Sinä näit kauneutta siellä, missä sitä ei ollut
Siellä, missä pahuuteni, rumuuteni syntysija oli vääntänyt luuni kieroumiksi, jotka painoivat sisintäni kasaan
Sieltä sinä nostit esiin kauneuden, sytytit kukkani palamaan
Se paloi korkealla ja loistaen
Minä sen mukana, huuleni raollaan, katseeni kaukana täältä
Minä liikuin, käteni piirsivät tähtiä taivaalle, jalkani koskettivat kylmää rantahiekkaa ja tekivät siitä kultapölyä
Minä elin
Sinä herätit sen eloon, nostit kauneuden runnellusta ruumiistani, kaikista niistä pahoista sanoista jotka kuiskasin peilikuvalleni ennen kuin astuin uneen
Kaikista ihmisistä juuri sinä avasit silmäsi uinuvalle voimalle, joka suuruudessaan ja palossaan herätti minut uudelleen henkiin
Otit sen vastaan, raastoit sen häpeän ja kivun keskeltä tehden siitä hohtavan ja punaisen
Sieluni nuppu puhkesi punaiseen kukkaan ja sykki kauneutta ympäri ruumistani
Kaikki minussa oli niin elävää, niin todellista
Rajani piirtyivät rantahiekkaan, tunsin itseni jälleen olevaksi
Kauneus oli astellut kehään pysyäkseen siinä
Minä sanoin kiitos
Mutta se ei riittänyt
Joten sormeni kirjoittivat lauluja siitä, miten kohotit katseesi poljetulle ja nostit kauneuden pintaan mätänevästä haudastaan
Sormeni kirjoittivat lauluja sinulle, joka olit selvinnyt
Sinulle, joka sait minutkin uskomaan, että sieltä on oleva tie vain ylöspäin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti