Luku 29 (Maa, 3014)
Varmaa on vain se, että paikalleen ei voi jäädä. Jos Iika pysähtyy Ilsen kuolemaan, hän tiedostaa kuolevansa pian itsekin tunteen aiheuttamaan pysähdystilaan. Iika ei voi vedota siihen, että Ilse olisi halunnut hänen jatkavan. Eihän hän edes tuntenut johtajaansa kunnolla, saati tiedä syytä sille, miksi hän löytyi yhtäkkiä haava rinnassaan. Iika voi vain arvailla, eivätkä arvaukset koskaan kata edes osaa totuudesta.
Luottamus Raniin on katoavaista, joten Iikalle jää tasan yksi henkilö, jonka puoleen kääntyä. Edelweiss. Häntähän tänne on tultu tapaamaan. Iikan määrätietoiset, joskin Ilsen kuoleman turruttamat askeleet käyvät Ranin perässä. Mies on ainoa, joka tietää minne mennä. Iika ei osaa kulkea Pääheimon mailla.
Hetken Iika kuvittelee heidän voivan kulkea koko lyhyen matkan sanatta, mutta Rani katsoo tarpeelliseksi palata aiempiin aiheisiin. ”Iika, minä haluan sinun ymmärtävän, etten ole mikään petturi. Minun olisi pitänyt kertoa tästä sinulle jo aiemmin.”
”Mitä minä sillä tiedolla olisin tehnyt aiemmin? Ilsenhän tässä olisi pitänyt tietää.”
”Oli Ilsen onni, ettei hän koskaan tiennyt”, Rani sanoo autuaan tietämättömänä siitä, että juuri se tieto oli ajanut Ilsen nurkkaan. ”Se olisi murtanut hänet täysin.”
”Miten sinä kykenit elämään sen tiedon kanssa, että puolsit täysin erilaista ideologiaa kuin heimosi päällikkö? Ja entä se, mitä metsässä nyt tapahtuu? Nämä murhat. Tiesitkö sinä koko ajan...?”
Iika on onnellinen siitä, ettei näe Ranin ilmettä tämän vastatessa.
”Tiedän vain pintapuolisesti siitä, mitä tällä hetkellä on käynnissä. Mestari Edelweiss ei ole kertonut minulle kaikkea, mutta nyt kun olemme täällä, saamme varmasti kuulla.” Rani hidastaa askeliaan hieman, jotta Iika pääsee kulkemaan hänen rinnalleen. Metsässä ei ole polkua, joten he kävelevät puiden lomassa. Aluskasvillisuuden vähäisyys edesauttaa askelien nopeaa tahtia.
”Ja sitä paitsi minuahan puukotettiin. Se jos jokin on todiste siitä, ettei juuri kukaan muu kuin Edelweiss itse tiedä, mitä todellisuudessa on käynnissä. Hänen harteillaan lepää paljon.”
”Sinä sivuutit ensimmäisen kysymyksen”, Iika mutisee.
Rani kieltäytyy katsomasta Iikaa silmiin ja ottaa tiedostamattaan nopeampia askelia. ”Ei ollut yhtäkään sellaista päivää, etten olisi miettinyt, mitä minun kuuluu tehdä. Ilse ei koskaan saanut tietää, mitä minä tein hänen selkänsä takana.”
”Painaako se sinua? Et näytä siltä.” Iika tiedostaa ajavansa miehen ahtaalle. Hän näkee sen tavasta, jolla Rani kiihdyttää vauhtiaan.
Rani ei kuitenkaan vastaa mitään. Hänen tyynet kasvonsa kääntyvät luomaan Iikaan yhden, mutta merkittävän katseen. Iika, joka ei parhaimmassakaan tapauksessa voisi kutsua itseään hyväksi ihmistuntijaksi, näkee Ranin katseesta kaiken tarvittavan. Hän ei ole ikinä saanut niin voimakasta viestiä pelkästään jonkun tavasta katsoa.
Rani kuitenkin kääntää katseensa pois, ja muutaman sekunnin intiimiltä tuntunut viestintä katoaa, muttei lakkaa olemasta. Iika ei unohda, mitä on nähnyt miehen silmissä. Hän tunnistaa kivun missä vain.
Puut tummenevat, kunnes jäljellä on enää mustia ja häiritsevän suoria, vähäoksaisia puita. Niiden harvoille oksille on ripustettu esineitä, jollaisia Iika ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Häkkejä. Yhden häkin luona seisoo vastaus kaikkiin Iikan kysymyksiin. Edelweiss.
Naisen pitkät sormet ovat kietoutuneet häkin ympärille. Hän katselee sen sisällä kyyhöttävää olentoa niin intensiivisesti, että hetken Iika luulee Edelweissin sivuuttaneen heidän tulonsa.
Edelweiss kääntää kuitenkin pian katseensa pois olennosta, jonka Iika olettaa linnuksi. Naisen oranssit silmät ovat tyynet. Niistä ei kuvastu enää vain muutamia minuutteja sitten koettu järkytys.
”Vihdoinkin”, Edelweiss sanoo ottaen askeleen Iikaa kohti. Hänen äänensä on pehmeämpi kuin koskaan aiemmin. ”Kauan odottamallani keskustelulla on enää yksi este.” Edelweiss nyökkää lempeästi Ranin suuntaan. ”Voisitko?”
Käsky poistua tulee täysin odottamatta. ”Mutta –”
”Me puhumme myöhemmin. Tiedän, että sinua askarruttaa kimppuusi hyökännyt henkilö sekä ystäväsi kuolema, mutta nyt ei ole sen keskustelun aika. Minun ja Iika on syytä puhua ennen.” Edelweiss ei joudu toistamaan käskyä, sillä Rani kääntyy oitis. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Iika näkee Ranin ottavan käskyjä vastaan joltain muulta kuin Ilseltä. Hän on aina ottanut Edelweissiltä käskyjä vastaan, hän muistuttaa itseään, mutta ajatus ei tunnu miltään.
Rani katsoo häntä silmiin. Vihreistä silmistä kuvastuu jälleen monta tunnetta. Pettymystä, haikeutta. Kenties häpeääkin. Iika nyökkää miehelle kevyesti tämän kääntäessä päänsä ja astellessaan pois. Iika ei jää katsomaan hänen peräänsä, hän ehtii kadota syvänmustien puiden sekaan. Jos Iika tietäisi, että tämä on merkityksellinen hetki, hän katsoisi.
”Minä en aio kysyä”, Iika sanoo Ranin mentyä, ”sillä sinä osaat kertoa ilmankin.”
Edelweiss hymyilee. ”En tiedä, miksi sinua enää kiinnostaisi. Onko sinua ikinä kiinnostanut?”
Iika ei tarvitse tarkennusta kysymykseen. ”Minun kiinnostustani kaikkea kohtaan on koeteltu, mutta se ei tarkoita sitä, että kiinnostukseni olisi kuollut. Haluan silti tietää, mitä tapahtuu maailmassa, jossa asun.”
”Sinähän tiedät jo. Veljesi on kertonut, niinhän?”
Iika ainoastaan nyökkää vastaukseksi. ”Minä tiedän asioita, mutta en ymmärrä.”
”Ihmisten tappaminenko sinua kiinnostaa? Tai se, miksi Raninkin kimppuun käytiin? Tämä on liian yksinkertaista keskustelua. En tahdo puhua näistä aiheista.”
”Ei”, Iika pudistaa päätään, ”en tahdo puhua niistä. Minä osaan päätellä kaiken itsekin.”
Edelweiss siristää silmiään. Hän ei kykene peittämään kiinnostusta vaaleilta kasvoiltaan.
”Ainoa asia, joka minua varmuudella kiinnostaa, on se, mikä minä olen. Sinä olet ainoa, joka tietää.”
”Tarkentaisitko hivenen?”
”Näen asioita, joita ei ole vielä tapahtunut. Tai joita on tapahtunut vuosituhansia sitten, en osaa sanoa”, Iika kertoo. ”Minä näin unessani pelkkää valkoista ja sen valkoisuuden keskellä naisen ja miehen. Se näky ei ole tästä maailmasta.”
”Ja uskot minun tietävän, koska olet kuullut minun näkevän asioita ihmiskunnan menneisyydestä?”
Iika näkee Edelweissin kasvoilta, ettei tämä tiedä yhtään sen enempää kuin hänkään. Matka tänne asti tuntuu hetkessä merkityksettömältä. Ilsen menetetty henkikin lakkaa painamasta niin paljon. Tietämättömyys leviää katseesta toiseen.
”Tässä maailmassa on paljon asioita, joita yksikään kulkija ei ole vielä selvittänyt”, Edelweiss sanoo hiljaa. Hän on pujottanut kätensä avattuun häkkiin ja silittää varoen sen sisällä olevaa silmätöntä lintua. ”Minä olen aina yrittänyt saada käsiini tietoa kaikesta, mitä ympärillämme tapahtuu. Minä olen aina tiennyt enemmän kuin muut, ja se tieto on muodostunut painoksi hartioilleni. Sen kanssa on vaikeaa elää, kun tietää, ettei kukaan muu tule koskaan kokemaan samaa.” Lintu nokkaisee naisen kättä, mutta hän ei siirrä sitä pois. Valkoisilta sormilta valuu verta kaltereitten kautta maahan.
”Olen jo pitemmän aikaa tietänyt sinun kykenevän osittain samaan kuin minäkin”, Edelweiss sanoo siirtäen katseensa takaisin Iikaan. ”Nyt, kun kuulen sen vielä omilta huuliltasi, tiedän sinun olevan valmis.”
”Valmis mihin?” Iika kysyy, muttei tahdo tietää. Hän tahtoo pois. Hän ei halua yhteenkään heimoon, sillä ne ovat tuntuneet siihenastisessa elämässä pelkästään vääriltä. Iika ei kuulunut Peuraheimoon, ja Ilvesheimo ei tunnu enää koskaan samalta. Ei nyt, kun Ilseä ei enää ole. Ajatus kuolleesta Ilsestä lävistää Iikan aivot jälleen, eikä hän saa enää puhutuksi.
Edelweiss ottaa verta tippuvan kätensä ulos häkistä ja vie sen Iikan lanteille. Hän lähtee kuljettamaan tyttöä mukanaan. ”Minun pitää näyttää sinulle jotakin”, Edelweiss sanoo.
”Antaako se jokin vastauksia kysymyksiini?”
”Sen saat itse arvioida”, Edelweiss vastaa hymyillen. Hymy tuntuu auringonsäteeltä kylmänä päivänä – yritykseltä, joka ei ole tarpeeksi.
Metsä käy tiheämmäksi, häkkejä ei enää ole. Puut ovat niin lähellä toisiaan, että niiden ohi käveleminen osoittautuu hankalaksi. Ne eivät myöskään ole enää mustia, tavanomainen ruskea väri on palannut. Pian he saapuvat kohtaan, jossa puut ovat niin tiiviisti toisissaan kiinni, ettei ihminen mahdu kävelemään niiden ohi.
”En ymmärrä”, Iika sanoo luoden muutamia hämmentyneitä katseita johtajaan. ”Tästä ei pysty kävelemään.”
”Vain luovuttajat ajattelevat noin, ja sinä et ole sellainen”, Edelweiss sanoo. Hän astuu ohuiden puiden eteen ja taittaa niistä muutamaa. Liike näyttää Iikan silmissä totutulta. Aivan kuin Edelweiss tietäisi tismalleen, mistä puista ottaa kiinni.
Kahden taitetun puun takaa näkyy polku, jollaista Iika ei ole koskaan nähnyt. Se ei ole pitkä, sillä Iika näkee sen määränpään. Määränpää ei kuitenkaan ole mitään sellaista, johon tässä maailmassa on totuttu. Iika näkee vettä. Sitä ei kuitenkaan ole vähän kuten joissa ja lammissa. Vesi kattaa kaiken, mitä Iika kykenee puiden takaa näkemään.
”Tämä ei ole todellista.” Hetkessä Iika unohtaa veren hajun ja sen, että maailmassa kuolee ihmisiä. Vettä on paljon. Sen on pakko viedä jonnekin. ”Tämä ei voi olla –”
”Mene ja katso”, Edelweiss sanoo. Hänen äänestään huokuu jotakin syvempää, josta Iika ei saa kiinni. Hän ei kykene keskittymään Edelweissiin. ”On nimittäin muitakin syitä siihen, että olen tapattanut heikoimpia heimoja pois tieltä. He eivät olisi olleet valmiita tähän. Sinä olet.” Edelweiss nyökkää polkua kohti. ”Mene.”
Vielä muutama vuosi sitten Iika olisi punninnut vaihtoehtoja mielessään ja todennut idean täysin päättömäksi. Nyt hän tiedostaa, ettei elämässä oikeastaan koskaan ole vaihtoehtoja. Ilsen kuolemakin on todistanut hänelle, että on vain hetkellisiä mielitekoja.
Ja Iika haluaa tietää. Jos hän jää paikoilleen, ihmiset kuolevat silti. Hän ei voi estää sitä, ei, vaikka seisoo kuolemaa kylvävän ihmisen vieressä. Sen sijaan että Iika tahtoisi enää syytellä Edelweissiä, hän pyrkiikin ymmärrykseen. Ja ymmärrykseen tarvitaan ensimmäinen askel.
”Minne tämä vie?” Iika kysyy, vaikka tietääkin menevänsä vastauksesta huolimatta.
”Maailmaan”, Edelweiss sanoo.
Iika ottaa ensimmäisen askeleen.
-----
Tämä on Nälän viimeinen luku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti