Luku 26 (Maa, 3014)
Syaaninsiniset silmät kiertelevät lintuhäkkejä epätavallisen kiinnostuneina. Syyllisen silmät. Edelweiss tietää, että Cyan välttää normaalioloissa lintuihin katsomista niin paljon kuin vain pystyy. Ainoa syy sellaiseen käytökseen on katsekontaktin vältteleminen, eikä katsekontaktia koskaan vältä kukaan viaton. Ei tällä tavalla. Edelweiss piilottaa innostuneen hymynsä.
”Tervehdys, Cyan”, Edelweiss lausuu mahdollisimman hitaasti, jotta Cyan ehtii nauttia jokaisesta korostuksellisesta äänteestä. ”Onko tuo syyllisyyttä, jota löydän silmistäsi?”
”Minulla on sinulle asiaa, mestari Edelweiss. Kiireistä asiaa.” Cyan kuulostaa hengästyneeltä, vaikka hänen on täytynyt odottaa mustien puiden lomassa muutamia minuutteja Edelweissin saapumista.
”Niin minullakin on sinulle, Cyan. Meillä on kaikki maailman aika, ja pyytäisin sinua ystävällisesti rauhoittumaan.”
Cyanista näkee, miten tämän tekisi mieli väittää vastaan, mutta hän saa pidettyä lauseensa viime hetkellä sisässä. Nuori mies vain nyökäyttää vaaleaa päätään sen merkiksi, että Edelweiss voi kertoa. Hänen silmänsä kiertelevät vielä lintuja ja pysähtyvät yhteen, jolta puuttuu puolet nokasta. Edes Edelweiss itse ei osaa kertoa, miten on saanut sellaista jälkeä aikaiseksi.
”Cyan, sinä et ole rauhoittunut lainkaan. En saa sinuun yhteyttä.”
”Saanko tehdä henkilökohtaisen huomautuksen?”
”Olet tehnyt niitä aiemminkin, Cyan, enkä näe mitään erityistä syytä olla tekemättä juuri nyt.” Edelweiss ojentaa kätensä suoraksi ja tekee kädellään siron eleen, joka toimii Cyanille merkkinä puhua.
”Joka kerta, kun puhuttelet minua, mainitset nimeni. Mihin pyrit sillä? Olet tämänkin keskustelun aikana maininnut sen neljästi.”
Edelweiss raottaa suutaan kuin hymyilisi, mutta liike on liian pieni paljastamaan hänen täydellisen valkoiset hampaansa. ”Vain neljä? Pitänee tehdä asiaan parannus, sillä aiempi ennätykseni on kaksitoista.”
Cyanin keho jännittyy silkasta raivosta. Jokainen lause, joka Edelweissin valkeilta, täyteläisiltä huulilta pääsee ulos, tuntuu aseelta häntä vastaan. ”Voisitko vastata kysymykseeni?”
”Joko tahdon testata kärsivällisyyttäsi”, Edelweiss aloittaa hymyillen tällä kertaa oikeasti, ”tai sitten vain tahdoin tietää, huomaatko moista asiaa ollenkaan. Joka tapauksessa tämä puheenaihe johdattelee meidät siihen, mitä haluan kertoa sinulle.”
Naisen laskelmallisuus järkyttää Cyania, mutta hän ei voi varsinaisesti sanoa vastaan, sillä peliä Edelweissin kanssa ei noin vain katkaistakaan. Hän luo muutaman silmäyksen naisen lintuihin, ja tulee siihen tulokseen, että haluaa itsekin pysytellä vielä omassa häkissään.
Ei loppujen lopuksi ole merkitystä, miksi Edelweiss toistelee hänen nimeään. Siinähän koettelee. Cyan haluaisi ajatella, ettei välitä, vaikka ahdistus kalvaa häntä jokaisella kerralla, kun hän seisoo Edelweissin läheisyydessä.
”Joten käykäämme asiaan, eikö niin?”
Vaisu nyökkäys, vaisumpi kuin edellinen. Cyanin kärsivällisyys murenee Edelweissin tyytyväisyyden kasvaessa.
”Minä olen testannut sinua monilla elämäsi alueilla. Olet ollut kokonaisvaltaisesti tarkkailuni alaisena, jokaista luonteenpiirrettäsi on arvioitu.”
Kärsivällisyystesti ei yhtäkkiä tunnukaan täysin merkityksettömältä.
”Koska olen katsonut sinut tarpeeksi älykkääksi, minun tuskin tarvinnee selittää sinulle, miten eri tavoin olen sinua pystynyt arvioimaan.”
Tappamaan pakottaminen. Kärsivällisyyden koettelu, lintujen esitteleminen. Ja se, että Edelweiss tietää Iikasta ja Cyanista. Edelweiss on miettinyt kaikkea.
”Sinä olet yksi niistä, jotka olen katsonut kulkijoiden parhaimmistoksi. Teitä ei ole montaa, mutta tarpeeksi pyrkimyksiini.”
”Pyrkimyksiisi? Haluatko sinä parantaa ihmisrotua?”
Jälleen kerran Edelweiss päästää ilmoille tekonaurun. Se ei ole yhtä korkea kuin aiemmin. ”Kyllä ja en”, hän sanoo pitäen hymyn kasvoillaan. Cyan miettii, onko hymy pelkkä maski, jonka alla Edelweissiä pelottaa yhtä paljon kuin häntäkin. ”Kuten sanoin, pyrkimykseni on saada takaisin se, jota edeltäjämme kutsuivat sivilisaatioksi. Haluan täyttyä heidän valoistaan, sillä tiedän, että se kaikki on taas saavutettavissa. Me tarvitsemme vahvoja ihmisiä päättämään yhdessä siitä, mitä aiomme asian eteen tehdä. Sinä olet yksi heistä.” Edelweiss pitää merkittävän tauon ja kävelee hitaasti Cyanin edessä. Hän tahtoo pitkittää hetkeä joko omaksi ilokseen tai pelkästään testatakseen viimeisen kerran Cyanin kärsivällisyyttä. Cyan ei aio tuottaa pettymystä, vaikkei ole koskaan tahtonutkaan satuttaa ketään niin suuresti kuin Edelweissiä nyt.
”Ja sinähän tiedät, mitä tapahtuu, kun hyvät geenit yhdistetään toisiin geeneihin.” Hymy on kuin onkin aito. Edelweiss ei ole peloissaan, hän nauttii tästä. ”Sinun loistavat, kestävät geenisi olisi mainiota yhdistää jonkun yhtä loistavan geeneihin.”
”Sinä et etsi minulle vaimoa”, Cyan saa ulos kurkustaan, joka tuntuu kuivemmalta kuin koskaan.
”Et ole pitänyt turhaa kiirettä asian suhteen, joten otaksun, etteivät naiset liiemmin kiinnosta kiireistä Peuraheimon päällikköä. Tällöin lisääntyminen tulisi olla sinulle pelkkä toimenpide, jonka voi tehdä yhteisen hyvän vuoksi. Niinhän, Cyan?”
Edelweissin ääni on pehmeämpi, kun hän lausuu Cyanin nimen. Miehestä tuntuu, ettei hänen kurkkunsa ole enää pelkästään kuiva. Edelweiss on jo kauan sitten istuttanut sen täyteen kukkia, ja vaikka ne ovatkin kauniita, hän ei pysty hengittämään. Hän ei pysty olemaan naisen seurassa enää hetkeäkään.
Cyan ei sano enää mitään, hän ei pysty. Hän yrittää jatkaa mielikuvaansa kukista siten, että ne lakastuisivat saman tien, mutta jokaisella kerralla, kun Edelweiss avaa suunsa, kurkkuun kasvaa uusi kukka. Ne eivät ehdi lakastua.
”Mutta tällä asialla ei ole lainkaan kiirettä, toisin kuin omallasi tuntuu olevan”, Edelweiss sanoo yhtäkkiä nyökäten lintuhäkkeihin päin. Cyan ei ole irrottanut hetkeksikään katsettaan niistä. ”Peuraheimon Cyan, kerro minulle, mikä tekee vahvasta ruumiistasi noin levottoman.”
Kertomisen aloittaminen on aina vaikeinta. Cyan nielaisee ja karaisee kurkkuaan aivan kuin pitäisi puhetta heimolleen. Hän puhuisi mieluummin yli kaksikymmenpäiselle laumalleen mieluummin kuin tälle yhdelle naiselle, mutta ei voi vaikuttaa tilanteeseen.
”Minä olen pettänyt sinut.”
”Tiesin sen jo.”
Cyan katsoo Edelweissiä ensimmäistä kertaa tämän oransseihin silmiin. Hän tekee itsensä täysin suojattomaksi tehdessään niin. Naisen silmät eivät valehtele, tämä todella tietää Cyanin teosta jo.
”Sen sijaan voisit kertoa minulle tarkemmin motivaatiostasi toimia minua vastaan. Tiedän jo, kenelle kerroit visiostani, ja tiedän myös syyn sille.” Edelweiss ottaa askeleen Cyania kohtaan, ja arvostaa sitä, miten tyynenä mies pysyy. Ripsikään ei liikahda, vaikka Edelweiss tietää, miten kauhuissaan Cyan on. ”Mutta minä haluan kuulla sen kaiken sinulta, sillä millään ei ole mitään merkitystä, ellei sitä sanota ääneen”, Edelweiss kuiskaa. Hän on jo niin lähellä Cyania, että saattaa kuulla hänen hengityksensä.
”Jos sinä tiedät jo, siinä ei ole mitään järkeä.” Cyan on paitsi kauhuissaan, myös ymmällään. Ei Edelweiss voi tietää. Hän ei ole mitenkään voinut olla paikalla, eikä kukaan ole voinut ehtiä kertoa.
”Et ymmärtänyt sanojani lainkaan, mutten myöskään toista niitä kuultesi.” Edelweiss perääntyy kaksi askelta taaksepäin. Hänen tumma laahuksensa näyttää miltei dramaattiselta laahatessaan maata hänen perässään.
”Mitä sinä haluat kuulla minulta?”
Cyan tietää jo, mitä nainen häneltä haluaa. Kukkiakaan ei tunnu enää olevan vain kurkussa, pelko on siirtynyt kaikkialle kehoon.
Hän tietää, nainen tietää, et ollut tarpeeksi hyvä
Joku saa aina tietää
Avaa suusi, sano se, sano se, sano se
Sinun on pakko, häkkisi pienenee, sinä murskaannut, jos et sano sitä
Vain muutama sana
Vain muutama
Jotakin kuumaa valuu pitkin Cyanin poskea. Hän muistaa tunteneensa kyyneleet poskillaan edellisen kerran ollessaan kymmenenvuotias. Iika oli kadonnut kahdeksi päiväksi metsään etsimään karhua, koska heidän isänsä oli vitsaillut aiheesta. Itkun syy oli silloinkin ollut Iika. Kaiken syy on aina Iika. Cyan vihaisi itseään, jos osaisi.
”Minä rakastan häntä”, Cyan vastaa tietäen, että juuri sen Edelweiss on aina halunnut kuulla. Nainen on aina tiennyt sen, mutta se ei riitä hänelle, hänen on saatava kuulla. Hänen on pakko olla aina johtoasemassa, aivan kuin hän sellaista tarvitsisi.
”En kuullut nimeä.” Edelweiss hymyilee. Hän kehtaa hymyillä tuota täydellistä, kauniin ihmisen hymyä hetkenä, jolloin Cyan on heikoimmillaan. Kyyneleet päättyvät vihaan. Cyan tahtoo kuristaa Edelweissin, kuristaa jotta tämä ei enää koskaan voisi pistää Cyania tappamaan ketään tai kertomaan asiasta, jota hän on salannut koko ikänsä.
”Iika”, Cyan kuiskaa niin hennolla äänellä, ettei itsekään tunnista sitä omakseen. ”Minä rakastan Iikaa. Olen aina rakastanut. Ja siksi minä kerroin hänelle lähes kaiken, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Petin sinut.” Kyyneleet sumentavat näkökyvyn, mutta hän pystyy kuvittelemaan voitonriemuisen hymyn Edelweissin kasvoille. Nainen ei kuitenkaan hymyile. Hän ottaa askelia Cyanin luo ja vie siron kätensä tämän vehnänvaaleisiin hiuksiin. Cyanilta kestää hetki ymmärtää, että Edelweiss silittää hänen päätään.
”Olet läpäissyt kaikki testini, Ilvesheimon Cyan.” Edelweissin ääni ei ole enää vahingoniloinen tai julma. Hän kuulostaa pelkästään ylpeältä. ”Nyt olet valmis.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti