Nälkä: luku 22

Luku 22 (Maa, 3014)

Mustia puita on silmänkantamattomiin. Ne ovat ainoa asia Iikan näkökentässä, jotka eivät tunnu hohtavan epäluonnollisen valkoista valoa. Koko maailma on valkoinen. Nainen ja mies ovat iholtaan vitivalkoisia, ja kummallakin on valkoiset hiukset. Iika ei näe kasvoja, mutta on varma, että niissäkään ei ole värejä. He hehkuvat, mutta sellaista hehkua ei pysty kuvailemaan millään Iikan oppimalla sanalla. Metsän keskellä vain taivaankappaleet hehkuvat, mutta eivät samalla tavalla kuin kaksikko hänen edessään, mustien puiden suojissa.

”Peuraheimon Cyan, sinä et ole ollut tarpeeksi nopea.” Naisen sanat paljastavat Iikalle kaiken, mutta luonnottoman valkoisuuden seasta hän ei kykene erottamaan mitään tarkempaa. Naisen sanat kertovat hänen katsovan veljeään ja maansa johtajaa, mutta kaikki tuntuu epätodelliselta, kun ei kykene näkemään kasvoja. Valkoista valhetta.

Sanoja tulee ulos, mutta nyt Iika ei enää kuule edes niitä. Se ei johdu naisen korostuksesta tai heidän etäisyydestään. Valo peittää kaiken, se ei paitsi näy vaan myös tuntuu, se täyttää ilman.

Vasta herätessään huohottaen sammalvuoteeltaan Iika ymmärtää yhteyden.

Peuraheimon Cyan, sinä et ollut tarpeeksi nopea. Hänen veljensä ja pitkähiuksinen nainen vieraalla puhetyylillä. Edelweiss. Tietenkin Edelweiss. Ei kestä kauaakaan yhdistää metsässä päivällä harhaillutta Cyania maan johtajaan.

Iika tuntee valkoisen valon jättämän epämukavan tunteen vatsanpohjassaan edelleen, ja yrittää täyttää sen uudella. Uusi tunne on lähes yhtä epämukava, ja muuttuu pahemmaksi Iikan muistaessa, kuinka hän rikkoi muutama päivä sitten lakia puhuakseen Edelweissille traumoistaan.

Ja nainen tuntee Cyanin. Cyanin, joka on puhunut vielä samaisen päivän aikana tappamisesta. Hänen isoveljensä, joka riisti häneltä lapsuuden ja siveellisyyden. Edelweiss tuntee Iikan kertoman perusteella myös sen puolen Cyanista, mutta mikään lähiakoina tapahtunut ei viittaa siihen, että moinen seikka olisi haitannut naista.

Iika näkee yhteyden. Hän alkaa juosta, ja ymmärtää vasta puolessa välissä matkaa, minne on menossa.

 * * *

Kaiken toisaalla vietetyn ajan jälkeen Cyanin teltta ei näytä enää niin suurelta kuin Iika oli muistellut. Kuunvalossa kohoava teltta on täysin tavallinen, vailla sitä suurta pelottavaa voimaa, joka sillä oli ennen ollut. Kenties se johtuu siitä, että Iika ei enää koskaan astu sinne Peuraheimon jäsenenä. Johtajan teltta ei ole hänelle enää johtajan teltta, se on vain tavallista suurempi teltta keskellä metsää. Keskellä sellaista aluetta, jolle hänellä ei ole mitään asiaa, ja jossa hän silti astelee. 

Iika näkee pienestä hehkusta, että hänen isoveljensä on yhä hereillä. Cyanin tapana oli aina jättää pieni nuotio palamaan yöksi, jos hänellä oli mietittävää.

Iikan askeleet eivät ole varovaiset, mutta hänen sydämensä ei pysy aivan yhtä rauhallisena. Keho muistaa, miltä pelko tuntuu, mutta Iika näkee asiansa tärkeämpänä kuin oman turvallisuutensa. Hänen on uskallettava, on veljen reaktio mikä tahansa.

Cyan havaitsee sisarensa heti. Iika näkee, miten veljen keho ilahtuu hänen näkemisestään. Cyan nousee ylös ja hymyilee tavalla, joka on aidon ilahtunut. Vain muutaman sekunnin ajan Iika näkee hänet sinä veljenä, jota oli rakastanut lapsena. Aina valmiina suojaamaan, kiusoittelemaan ja hymyilemään tuota samaa hymyä. Hymy on kuitenkin vain häivähdys, ja pian Iikan keho muistaa pelon paremmin kuin kaukaisen rakkaudentunteen. Se pieni lämpö ei ehdi lämmittää häntä kauaa.

”Sinä et palaisi luokseni”, Cyan sanoo pyyhkien hymyn kasvoiltaan. Terävät poskipäät näyttävät entistäkin terävimmämmiltä, leukaperät kiristyvät. ”Mistä on kyse? Siitä, mitä päivällä tapahtui? Sinä tuskin tulisit tänne sen vuoksi.”

”Hieman siihen suuntaan”, Iika sanoo nyökäten, ”minä nimittäin näin unen.”

Sanan mainitseminen saa Cyanin kulmat kohoamaan kiinnostuksesta. ”Unen?”

Iika nyökkää. ”Unen. Sinä ja mestari Edelweiss olitte siellä.” Hän jättää tarkoituksella mainitsematta valkoisesta väristä. Sen mainitseminen tuntuu erikoisella tavalla intiimiltä.

”Unet kertovat paljon hyödyllisiä asioita, mutta mitä oletat minun ja mestari Edelweissin näkemisen yhdessä merkitsevän? Miten sinä sen tulkitsit?” Cyanin katseesta näkee, että hän on tehnyt oman johtopäätöksensä, muttei sano sitä ennen kuin tietää siskonsa näkemyksen asiaan.

”Kuulin tasan yhden lauseen.” Iikan tekee mieli sylkeä sanat suustaan, syyttäen, ivaten. Hän onnistuu kuitenkin hillitsemään kielensä sanoessaan: ”Peuraheimon Cyan, sinä et ollut tarpeeksi nopea.” Iika puristaa käden selkänsä takana nyrkkiin. ”Vai et ollut tarpeeksi nopea. Et varmasti, sillä koko heimoni ei viru vielä kuolleena metsässä! Sitähän se merkitsee, eikö merkitsekin? Sinä tapat meitä kuin riistaa.”

Cyan naurahtaa. Iika ei ole hetkeen kuullut yhtä surumielistä naurahdusta, ei edes omaansa. ”Näit unen, ja nyt luulet tietäväsi kaiken. Tyypillistä.” Hänen äänessään ei ole ivaa, hän kuulostaa pikemminkin pettyneeltä sisareensa. 

”En luule. En minä tänne huvikseni ole tullut”, Iika sanoo jättäen sanomatta, ettei ole vielä niin itsetuhoinen, että hakeutuisi veljensä seuraan ilman painavaa syytä. Hän on pakottanut itsensä tähän tilanteeseen, ja jokainen sekunti veljen seurassa on hänelle menetettyä elinaikaa.

”Oletat minun kertovan sinulle kaiken tämän maailman tilanteesta noin kevyin perustein?”

”En oleta, vaan tiedän.” Iika tietää pelkän lempeän katseensa sulattavan kaiken veljessään, joka seisoo häntä vastapäätä kykenemättä vastustamaan halujaan. Jos hän ei voi koskettaa, hän voi miellyttää. Mitä vain Iikan vuoksi. Iika tuntee voiman kulkevan kehossaan, kun Cyan aloittaa kertomuksensa. Iika on nyt askeleen edellä, hän pakottaa veljensä tahtonsa alle.

* * *

Kun Cyan lopettaa, Iikan ilme on epäuskoisinta, mitä Cyan on nähnyt kuukausiin. Tytön suuret siniset silmät näyttävät entistäkin suuremmilta, lyhyet sormet kiertävät sinisiä hiuksia hermostuneena. Kaikki hänessä tuntuu punnitsevan Cyanin sanoja tarkoin. Cyan tietää, ettei hänen pikkusiskonsa niele mitä tahansa. Hän tietää myös kertoneensa ainoastaan totuuksia, joskin valikoiden. Sisaren ei tarvitse tietää, että mestari Edelweissin puut olivat täynnä lintuhäkkejä, joiden luomukset olivat katsoneet eri suuntiin osoittavilla silmillään maailmaa, josta niitä ei päästetty pois.

”Minä uskon sinua.” Iikan sanat tuntuvat anteeksiannolta kaikkien niiden syyllisyyttä tihkuneiden sanojen jälkeen, jotka Cyan oli päästänyt ulos. Hän on pettänyt Edelweissin kertomalla, mutta hän on tehnyt sen Iikan vuoksi, joten se ei tunnu petokselta. Mikään Iikaan liittyvä ei koskaan ole väärin, ei, sillä tuo vieno hymy pyyhkii kaiken pahan ja mädän pois. Cyan karistaa ajatukset päästään ja nyökkää sisarelleen. ”Minä olen etuoikeutettu tähän tehtävään, mutten tiedä, allekirjoitanko maamme johtajan ajatusmaailmaa. En voi tehdä vastoin maamme johtajan tahtoa. Jos hänen tahtonsa on pienempien heimojen tapattaminen, minä toteutan sen.”

Iika muistelee naista, jolle on kertonut veljestään, joka nyt seisoo häntä vastapäätä. Hän muistaa Edelweissin silmien hehkuvan katseen ja sen hymyn, jonka hän oli saanut tältä, kun oli avautunut. Edelweississä todella on jotakin sellaista, joka selittää hänen menneisyyden- ja tulevaisuudennäkymänsä. Aivan kuin nainen olisi kaukana heidän ulottumattomissaan ajatustensa kanssa, kukaan ei koskaan kykenisikään ajattelemaan samoin. Iikan empatia ei ulotu niin pitkälle, että hän tunsisi Edelweissin yksinäisyyden. Hän kykenee kuitenkin näkemään johtajan ajattelumaailman varjopuolet – sen, että ihmisiä tapetaan jonkin sellaisen vuoksi, jota he eivät koskaan edes voisi ymmärtää. Iikaa puistattaa.

”Oletko täysin sidottu tehtävääsi?”

Cyanin surumielinen hymy palaa. ”Joku muu jatkaisi sitä puolestani. Minut on värvätty tehtävääni vastikään, ja tiedän, että Edelweissillä on aina joku jatkamassa, kun yksi kaatuu.” Cyan muistelee kaikkea Edelweissin sanomaa, ja tietää, ettei koskaan selviäsi hengissä, jos rimpuilisi ulos häkistään. Edelweiss ei ota riskejä. ”Minä en aio tehdä mitään, joka olisi ristissä hänen sanojensa kanssa. Jos mestari Edelweiss haluaa kuolemaa, hän saa kuolemaa. Kukaan hänen häkkiinsä eksynyt ei lähde ulos, se ei vain käy.” Iikan ilme ei näytä huolestuneelta, mutta Cyan lisää silti: ”Siltikään en aio antaa sinun kuolla Edelweissin visioiden vuoksi.”

Sanat tuntuvat ironisilta sellaisen miehen suusta, joka on ottanut Iikan useita kertoja väkisin. Mitä sellainen ihminen tietää suojelusta, kun halu on aina mennyt kaiken muun edelle? 

”Sinä et ehkä voi tehdä tilanteelle mitään, mutta minä voin”, Iika sanoo, vaikkei hänellä ole pienintäkään suunnitelmaa mielessään. 

Cyan naurahtaa kuivasti. ”Uuden heimosi voimin et ainakaan. Te olette saalista, jopa sinä, vaikken sitä tahtoisikaan myöntää.”

”Cyan, sinä et tiedä Ilvesheimosta mitään. Salaisuuksien pitäminen on sittenkin varsin toimiva laki”, Iika sanoo ja ajattelee kaikkea kokemaansa.

Iika ei kuitenkaan ajattele Cyania. Hän onnistuu ulkoistamaan veljensä tilanteesta jopa silloin, kun tämä ottaa askeleen lähemmäs ja yrittää tulla kasvojen tuntumaan. Iika pysäyttää veljensä pelkällä voimakkaalla eillä. Sanan voima tuntuu mahtavalta jokaisen sellaisen kerran jälkeen, kun Cyan on vain raivostunut entisestään vastustelusta. Ei enää. Eri heimoon kuuluminen todella erottaa Iikan lopullisesti veljestään. Vihdoin sellaisella tavalla, jolla hän on aina halunnutkin. Hän katsoo raiskaajaansa silmiin, muttei tunne kipua alavatsassaan. Voima kehossa peittää sen kaiken alleen.

”Minä en kuulu enää sinulle.” Iika ihmettelee äänensä uutta sointia, se ei kuulosta enää samalta kuin päivällä.

”Olet väärässä. Et koskaan kuulunutkaan”, Cyan vastaa loksauttaen paikalleen kaksi erillistä osaa Iikan sisällä. Iika nimittäin muistaa nämä sanat, mutta hän muistaa ne menneisyydestä. Se ei tunnu loogiselta, Iika ei ole voinut aiemmin muistaa sanoneensa sellaisia sanoja, jotka sanoo vasta nyt. 

”Cyan, sanoitko sinä, että mestari Edelweiss uskoo näkevänsä tulevaisuuteen?” Iika ajattelee unensa valkoista hohdetta. Tulevaisuutta. Tai ihmiskunnan menneisyyttä, sitä, mitä jatkeelliset aikanaan olivat. 

Cyan nyökkää. ”Omalla tavallaan.”

”Kiitos”, Iika lausuu vastaukseksi kääntyessään. Hän ei sano hyvästejä, mutta pelkkä pienikin kiitos on suurempi kuin Cyan koskaan ansaitsisi. Iika ei tiedä, miten on onnistunut päästämään sellaisen sanan suustaan, muttei kadu sitä. Juoksuaskeleet johdattavat hänet pian turvallisesti oman heimon reviirille, eikä Cyan jää huutamaan hänen peräänsä.

Kysymyksiä lepää Iikan sisällä, mutta hän aikoo antaa niiden levätä aamuun asti. Hän tietää jo nyt enemmän kuin kukaan metsässä, sillä hän on ainoa, joka aikoo käyttää tietoaan oikein. 

Iikan on pakko nähdä Edelweiss, sillä unen valkoinen hohde ja Cyanin kanssa käydyt keskustelut saavat hänessä sellaisen olon aikaan. Aivan kuin Iikakin kykenisi näkemään paloja tulevaisuudesta. 

Jos uneni kertovat minulle enemmänkin, voin ehkä saada Edelweissinkin uskomaan, ettei muka alempiarvoisten heimojen tappaminen edesauta hänen pyrkimyksiään, Iika ajattelee kiristäen tahtia. Tuntemukset ja ajatukset juoksevat vapaina hänen aivoissaan törmäillen toisiinsa. Hän on liian väsynyt ajattelemaan kaikkea sitä. 

Kolme tunnetta ovat yli muiden. Ensimmäinen on se, että uusi, sisältä löytynyt voima on syönyt pelon ainakin toistaiseksi. Se tuntuu koko kehossa. Toinen tunne on epämukavampi, se tuntuu samalta kuin unen valkoinen hohde. Kolmas tunne on vahvin, se saa hänen tahtinsa kiristymään. Se on suuri rakkaus hänen edessään siintävää Ilvesheimon leiriä kohtaan. Tämä on hänen paikkansa, hänen vaivoin ansaitsemansa ja taistelemansa koti. Yhdenkään eri tavoin ajattelevan naisen visiot eivät ota sitä häneltä pois, siitä hän aikoo pitää huolta.