Yö

Yön siivet kaartuvat metsän ylle tummina ja hitaina kuin poskilla juoksevat kyyneleet. Puiden lehdet ovat keväisessä kukoistuksessaan, toistaiseksi vielä heleän vihreitä yön saapuessakin. Pojan askeleet johdattavat hänet puiden siimekseen, lehdet väistävät hänen solakkaa varttaan. Hymy pojan kasvoilla on aidompi kuin aikoihin, metsä tietää hänen kuuluvan tänne. Keskuuteensa. Portin väärälle puolelle.

Portti on jäänyt kauas taakse, hiljainen illan ja yön välinen kaistale ei muistuta puolen oikeudesta tai vääryydestä. On vain rauhallisia askelia ja kaunis tiedostus hymyyn kaartuneilla huulilla. Kun poika pääsee syvemmälle puiden siimekseen, hänen hymynsä etenee nauruksi. Käsien päät kohoavat korkeammalle, sormet tavoittelevat näkymätöntä voimaa.

Energia hivelee pojan sormia, tanssii käsivarsia pitkin keskivartaloon ja saa pojan päästämään hyrisevää, miltei eläimellistä ääntä. Nautinto purkautuu solakasta, mutta vahvasta kehosta. Nauru vavisuttaa lehtiä, pyrskähdykset pakenevat pimenevään yöhön.

Kukaan ei ole todistamassa vanhan, ikuisen voiman leikkiä pojan keholla. Hän saa tehdä kaiken yksin, nauttia pienestä hetkestään energian vavisuttaessa hänen kehoaan. Paljastetut hampaat loistavat valkoisina helmiäisenvaalealla iholla, ohuet sormet liikkuvat kuin transsissa. Voima täyttää hänet, kietoo syleilyynsä kuin hän olisi aina kuulunut sen silkinpehmeälle kosketukselle. Vain yö saa nähdä tapahtuman intiimiyden, vain yö saa kuulla naurun aitouden.