Luku
1: Taakka
Valkoiset höyhenet vasten
kullankeltaista viljaa, hiukset hartioille laskettuna. Kädet
levitettynä sivuille Astralilja tuntee siipiensä hiljalleen
avautuvan. Räpyttely ei onnistu, mutta ei sen tarvitsekaan. Aito
hymy kasvoillaan Astralilja kääntää katseensa kuvausryhmästä
sivulle. Hän kohtaa tutut silmät, joissa on vaativa katse.
”Tänään sinä voisit vain
laulaa”, kuvausryhmän vierellä seisova pitkä nainen sanoo.
Naisen hiukset on piilotettu apostolikan taa, vihreät silmät lasien
takana ovat tiukat eivätkä annan Astraliljalle tilaa valita.
”Mitä minun halutaan laulavan?”
Astralilja kysyy laskien kätensä alas. Rihmat kiertyvät
käsivarsien ihoon, video pitää kuvata pian, jotta hänen kätensä
eivät hankaudu verille. Tietokonegrafiikka ei ole riittävän
kehittynyttä muokatakseen puhki kuluneita käsiä puhtaiksi jälleen.
”Laula, mitä mieleesi tulee.
Sinusta pidetään eniten luonnollisena. Ihmiset näkevät, milloin
olet vain oma itsesi. Anna mennä. Laula. Kulje ympäriinsä, älä
unohda osoittaa onnellisuutta viljasta ja auringosta. Näytä
aidolta.”
”Kyllä, Freja.”
Kädet ylös, silmät kiinni.
Astralilja tietää, milloin videon kuvaus käynnistyy. Laulu lähtee
syvältä hänen sisimmästään, hän antaa sen tulla. Video käy,
Astralilja kävelee, siivet ojentuvat kauniisti, niiden paino ei
vielä murskaa selkää alleen. Kipu tuntuu käsissä, Astralilja
laulaa sen pois, se unohtuu, jättäytyy taustalle.
Laulu kohoaa korkeammalle, Astralilja
ei vedä happea välissä, jos hän keskittyy ruumiiseensa, hän
hajoaa siihen. Vasta, kun laulun viimeinen säe pakenee hänen
huuliltaan, väsymys leviää kehoon. Kuvaaja ei lopeta, miksi hän
ei lopeta, eivätkö he näe, että Astralilja on itsensä laidalla,
siivet painavat hänen selkäänsä lysyyn? Kukaan ei usko
kumaraselkäiseen, väsyneeseen enkeliin. Astralilja vie kädet
kasvoilleen, hymyilee kuin kipu ei säteilisi jo jalkoihin saakka.
Sitten Freja napsauttaa sormiaan. Astralilja sallii itsensä rojahtaa
polvilleen.
”Lilja!” kuuluu nuoren miehen ääni
Frejan ja kuvausryhmän takaa. ”Lilja, oletko sinä kunnossa?”
Astralilja kohottaa katseensa vain
nähdäkseen hopeiset kiharat ja huolen kohottamat kulmat kauniilla
kasvoilla.
”Jan”, Astralilja yskähtää
pojan nimen. Suussa on jotakin. Vasta punaisen pisaran pudotessa
valkoiselle mekolle hän ymmärtää yskivänsä verta.
”Lääkintäryhmä! Sisko, missä
lääkintäryhmä on?” Jan huudahtaa kääntyen Frejaan päin.
Pitkä nainen ei liikahdakaan, nyökkää vain kuin kiirettä ei
olisi.
”Veljeni, kaikki on järjestetty
ennalta.”
Freja kävelee aivan Astraliljan
tasolle, kumartuu kuten veljekseen nimittämänsä Jan. Nainen vie
kätensä Astraliljan poskille, kuivaa kankaiseen liinaan veren tytön
huulilta. Astralilja tuntee kivun sykkivän kaikkialle, hän
keskittyy sisaruksiin pysyäkseen tajuissaan.
”Ottakaa ne pois”, Astralilja
hengähtää tietäen antavansa käskyn, ”olkaa kilttejä ja
ottakaa ne pois.”
Jan ojentaa kättään kohti siipiä
toteuttaakseen tytön pyynnön, mutta Freja tarttuu häntä napakasti
ranteesta.
”Emme saa. Koeta kestää, enkelini,
lääkintäryhmä hoitaa siipiparin takaisin varastoon ja tarkistaa
haavasi. Olisit sanonut, ettet pysty kuvaamaan tänään.”
”Minä…”
Astralilja voisi sanoa, että hän
yritti kertoa. Että selän haavat olivat edellisen kuvauskerran
jäljiltä niin syvät, että selkä on osittain tunnoton. Että
siipien paino on alkanut vaikuttaa hänen tapaansa kävellä, että
hänen jalkansa eivät enää kestä. Mutta hän ei sano.
”Teidän täytyy kuvata kuororyhmää
seuraavaksi”, Jan sanoo väliin tarttuen Astraliljaa olasta. Ote on
Astraliljalle tuttu, mutta vie punan hänen kasvoilleen Frejan
ollessa niin lähellä, todistaessa elettä, joka ei ole hänen
silmilleen tarkoitettu.
”Kuororyhmää? Onko siipiryhmä
valmistellut riittävästi siipiä, kuka ne laittaa selkään, kuka
hoitaa kuvankäsittelyn?”
Jan ei sano mitään.
”Niin. Se ei vain käy. Astraliljaa
tarvitaan taas pian, ja sitä ennen hänet on saatava kuntoon.”
Jan nyökkää hiljaa. Astralilja
erottaa pettymyksen ja kapinan pojan kasvoilta, kun tämä pakottaa
sanat sisälleen. Freja on oikeassa. Astralilja ei voi siirtää
vastuutaan kuororyhmälle. Hän on ainoa arkkienkeli, uusi lupaus,
ilman hänen videoitaan kansan usko ja toivo lakoavat kuten toisessa
aallossa tuhoutuneet rakennukset.
Lääkintäryhmän saapuessa paikalle
Astraliljan leualle on ehtinyt valua hento verivana. Hänet nostetaan
varovaisin, mutta ripein ottein autoon. Jan, Freja ja kuvausryhmä
jäävät taa, ovet vedetään kiinni, vuoto todetaan sisäiseksi.
Astralilja ei enää tiedä, mikä osa hänestä kaipaa paikkausta,
mikä on kokonaan irti. Siivet roikkuvat kiinni hänen selässään
kuin pieksetyllä linnulla.
Tajuntansa rajamailla Astralilja
ajattelee oikeita enkeleitä. Kauan sitten kuolleita, niitä, joiden
siivet kasvoivat rangasta eivätkä tulleet verellä kiinnitetyiksi
kuten hänen omansa. Mutta minkä Astralilja kuolevalle maailmalle
tekisi, yksikään rukous ei helpottaisi hänen kipuaan tai toisi
selviytymiskamppailuaan käyvälle maailmalle edistysaskelia. Hän on
se, mitä hänen täytyy olla.
Auringonsäde tippuu sisään auton
ikkunasta. Sen verran Astralilja ehtii katoavasta päivästä nähdä.
Mikä onni, että video ehdittiin kuvata valossa, jossa muutamalle
kymmenelle metrille rajattu pelto näyttää aidolta. Hymy leviää
Astraliljan huulille. Silmät painuvat kiinni, hän on antanut
päivälle kaikkensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti