Luku 24 (Maa, 3009)
Lintujen laulu särkee korvia. Se ei kuulosta enää laululta, se on muuttunut suunnattomaksi rääynnäksi, joka raastaa Ilsen unesta havahtuneita korvia. Jos maailma olisi tuhat vuotta nuorempi kuin se on, Ilse voisi verrata kuulemaansa sekasortoa abstraktiin taiteeseen. Jokaisella luontokappaleella tuntuu olevan asiaa, mutta kukaan ei osaa ilmaista sitä selkeästi.
Kun Ilsen korvat tottuvat ääniin, hän pystyy kampeamaan itsensä istuma-asentoon. Ensimmäinen selkeä ajatus on, että tänään on hänen rajantarkastusvuoronsa. Hänen pitää valita kolme ihmistä mukaansa, eikä yksikään heistä voi olla Rani, sillä Ranilla on kiireitä metsästysvuoronsa kanssa. Turvattomuuden tunne tuntuu pistelynä raajoissa. Ilsestä tuntuu hetken epätodelliselta, kuin hänen kehonsa ei olisi ollenkaan olemassa. Hän vain leijailisi hitaasti pois, katoaisi ajattomuuteen.
Sitten todellisuus palaa hitaasti, raajoja ei enää pistele. Ilse tuntee jälleen nurmikon allaan ja tuulenvireen kasvoillaan. Vasta sitten hän ymmärtää nukkuneensa taivasalla.
Muistikuvat eilisestä seuraavat ymmärrystä. Hän tiedostaa olevansa kaukana leiristä ja makuusijoilta. Hän on joutunut pakenemaan. Ajatukset aiheuttavat miltei fyysistä kipua, kun Ilse ymmärtää, että hänen oma heimonsa on ajanut hänet tähän tilaan. Kukaan ei ole vaatinut häntä nukkumaan yötä toisaalla, mutta ilman heidän syyllistäviä katseitaan ja ivaavia sanojaan Ilse ei olisi kokenut oloaan uhatuksi.
Eilinen oli ollut Ilsen ensimmäinen päivä Ilsenä. Hän ei ollut tehnyt mitään erityistä saadakseen heimon huomion osakseen. Hän oli ainoastaan vaatettanut itsensä kuten heimon naiset ja kieltäytynyt reagoimasta siihen nimeen, joka hänelle on syntymässä annettu. Ja Rani, Rani oli ollut mukana. Poika oli ollut ensimmäinen, joka sai kutsua häntä hänen oikealla nimellään. Ilse. Hän ei halua tulla Ilseksi, ei käydä läpi jotakin suunnattoman pitkää tietä henkistä tasapainoa kohti. Hän haluaa olla Ilse, olla vapaasti sitä, mitä varten hän on syntynyt.
Siltikin hänen oikea nimensä oli tullut kuultavaksi ainoastaan Ranin huulilta. Ajatus siitä, että kun hän nyt astelee takaisin leiriin, hän saa kuulla pelkkää syntymänimeään, tuntuu liian vaaralliselta. Ei riitä, että olet vahva, pitää olla vahvempi, Ilse muistuttaa itseään.
Jokainen ruumiinosa tuntuu olevan ajatusta vastaan. Pistely jakautuu jälleen tasaisesti kaikkialle. Miten olla vahva, kun on jo antanut kaiken itsestään?
Ilsellä on kuitenkin aina joku turvaamassa selustaansa, aina joku vahtimassa, ettei hän tee mitään peruuttamatonta. Ranin määrätietoiset ja kevyet askeleet seuraavat häntä aina, kun hän vain tahtoo niin. Ja nyt Ranin askeleet ovat johdattaneet hänet männyn alla kyhjöttävän Ilsen luo. Ilsen, joka ei osaa odottaa suojelusenkeliään paikalle, säpsähtää nähdessään tämän pitkän varren.
”Sinullahan on tänään metsästysvuoro.” Ilsen silmät ovat suuret ja yhtä punaiset kuin aina. Ranin tekee mieli hymyillä, sillä pelkästään tytön näkeminen elossa tekee hänen olostaan huomattavasti siedettävämmän.
”Minä onnistuin vaihtamaan metsästysvuoroni Orikan kanssa, kun perustelin tarpeeksi hyvin.” Rani vinkkaa silmää ja istuu Ilsen viereen ruoholle. Hän ei vielä ota fyysistä kontaktia, sillä näkee Ilsen silmistä, että tämä on vielä liian räjähdysherkkä.
”Mistä lähtien olet osannut perustella?”
”Mistä lähtien sinä olet kyseenalaistanut minun kykyjäni?” Hetken Rani luulee sanoneensa pahasti Ilsen silmien pysyessä ilmeettöminä. Sitten tytön silmät kirkastuvat, ja pieni hymynkare käväisee kalpeilla huulilla.
Rani pukkaa Ilseä kevyen veljellisesti olkapäähän saaden tämän hymyilemään pitempään. Hymy on kuitenkin pelkkä häivähdys, ja pian silmien kimallus on tiessään. Ilsen ilmeeseen palaa sama vanha katse. Saaliiksi joutuvan eläimen katse.
”En voi palata leiriin.” Ilse painaa päänsä alas, kieltäytyy katsomasta Rania. Se on hänen tapansa koota itsensä muutamassa pienessä sekunnissa. Kun hän nostaa päänsä jälleen, silmissä kiiltää, mutta kyyneliä ei valu. Rani ei sano väliin mitään, sillä hän tietää Ilsen vasta aloittaneen.
Nuori mies yrittää parhaansa mukaan katsoa Ilseä tuntematta mitään. Hän katsoo tyttöä, jonka tietää pettävänsä silloin, kun saa tilaisuuden. Tyttöä, jonka vierellä hän on aina pysynyt siitäkin huolimatta, ettei tämä ole koskaan antanut mitään vastineeksi tai osoittanut katumusta raivonpuuskistaan. Tyttöä, jonka keho on vankila.
Rani ei voi olla tuntematta mitään. Hän tuntee sääliä ja vihaa, mutta viha ei kohdistu Ilseen. Hän vihaa itseään, koska tietää joutuvansa pettämään Ilsen.
”He eivät enää koskaan ajattele minusta samalla tavalla”, Ilse sanoo lopulta. Hänen äänensä ei ole lamaantunut, mutta siinä on pieni surumielinen vire. Rani nielaisee sisällä kasvavan syyllisyyden. Hän toivoo, että Ilse alkaisi huutaa ja tekisi hänen olonsa pahemmaksi, jottei syyllisyys tuntuisi enää samalta. Lievennä kipuani, anna minulle syy vihata sinua, jotta syyllisyyteni ei maistu yhtä karvaalta. Mutta Ilse näyttää yhä haavoittuvaiselta, ja Rani tahtoo vain lähteä pois. Pois muullakin tavalla kuin vain lähtemällä paikalta.
”He eivät saakaan ajatella samalla tavalla.” Rani pitää pienen tauon punniten, voiko sanoa Ilsen syntymänimen ääneen. ”Sinä et ole enää ikinä Ivan kenellekään. Et nyt, kun he tietävät.”
Ilse värähtää, mutta reaktio on silti lievempi kuin Rani oletti. Hän ei tahdo satuttaa Ilseä, mutta huomaa silti pohtivansa, millä keinolla saisi tytön raivostumaan. Ainoastaan raivoava Ilse saa Ranin tuntemaan, että se, mitä hän suunnittelee mestari Edelweissin kanssa Ilsen varalle, on oikein.
Rani avaa suunsa peittääkseen omatuntonsa hiljaisen kuiskinnan: ”Ja vaikka joku kutsuisikin sinua vielä sillä nimellä, sinä tiedät, etteivät he ole oikeassa. Ei kukaan heistä.”
”Mutta näkeväthän he minut. He näkevät jokaisen yksityiskohdan minusta. Tietävät, mitä olen ja miltä näytän, vaikken olekaan kylpenyt kenenkään seurassa aikoihin.” Nyt Ilsen poskilla on jo kyyneliä. Hänen silmänsä näyttävät itkuisina enemmän ruskeilta kuin punaisilta.
Ilse ei uskalla enää edes katsoa Raniin. Ei nyt, kun ei ole varma, mikä osa hänestä Raniin katsoisi, ja miten poika katsoisi häntä takaisin. Ilse ei kestäisi inhoa tai sääliä. Kyyneleet puskevat silti itsepintaisesti pintaan, ja nyt Ilse antaa itselleen jo luvan painaa päänsä alas. Lauseet tulevat ulos kyynelten siviittämänä sotkuna, mutta hän saa ne ulos. ”Miten voin odottaa heimoltani hyväksyntää, kun en itsekään hyväksy itseäni?”
”Koetko sinä todella noin suurta syyllisyyttä siitä, mikä olet?” Ranin on pakko nielaista ennen sanaa syyllisyys, sillä sen lausuminen maistuu hänen kielellään lähinnä tarkoitukseltaan. Karvas muistutus.
”En.” Ilse pudistaa päätään saaden punaiset hiukset valahtamaan solisluille. Hänen hiuksensa näyttävät aamuauringossa verta puhtaammalta punaiselta, kauniilta iltaruskolta. Sävy kuvastaa Ilseä enemmän kuin mikään muu osa hänen ulkonäössään.
”Minä en tunne syyllisyyttä, Rani. Pelkkää vihaa vain. Minä vihaan ulkoista olemustani. Jokaista osaa siinä.”
Sanat kuulostaisivat kenen tahansa muun korviin pelkältä tietyn ikävaiheen merkityksettömältä sanahelinältä, mutta Rani näkee merkityksen itseinhon takana. Ilsen keho on siro ja varsin androgyyni, mutta kaikesta huolimatta miehen keho. Miehen, joka Ilse ei ole koskaan ollut.
Rani ei kykene sanomaan mitään. Ei, sillä jokainen Ilsen vuodattama kyynel lisää hänen vihaansa Korppiheimoa kohtaan. Ja jokainen osa Ilsen vihasta on hyväksi, sillä Rani on puolensa valinnut. Hän tietää Ilsen vihan leimahtavan liekkeihin vielä joskus. Ja silloin Ranin vahvat tunteensa Ilseä kohtaan väistyvät sen tieltä, mitä Rani on päättänyt tehdä mestari Edelweissin vuoksi. Ei siksi, että Edelweiss henkilönä merkitsisi Ranille mitään. Se, mitä maata johtava nainen edustaa, merkitsee Ranille kaikkea.
Hän sulkee silmänsä ja miettii, miksi jokainen solu hänestä tahtoisi kaikesta huolimatta kertoa Ilselle, ettei tällä ole hätää. Ehkä hän ei tee niin, koska se ei olisi totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti