohtasimme. Olemme kumpikin kasvaneet siitä osittain ulos, se ei ota meitä saumattomasti takaisin. Julius on valmistunut ja minä vielä täysin kesken. Vuodet poissa ovat antaneet minun unohtua; enää en erota joka puolella kasvoja, joista muistan vain sen, miltä ne näyttivät tullessaan.

Juliuksen valmistuneet ystävät ovat yhä kaupungissa ja suostuvat näkemään meitä. Heistä etenkin Lauri tuntuu kaiken aikaa odottaneen meidän palaavan yhteen. Se lämmittää minua. Hän kättelee minua huvittavan muodollisesti aivan kuin emme olisi koskaan ennen tavanneet.

Kotona minä kiedon käteni Juliuksen ympärille ja pysyn siinä niin kauan, että saan jälleen happea.

”Rakas.” Sisään, ulos. ”Musta tuntuu, että sunkin pitäisi tavata mun vanhemmat.”

”Uskotko, että mä ymmärtäisin silloin sua vielä paremmin?”

”Mmm, ehkä. Sä ymmärrät mua jo nyt paremmin kuin kukaan koskaan.” Kohtaan hänen kasvonsa. Juliuksen sormi jää leualleni. ”Sä jäit.”

Julius. painaa kasvonsa aivan omiani vasten. Hetken on vain hän ja hän, loputtomia sähköisiä sanomia ruumiissani, loputtomasti häntä.

Perhonen: sinulle

Valo palasi sinuun vähitellen. Yksi ilta ja kymmenet ja taas kymmenet keskustelut kerralla kipinä alkoi löytää sinuun takaisin. Sinun silmäsi syttyivät ja sinä hymyilit niin, että poskiisi piirtyi kuopat. Aamuyöstä sytytit kynttilöitä pitkin asuntoa, niiden piti olla aitoja, koska sinä vihasit keinotekoisia. Silti kävit jatkuvasti tarkistamassa, etteivät ne polttaneet koko asuntoa. Siinä sinun ongelmasi ydin kenties olikin – sinä halusit pohjimmiltasi jotakin todellista, mutta pelkäsit sen poltetta.

Minä jäin katsomaan, kuinka valo hiljalleen löysi silmiisi ja sai sinut hymyilemään eri tavalla. Sinä olit niin kaunis. Olit aina ollut, mutta tulit yhä vain kauniimmaksi, kun hymyilit sydämestäsi.

Enää valosi ei ollut kiinni siitä, jäinkö viereesi yöksi. Sinä annoit minun mennä ja opit, että minä tulin aina uudelleen. En jättänyt sinua, vaikka olin joskus pitkiä aikoja vastaamatta viesteihisi ja vietin aikaa muidenkin seurassa. Tuli iltoja, kun jouduin pitämään sinua ranteista, jotta et olisi hajonnut pelkoosi. Et enää käynyt kimppuuni, jäit polkemaan paikoillesi ja itkit ja olit niin pieni, että minua heikotti. Rutistin sinua niin lujaa, että saatoit vain valahtaa hervottomana syliini ja vain jäädä siihen, kunnes mitään ei enää tullut.

Minä opin sinut ja sinä minut, me lomituimme, eikä ollut enää mitään, mitä olisimme toisiltamme pitäneet.

Perhonen: luku 34

Luku 34 (Julius)

Linja on hiljaa. Kuulen oman sykkeeni korvissani. Saatan nähdä Fridan ilmeen, vaikka en ole todistamassa sitä: pieni kurttu kulmien välissä, ruskeat silmät suurina. Kenties jopa suu aavistuksen raollaan.

”Mä olen suhun aivan helvetin pettynyt.”

Nieleskelen. Vaikka tiesin, että hän sanoisi sen suoraan, en voinut valmistaa itseäni siihen, että se sattuu silti. Frida on aina ollut suora kanssani, ja joskus toivoisin, että hän himmailisi edes silloin, kun tietää minuun sattuvan.

”Oletko sä oikeasti ihan täysin tosissasi?”

”Olen. Mä rakastan Wilhelmiä ja me aiotaan saada tämä toimimaan.”

Huokailua.

”Mun tekisi mieli kuristaa teidät molemmat. Anteeksi nyt vaan, mutta kuinka vitun tyhmä sä voit olla? Kaiken sen jälkeen, mitä se teki sulle?”

Keskustelu jatkuisi aina samana. Frida suuttuisi ja minä puolustelisin Wilhelmiä eikä mikään muuttuisi, koska kukaan meistä ei osaisi kohdata tätä yhtälöä. Ehdotan Fridalle tapaamista minun luonani, ihan matalan kynnyksen juttua vain, jotta hänen ei tarvitsisi hermostua Wilhelmistä. Frida ei tahdo tavata häntä.

”Frida pliis, siitä on jo useita vuosia. Me ei voida jäädä miettimään sitä kaikkea. Me ollaan päätetty Wilhelmin kanssa päästä siitä yli.”

Minulta kestää hetki ymmärtää, mikä linjan päästä kuuluva ääni on. Frida itkee.

”Kai sä ymmärrät, että mä en sun siskona vaan voi käsittää, miksi sä toimisit noin? Ei se varmaan sun vika ole, sehän tässä sut on manipuloinut, mutta ihan oikeasti, mä rukoilen sua. Älä ole noin vitun typerä.”

Mutisen puhelimeen niitä näitä ja suljen luurin. Wilhelm on vielä yliopistolla. Minulla olisi loputtomiin aikaa miettiä, millä saisin siskoni uskomaan, että olen tosissani. Kun Wilhelm tulee kotiin, hän näkee heti, etten ole kunnossa.

”Kerroit siis viimein Fridalle.”

Nyökkään. Wilhelm lajittelee soijajogurtit tarkkaan järjestyksen oikealle hyllylle. Halaan häntä pitkään, vaikka jääkaappi jää auki. Lepuutan päätäni hänen olallaan, mihin hän reagoi rapsuttamalla tukkaani.

”Mun ei varmaan tarvitse kysyä, miten se meni. Aika odotettuahan tuo on. Oletko sä kunnossa?”

”Joo. Ei kai siinä. Toivottavasti Frida tottuu ajan kanssa, mä en nimittäin aio jättää sua.”

Wilhelm sulkee jääkaapin ja silloin erotan kyyneliä hänen silmäkulmissaan.

”Wille? Hei? Mikä tuli?”

”Anteeksi… anteeksi…”

Itkien hän valuu keittiön lattialle. Kapeat hartiat tärisevät. Wilhelm vain itkee ja itkee. En muista, milloin hän on viimeksi itkenyt tällä tavalla, lohduttomasti kuin pieni lapsi. Pitelen häntä sylissäni. Elokuun aurinko maalaa keittiön lempeällä kullallaan.

Perhonen: luku 33

Luku 33 (Wilhelm)

Anteeksianto on käsittämätön asia. Miten ihminen voi säilyä kaiken jälkeenkin niin hellänä, että antaa anteeksi murtuneet luut ja valvotut yöt. Minä en silti halua tulla ”paremmaksi ihmiseksi” hänen vuokseen. En usko sellaiseen. Jos ja kun minä teen valinnan muuttua, minä teen sen, koska en halua enää olla tällainen.

Julius on kietonut kätensä ympärilleni. Hän silittää vatsaani pehmeästi ja painaa kevyitä suudelmia niskaani.

”Mikset sä koskaan näe sun porukoita?” Kysymys vain putoaa hänen huuliltaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu absurdilta, etten ole koskaan puhunut hänelle mitään. Tartun häntä tiukasti kädestä.

”Ei ne koskaan kysy”, sanon. ”Ne tykkäsi aina mun siskosta enemmän enkä mä jaksa esittää enää aikuisena, että niiden välinpitämättömyys ei satuttaisi mua.”

”Kerro enemmän tuosta.”

Huokaan. Voisin kertoa hänelle, kuinka lapsuuteni oli traumaattinen ja sen vuoksi olen hakannut häntä pitkin lattioita, mutta ei se pidä paikkaansa eikä se ole oikeutus. Minä olen rikkaan perheen kakara, minä tässä olen se etuoikeutettu, jonka pitäisi pysähtyä ajattelemaan omaa toimintaansa.

”En mä tiedä, mitä mä kertoisin. On mua rakastettu, on mun kanssa oltu. Mä vain olen tottunut siihen, että jään katveeseen.”

”Mistä se kumpuaa, että sä haluat niin paljon rakkautta?”

”Äh, tämä menee ihan selittämiseksi. En mä usko, että tällaisen pohtiminen todella auttaa.”

”Kulta rakas, tottakai se auttaa. Kerro vain.”

Minä vihaan kädenlämpöistä psykologiaa siitä, kuinka olen jäänyt etsimään lapsuudessa vaille jäämääni rakkautta muualta. Juliuksen täytyy itsekin tietää, etteivät sellaiset tyhjänpäiväiset selitykset todella auta ketään.

”Kukaan ennen sua ei ole rakastanut mua oikein”, kuiskaan ja ääneni on niin pieni, että se tärisee. Kukaan ennen Juliusta ei katsonut noin. He halusivat omistaa heille tarkoin räätälöimäni mielikuvan minusta. Julius katsoi nopeasti sen ohi. Sitä minä pelkäsin. Lempeyttä, jonka hän kohdisti johonkin todelliseen minussa. Miten voi samanaikaisesti haluta jotakin enemmän kuin mitään ja silti pelätä sitä niin, että on valmis satuttamaan toista sen vuoksi?

”Sä olet aina ollut niin yksin.” Suudelma niskaani.

”Olen, mutta en mä sen vuoksi mikään raukka ole. Olen aikuinen mies ja mun olisi pitänyt osata prosessoida mun tunteitani sen sijaan, että sysäsin aina niistä vastuun muille. Mussa velloo edelleen jotain tosi pelottavaa, josta mä en saa kiinni. Pelkään, että musta olisi vielä lyömään, ei se ole mennyt vielä ohi.”

”Mitä sä yleensä ajattelet silloin, kun sä haluat lyödä?”

Punaista. Punaista punaista punaista.

”Mua vaan pelottaa. Musta tuntuu, että sä lähdet.”

”Sä olet lyönyt muitakin kuin mua, etkö olekin? Ajattelitko sä silloinkin, että ne ei saa hylätä sua?”

Tuntuu käsittämättömältä puhua siitä ääneen. Minä. Lyömässä ihmisiä. Räpyttelen silmiäni ja yritän hengittää. Olen puhunut tästä kaikesta kymmeniä kertoja terapiassa, mutta Julius on eri asia, Julius on kaikki se, mitä kohti kävelen.

Minä olen aina halunnut vain sädekehän, jota muut voivat kiillottaa puolestani. Sellaisina minä heistä pidän – etäisinä ja kaukaisina. Minun ei tarvitse antaa heille itseäni, koska kun teen niin, minä palan, kaikki minussa hajoaa. Mitä enemmän heitä rakastan, sitä enemmän heiltä haluan ja sitä nopeammin tajuan, että he eivät voi koskaan sitä minulle antaa. Siksi minä vihaan heitä jo ennen kuin he ehtivät lähemmäs.

Julius kuuntelee eikä tuomitse mitään kuulemaansa. Minä vain tiedän sen, vaikka hän ei sanokaan mitään. Hän on aina katsonut minua suoraan.

Julius vilkuilee minua jo toista tuntia kulmiensa alta siihen malliin, että hän haluaa sanoa jotakin. Tiskatessaan hän nojaa hetkeksi pöydänreunaan eikä katso minuun suoraan avatessaan suunsa.

”Mua kysyttiin illanistujaisiin baariin.” Hän sanoo sen kuin se olisi suuri synti, jota hänen on täytynyt pitää piilossa minulta. Nyökkään. Minulla ei ole vähääkään sellainen olo, että tahtoisin päästää hänet pois, mutta nämä kai ovat sellaisia tilanteita, joissa minun viimein pitäisi opetella joustamaan.

”Joo.”

”Olisiko se okei?”

”Mun mielestä meidän pitäisi hiljalleen päästä siihen pisteeseen, että sun ei tarvitsisi kysyä multa – mikä tarvitsisi siis varmaan sitä, että mä onnistuisin vakuuttamaan sut siitä, etten aio käydä sun kimppuun näinä hetkinä.”

Julius on hymyilevinään, mutta ilme on pelkkä uupunut irvistys. Edes hän ei aina pysty esittämään, että kaikki on kunnossa. Joskus minun tekisi mieli kysyä häneltä, miten me koskaan saisimme tätä toimimaan, mutta sitten muistan, että minun tehtävänihän se on.

Kävelen hiljaa Juliuksen vierelle ja painan pääni hänen olalleen. Hän rapsuttaa minua niskasta. Tällaisina hetkinä minä tiedän, ettei meidän tarvitsisi sanoa mitään.

Perhonen: luku 32

Luku 32 (Wilhelm)

”Ei vittu! Ei se lähde. Ei sitten millään.”

Julius on hinkannut tahraa ikkunassa lähemmäs kymmenen minuuttia, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Hän puhisee ja kiroilee, mutta se ei tuota tulosta. Ähisten hän vetää tuolin alleen ja kaataa lasikannusta itselleen vettä.

”Ihan hiton kuuma. Ei tällä kelillä pitäisi siivoilla mitään.”

Elokuu on ollut paahteinen. Opiskelut eivät ole vielä alkaneet. Julius on kivenkovaan vakuuttanut valmistuvansa viidessä vuodessa. Minä, n:nnen vuoden opiskelija, olen vain naureskellut hänen suunnitelmilleen, vaikka tiedän, että hän selviytyy kevyesti viidessä vuodessa. Julius on aina yhtä tunnollinen kaikessa.

Istuudun Juliuksen syliin. Hän nakkaa vesilasin minulle ja pakottaa minutkin juomaan. Hän muistaa yhä, etten koskaan jaksa juoda helteillä, vaikka helteet tekevät minulle aina huonoa. Olen huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta Julius ei ole tehnyt siitä numeroa, mistä olen kiitollinen.

”Pidetään tauko”, sanon. Julius silittää minua kyljestä ja sulan tiukemmin häneen kiinni kuin kissa.

”Onko sulla nälkä? Mä en jotenkin yhtään jaksa nyt laittaa ruokaa, mutta en tykkää wolttaamisestakaan…”

”Tietäisitpä, paljonko olen woltannut sinä aikana, kun ei oltu yhdessä. Mä en olisi varmaan koskaan syönyt, jos ruokaa ei oltaisi tuotu mun oven taakse.”

”Joo, beibi, kyllä mä tunnen sen…” Juliuksen käsi jää kyljelleni. Nieleskelen.

”Anteeksi. Mä vannon, että mä osaan huolehtia itsestäni ilman sua…”

”Se ei jotenkin tunnu siltä.” Juliuksen ääni on täynnä lämpöä, joka saa joka raajani säkenöimään. Enää se ei upota minua pinnan alle. Voisinko todella olla niin itsekäs, että jäisin värjöttelemään hänen lämpöönsä, vaikka en ole vielä terve enkä tiedä milloin olisin? Mitä sellainen edes tarkoittaisi minulle?

”Rakastan sua niin paljon”, Julius kuiskaa suukottaen niskaani.

”Tyhmä rakas”, torun häntä, mutta annan hänen olla juuri niin lähellä kuin hän on. Haluaisin imeä hänet sisuksiini. ”Nyt on liian kuuma siivoamiselle. En anna sun jatkaa. Mene vaikka Laurin kanssa rannalle tai jotain.”

”Mm, voisin kyllä itse asiassa muuten, mutta se on Sveitsissä vielä.”

”Sveitsissä? Mitä se siellä?”

Juttelemme niitä näitä Juliuksen kavereista. Olen iloinen siitä, että en ole ainut ihminen hänen elämässään. En onnistunut eristämään häntä kaikista muista. Olen puhunut siitä paljon terapiassa – tarpeestani kontrolloida. Minä en jaksa keittiöpsykologisoida itseäni. Annan terapeutin aina kertoa, mitä hän ajattelee, mutta minun on vaikeaa olla tarkasteltavana ilman, että tunnen oloni arvioiduksi.

”Julius.” Tartun häntä molemmista käsistä. ”Mä olin ihan tosissani silloin, kun sanoin, että en pysty seurustelemaan sun kanssa. Se ei ole kannattavaa meille juuri nyt. Rakastan sua ihan helvetisti, ja juuri sen vuoksi musta tuntuu, että meidän ei todellakaan kannattaisi olla yhdessä juuri nyt.”

Julius vain huokaisee.

”Sä tiedät mun vastauksen.” Julius nappaa käteni ja suukottaa rystysiäni. ”Olen ajatellut kertoa läheisille yksitellen.”

Säpsähdän.

”Älä. Frida –”

”Mä en anna sen suuttua sulle. Sä olet mun rakkaani ja mun valintani.”

”Ei, kun sä et nyt ymmärrä.”

Kerron kohtaamisestani Fridan kanssa. Siitä on jo aikaa, mutta muistan yhä, miten hänen silmänsä kytivät. Frida ei asu samassa kaupungissa, hän ei voisi tehdä mitään, ja silti minä pelkään paloa hänen katseessaan. Minä en koskaan kykenisi olemaan Juliukselle niin jalo.

”Olen pahoillani, että Frida sanoi sulle noin”, Julius huokaa. Hänen ilmeensä pehmenee. ”Mä puhun sen kanssa. Kyllä se rauhoittuu. Eikä se sitä paitsi asu täällä.”

”En halua sulle sellaista tilannetta, jossa sun pitää jotenkin valita sun kaksosen ja mun välillä.”

”Ei tule sellaista tilannetta. Sä olet mun kumppani ja se on mun sisko, eikä se voi päättää mun elämästä. Toki eihän se kivaa ole, jos sillä on jatkuvasti jotakin kommentoitavaa siitä, mutta mä valitsisin sut silti uudelleen ja uudelleen.”

Vaikka minä en ole vielä osoittanut selviä merkkejä siitä, että kaikki se ei voisi tapahtua uudestaan koska vain. Ihmisten hyvyys hätkähdyttää minua. Olen tottunut ajattelemaan, että se on silkkaa tyhmyyttä. Kun katson Juliusta, jonka rakkaus ei ole himmunut päivääkään, minä uskon hetken jälleen ihmisiin.