torstai 1. helmikuuta 2018

Nälkä: luku 23

Luku 23 (Maa, 3014)

Mikään ei erotu hajujen seasta helpommin kuin veren haju. Se peittää muut alleen. Ilsen ei tarvitse nähdä Ranista muuta kuin siluetti, sillä hajuaisti paljastaa kaiken tarpeellisen. Paniikki kypsyy hänen sisällään, kun hän yrittää löytää tapahtuneelle syytä. Verta ei ole muualla kuin Ranissa, joten häntä ei ole voitu haavoittaa Ilsen majapaikassa. Rani on tullut tänne avun toivossa.

Kun Ilse astuu lähemmäs, hän huomaa haavan olevan Ranin olkapäässä. Tummanpunainen neste on levinnyt paidalta alemmas, mutta ehtinyt jo kuivua suurimmalta osin. Rani ei ole tehnyt mitään tyrehdyttääkseen vuotoa, hän on antanut sen kuivua metsästysvaatteilleen. Ilse tuntee nyyhkäyksen vavisuttavan kehoaan. Reaktio on voimakkaampi kuin hän luulisi, ja kyyneleet valuvat pian osin siksikin, että hän järkyttyy reaktionsa voimakkuudesta. 

”Tämä ei ole kuolemaksi”, Rani sanoo, mutta se ei helpota Ilsen oloa. Tytön pitkä varsi tärisee entistä voimakkaammin, ja Rani ymmärtää pitää etäisyyttä häneen. Tässä tilassa ei voi koskaan olla varma, tahtooko Ilse satuttaa vai tarttua kiinni.
”Älä jätä minua”, Ilse kuiskaa kyyneltensä lomasta, ”älä jätä. Älä.”
”En jätä, tämä ei ole vakava haava”, Rani sanoo rauhallisimmalla äänellään. Nyt hän ottaa Ilsestä tiukasti kiinni, hän puristaa tytön voimakkaasti itseään vasten ja vie kätensä tämän punaisiin, avoimiin hiuksiin. Kipu olkapäässä leviää äkkinäisten liikkeiden myötä, mutta Ilsestä huolehtiminen menee sen edelle.

Hetken Ilsen hengitys tasaantuu. Nyyhkäykset pienenevät, henki kulkee jälleen tasaista tahtia. Sitä kestää muutamia sekunteja, kunnes veren haju laukaisee paniikkireaktion uudelleen. Ilse riuhtaisee itsensä irti otteesta katsomatta ollenkaan, satuttaako nopealla liikkeellään Rania. ”Ei!” Ääni on jo miltei maaninen. Rani on nähnyt tämän monesti, muttei vieläkään tiedä, miten toimia. Jokainen ilme Ilsen kasvoilla voi olla vain vaihe, josta siirrytään seuraavaan nopeammin kuin Rani pystyy ajattelemaan. Ilse tuskin itsekään tietää saati muistaa jälkikäteen, mitä on tehnyt. 

Rani on jaksanut tätä vuosia. Hän on aina ollut vierellä, vaikka tietää, miten vaaralliseksi Ilse pystyy kohtauksiensa aikana heittäytymään. Hän on kokenut pahempaakin kuin haavan olkapäässään. Ilse ei nytkään kykene näkemään tilannetta Ranin näkökulmasta. Hän ei näe koskaan asioita niin kuin ne ovat, hän näkee ne vain omalta kannaltaan.

”Ilse, meillä ei ole mitään hätää. Minua haavoittanut henkilö tuskin on heimomme reviirillä enää. Tämä on jo kuivunutta verta, saan sen kuntoon.” Rani tahtoisi rutistaa Ilsen lähelleen ja kertoa tälle, miten suuresti tahtoisi pitää hänet siinä aina. Rakastaa häntä omalla, erityisellä tavallaan. Se todennäköisesti antaisi hänelle vain lisää haavoja.
”Minun heimoni on uhattuna”, Ilse sanoo äänenpainon vaihtuvan miltei joka sanan kohdalla, ”enkä voi tehdä mitään. He vievät sinut minulta. Sinä et saa lähteä. Et taas.” Ilse vetää henkeä, mutta se kuulostaa enemminkin siltä kuin hän tukehtuisi. Rani saa kylmiä väreitä, kun tukahduttaa halunsa koskettaa Ilseä. Aivan vain turvatakseen hänen olonsa.

”Minä en ole lähdössä minnekään, ei kukaan minua tapa. Selvitämme hyökkäysten syyt sitten, kun olet rauhoittunut.” Ilsen silmissä välähtää, niiden punainen väri korostuu. Rani ottaa askeleen taaksepäin tietäen, että on ajanut karhun pesästään.

”Miten minä voin luottaa siihen, ettet sinä lähde, kun olet jo kerran tehnyt sen? Jätit minut sinne, yksin niiden ihmisten kanssa, jotka tappoivat minut.”
”Eivät tappaneet, Ilse. Sinä olet elossa. Sinä voit hyvin, olet Ilvesheimon voimakas johtaja, joka selviää tällaisistakin tilanteista.” Sanat tuntuvat myrkyltä suonissa, niistä ei ole apua.
”Millä osa-alueella minä olen muka elossa? Voimakas johtaja, joka tukehtuu omiin kohtauksiinsa ja... ja vain kylvää vihaa ympärilleen!” Ilsen katse kiertelee ympäristöään, hän ei selvästikään tunnu löytävän ydintä puheelleen. ”Minä en kestä enää yhtään menetystä. Minä en voi, en saa, en –”
”Ilse, minä en pysy perässä. En tiedä yhtään, mistä sinä puhut tällä hetkellä. Miksi muka kylväisit vihaa ympärillesi? Miksi menettäisit jonkun? Olen sanonut, etten aio lähteä. Sinä tiedät sen todeksi.”

Ilse sortuu. Jalat eivät enää kannattele, hän valahtaa maahan haudaten pään syliinsä. Tämän Rani tietää vaiheeksi, jolloin kosketus on sallittua. Hän kumartuu ja vie kätensä tytön ympärille. Jokaisella väristyksellä hän tuntee välittävänsä tästä vain enemmän. Rakkaus tätä tyttöä kohtaan on syvempää kuin mikään romanttinen tulee koskaan olemaan. Ehkä häntä ei ole tarkoitettu rakastamaan siten.

”Iika.” Ilsen ääni on jo selkeämpi, joskin kyynelten sumentama. ”Kyse on Iikasta.”
”Onko nyt aika kertoa?” Ei ole kauaakaan siitä, kun Ilse on juossut pois Iikasta puhuttaessa. Silloin, kun he olivat palanneet Pääheimon luota.
”Sinähän tiedät jo.”
”Niin tiedänkin, mutta sinä et, ennen kuin sanot sen ääneen.”
”Minä välitän Iikasta. Paljon.” Ilse vetää henkeä, kyyneleet voi vielä aistia hänen olemuksestaan. Puhe ei vieläkään ole estotonta. ”Mutta se ei ole koko totuus. En minä välitä hänestä sillä tavalla, millä luulet.” Paniikki tekee tuloaan, mutta Ilse pakottaa sanansa ulos: ”Ja minä esitin hänelle juuri epäilyni siitä, että hän tappaa heimolaisia.”

Rani haukkoo henkeään. Iikako murhaaja? Hetkessä hän ymmärtää, miten syvällä harhassaan Ilse on. Hän on uskotellut itselleen jotakin peittääkseen todelliset tunteensa Iikaa kohtaan. 

”Iika ei tapa heimolaisia”, Rani puolustaa heimon uusinta jäsentä. ”Sinä itse pistit hänet tappamaan päästäkseen heimoon, ja näit varmasti, mitä se teki hänelle. Iika ei ole murhaaja.”
”Minähän sanoin, etten osaa muuta kuin kylvää vihaa ympärilleni. Keksin syitä, koska... Enhän minä itsekään tiedä. En tiedä enää paljoakaan, Rani.”

Ranin pitkät sormet sivelevät Ilsen punaisia hiuksia. ”Mutta minä tiedän”, hän sanoo lempeimmällä äänellään. ”Minä tiedän sinun olevan edelleenkin yhtä pieni ja avun tarpeessa kuin Korppiheimon aikoihinkin.”
Rani oli väärässä. Ilseä ei ole vielä turvallista lähestyä. Tyttö työntää itsensä poispäin ja puristaa kynsillään Ranin haavaa työntäessään. Kipu vihlaisee heti, mutta Rani pakottautuu olemaan irvistämättä. 

”Sinä sanot noin vain, jotta voisit tuntea olosi paremmaksi silitellessäsi hiuksiani. Jotta voisit tuntea suuressa sydämessäsi asti sen sankarillisuuden, joka sinussa on.” Ilse näyttää hurjistuneelta eläimeltä, hänen silmissään ei ole juurikaan inhimillisyyttä. 
”Ilse, sinä tiedät, etten –”
”Johan minä sanoin, etten tiedä enää juurikaan.”
”Tiedät varmasti sen, miten paljon välitän. En anna sinun vähätellä kaikkea sitä, mitä olen tehnyt vuoksesi.”
”Odotatko vastapalkkiota? Siksikö pysyt vierelläni? Tahdotko johtaa heimoani?” Ilse sylkee sanoja suustaan kuin pahanmakuista myrkkyä. ”Minä olen tehnyt kaiken sen päästäkseni tähän päivään! Kuinka monta kertaa yritin tappaa itseni, muistatko vielä? Kuinka monta kertaa olen sen jälkeen päättänyt yrittää yhä uudelleen?” Ilse puhuu niin nopeasti, että joutuu vetämään henkeä välissä. ”En sinun ansiostasi, vaan itseni.”
”Tuo on silkkaa väheksymistä”, Rani toteaa kykenemättä peittämään halveksivaa naurahdustaan, ”sinä tiedät kyllä, miten suuri osa minulla on sinun pienessä elämässäsi. Osoittaisit edes vähän kunnioitusta siitä, mitä olen tehnyt vuoksesi!”

Ilse vetäytyy taaksepäin. Hänen kiiltävät silmänsä näyttävät jälleen inhimillisiltä. Niissä kiiltää idea. ”Kerro sitten, mikä minua vaivaa. Kerro, miksi tunnen mitä tunnen Iikaa kohtaan. Selitä minut.” Rani tietää, että vaikka tyttö yrittää hymyillä haastavasti, hän tahtoo itsekin yhtä paljon tietää. Tämä ei ole pelkkä haaste Ranille.

Rani tietää, ettei pääse tilanteesta, ellei vastaa tyydyttävästi. Tällaisena Ilse ei ikinä päästäisi häntä menemään. Kummankin keskittyminen on tyypilliseen tapaan Ilsessä, eikä siinä, mitä on juuri tapahtunut. Rania on puukotettu vieraan henkilön toimesta, mutta kohtauksensa aikana Ilse kieltäytyy näkemästä tosiasiat.

”Sinä tunnet vetoa Iikaan, muttet koskaan voi myöntää sitä hänelle.”
”Miksen?” 
”Koska hän voisi tuntea vetoa takaisin, etkä voi ottaa sellaista riskiä.”
Jatkokysymystä ei tule. Ilse keskittyy.
”Ette voisi olla heimon silmissä pari, koska johtajan oletetaan pariutuvan vastakkaisen sukupuolen kanssa. Se tosin ei haittaa sinua eniten.”
Ilsen silmissä on kyyneliä. Hän tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Sinua haittaa eniten se, että Iika näkisi sinut. Jos hän rakastaisi sinua, hän haluaisi ajan myötä nähdä sinut kokonaan, etkä voisi sallia sitä. Et kenellekään.”
Ilse nyökkää kyynelten valuessa hänen huulilleen. ”Hän vihaisi minua, jos näkisi ja tietäisi... Tiedätkö, Rani… Se syy, josta jo mainitsin...” Ilsen koko keho tärisee jälleen, tunnepurkaus on tällä kertaa voimakkaampi. Rani näkee, miten Ilseen sattuu pusertaa jokainen sana ulos. ”Minä päästin Iikan heimoon vain, koska olin nähnyt hänet aiemmin. Hän vaelteli metsässä, kun minä olin joella. Hän olisi... olisi voinut...”

Rani nyökkää merkiksi ymmärryksestä. Iika on ennen Ilvesheimoon liittymistä ollut lähellä nähdä Ilsen suojattomana. Vain Rani tietää, miten paljon se merkitsee Ilsen maailmassa. 
Kumpikaan ei liiku. Hetki on pyhitetty sille tosiasialle, että Ilsen häpeä ja inho ohjailevat kaikkia hänen toimintojaan. Ovat aina ohjanneet, sillä jokaisena aamuna hän joutuu heräämään vain muistaakseen, että on edelleen väärässä ruumiissa. Miehen ruumiissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti