Sinun katseesi oli maassa.
Et näyttänyt sitä, mutta pelko kulki kanssasi. Näin sen kumartuneena yllesi, näin sen kertovan sinulle, miten väärä ja ruma sinä olit. Sillä oli syvä, repivä ääni, jota luulit omaksesi.
Minä tiesin paremmin. Ääni ei ollut lähtöisin sinusta, se tuli syvempää. Poltetusta lapsuudesta, murretuista jaloista ja korvista, joita ivan nauru ei suostunut jättämään. Se et ollut sinä. Se oli joku muu, sinuun asettunut ja sielusi riekaleisiin kyntensä upottanut.
Mutta minä näin kauneuden sinussa, näin sisällä sykkivän lämmön ja toivon siitä, ettei huominen enää sattuisi. Se oli lähtöisin sinusta. Sinä olit niin kaunis.
Ja minä astuin lähemmäs, jotta olento väistyisi tieltäni, jotta pelko lähtisi pois. Vedin sinut itseäni vasten, kunnes sydämesi syke rauhoittui ja lämpö palasi kehoosi. En päästänyt irti.
Olento palaisi, mutta niin palaisin minäkin, yhä uudelleen ja uudelleen. Olisin siinä, kunnes sen silmät olisivat pelkät mustat tyhjiöt eikä se enää näkisi etsiä sinua. Se kuolisi pois, ja minä pysyisin yhä siinä. Vetäisin sinut lähelle, tekisin pelkosi tyhjäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti