Maa oli niin alhaalla. Se oli katsonut sitä jo kuukausia, vuosia, useita laskemattomia hetkiä peräjälkeen. Se tiesi, että sen olisi kuulunut nähdä maa eri tavalla. Sen olisi pitänyt kyetä laskeutumaan alas, painamaan siipensä sen pinnalle ja tuntea elävänsä sen kautta. Mahdollisuudet siihen olivat kuitenkin häviävän pienet.
Se ei katsellut maata korkeuksista kuten muut. Siinä, missä muut avasivat siipensä äärimmilleen ja lauloivat, huusivat pienet kurkut riemusta täyttyen, se istui häkkinsä nurkassa lepuuttaen siipiään. Niillä siivillä ei oltu koskaan lennetty, ja silti se kuvitteli joka ilta, kuinka se vielä rikkoisi häkkinsä ja nousisi korkeuksiin. Ensin ylös pilviin, sitten alas kuin sade joka virvoittaisi maan.
Vielä silloin se ei ollut ymmärtänyt, että häkin rikkoutuessa sen todella täytyisi lentää. Nousta siivilleen ja ottaa vastaan kaikki se, mitä maailman tuulet halusivat siltä. Se ei voinut millään tietää, kuinka moni pohjoisen tuulista kuiski sen nimeä matkoillaan. Se ei ollut saanut tilaisuutta ottaa selvää.
Se näki vain maan allaan. Sen nähdessään se ajatteli, että vielä joskus se laskeutuisi. Pääsisi vapaaksi. Pieni pää alas painettuina ja siivet ruumiin suojana se tuudittautui ajatukseen siitä, että vapaus tuntuisi kevyeltä tuulelta auki levitetyillä sulilla. Siitä tulisi kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti