Viimeinen laulu: luku 19

Luku 19: Veri vailla ääntä

Edenbergin valkeat veljet olivat oikeassa. Astraliljan ovella Jan tarkastetaan kokonaan, kädet hapuilevat kaikkialta käyden läpi mahdolliset uhat Janin vaatteiden sopukoissa. Mitään ei löydetä, Janille sallitaan erikoisluvalla kymmenen minuuttia enkelin seurassa.

Valo huoneessa on sairaalloinen, luonto on jätetty sälekaihtimien taakse kokoamaan itseään. Yö on tahmea ja kaukainen, Jan vetää verhot sen peitoksi. Astralilja makaa sängyllä haavoitettuna eikä hänellä ole antaa tytölle mikään, mikä tekisi tästä jälleen terveen.

Monesti Jan on tullut kohtaamaan rakastamansa ihmisen sairaalaan, kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja hän on katsonut kelmeän valon piirtämiä varjoja Astraliljan avoimella kaulalla. Jan ei uskalla koskettaa tyttöä tämän silmien ollessa kiinni.

Aie leijailee ilmassa. Jan tietää, mitä on tullut tekemään. Hän ei ajattele kohtaamiaan kaksosia, ei sisartaan eikä veljeään. Ainoastaan kirkon sisäistä maailmaa, joka odottaa jo menettävänsä Astraliljan. Jan vetää syvään henkeä. Azraelin sanat kaikuvat hänen tajunnassaan, hetki on jo kulunut umpeen, kello ei enää tikitä. On hänen aikansa täyttää paikkansa, sulautua yhteen todellisen itsensä kanssa.

Pelkkä hyväksyntä riittää nostattamaan poltteen sisälle. Jan sulkee silmänsä, kuvittelee liekin, antaa sen roihuta. Miten se polttaakaan. Se lähtee sydämestä selkään, tekee ytimestä itsensä kaltaisen, hipoo lihaksia, vääntää rankaa, synnyttää ja herättää uudelleen henkiin. Ihmisyys palaa käristyvän ihon lailla. Jan valahtaa polvilleen ääntäkään päästämättä. Silmät ovat auki, valkuaiset tummuvat kuin polte tuhkaisi nekin. Liekki syttyy silmien keskelle, puna täyttää sen, minä ihmisyys on poistuessaan jättänyt tyhjäksi.

Kun Jan nousee ylös, energia juoksee hänen uudessa ruumiissaan. Iho on särkynyt selästä, siivet pakottautuneet ulos liian ahtaasta tilastaan. Mustia sulkia varisee lattialle, päässä jyskyttää. Sarvet kohoavat kohti taivasta, merkitsevät sen seuraavaksi, joka murtuisi. Jan ei tunne mitään kumartuessaan kohti sängyllä makaavaa Astraliljaa.

Azraelin vaatimus kaikuu korvissa. Järkeä ei enää tarvita, Janin ei hyödytä tietää, miksi hän tekee niin kuin hän tekee. Hänen kyntensä jättävät merkkinsä Astraliljan kurkkuun. Kymmenen minuuttia kuluvat loppuunsa, jäljelle jää verta vailla ääntä. Tätä ihmiset eivät voineet tarkistaa, minuutta ei pidetä vaatteiden taskuissa. Lattia on veren peitossa, Astralilja miltei tietoinen, mutta kykenemätön huutamaan kauhuaan ja kipuaan pois. Jan tietää tytön tukehtuvan, jos hän ei tee mitään.

Aika kuluu. Kymmenen minuuttia hajoavat tuhkaksi, Janin sisällä palaa. Joku avaa oven ja huutaa sen, mitä Astralilja ei pysty. Runnottu kurkku. Äänihuulet Janin kädessä, josta ei enää erota, mistä kynsi alkaa ja mihin iho loppuu.

Vai niin. Vai tältä Elijahista tuntui, kun hän iski veitsensä Astraliljaan. Sama tunne, ikuinen ja rikkoutumaton. Jan hymyilee ajatellessaan paholaisenkin sisimmän palaneen tuhkaksi tämän polttaessaan viimeiset enkelit. Nyt maailmassa ei ole enää edes enkelin kuvaa, vain pelkkä ihmistyttö vailla ääntä, jolla laulaa. Yö ulkona on armoton ja sotkuinen, mutta Jan kohoaa siivilleen ja lentää halki kirkon, ohi häneen uskoneitten ihmisten kohti yön mustaa syleilyä.

Kuu on piilossa pilvien ja saasteen takana, luonto vetää viimeisiä kurluttavia hengityksiään. Jan kohoaa korkeammalle, niin korkealle, että kirkossa alkava huuto ei kuulu hänen korviinsa. Mustat siivet taittuvat kohti kelmeää kuuta, suonissa sykkii helvetin tuli.

Sitten, ääni.

Demoninen sointu vetää Janin takaisin maanpinnalle, asvaltille, muurahaisina kuhisevien ihmisten joukkoon. Azrael seisoo kadunkulmalla yhtä paljaana kuin hänkin, siivet ja sarvet esillä, silmät punaisina kiiluen. Muita ei kulje kulman ohi, demonilla on keinonsa pysyä näkymättömissä.

”Sinä teit, mitä pyydettiin.” Ensimmäistä kertaa tavatessaan Janin Azrael ei hymyile. Polte Janin sisällä on liian voimakas, jotta hän jaksaisi hämmentyä Azraelin vaitonaisuudesta.

”Ihmisenkeli Astraliljan äänihuulet ovat tässä”, Jan sanoo hiljaa ojentaen kättään. Azrael tarttuu ojennettuihin äänihuuliin, sulkee verisen sotkun käteensä ja avaa kämmenensä uudelleen tyhjänä.

”Viimeisestä laulusta on aika tulla demonien laulu”, Azrael sanoo nyökäten. Äänestä puuttuu jotakin, sen varsinainen voima on himmeä.

”Minä olen nyt yksi teistä, enkö olekin?”

Azrael nyökkää.

”Sinä teit, mitä me halusimme sinun tekevän. Nyt maailma ei enää toivu. Se murtuu omaan painoonsa.”

Jan nielaisee. Jokin varovainen sykkii poltteen seassa, hauras kuin pieni kyyhky.

”Minä puhuin Frejalle Isakista. Olit oikeassa. Minulta on pimitetty kaikki. Minuun ei ole koskaan luotettu edes omien sisarusteni toimesta.”

”Sinun ei enää koskaan tarvitse palata heidän luokseen. Ei enää. Olet valinnut puolesi.”

Miten pysyvää. Miten lopullista. Vihdoin. Viimein hehkuva kahle sitoo Janin osaksi jotakin, jossa hänen ei tarvitse enää pyristellä löytääkseen itsensä.

”Tällä tavoin minä suojelen myös Astraliljaa”, Jan sanoo ajatellen tytön aurinkohymyä. ”Nyt hänen ei tarvitse enää kantaa kaikkien odotuksia harteillaan. Minä vapautin hänet.”

Azraelin punasilmissä käväisee jotakin lähes inhimillistä. Demoni tosiaan ei ole terässään tänä yönä, Jan näkee sen tämän hitaista, varovaisista liikkeistä.

”Niin”, Azrael sanoo pehmeästi, ”hän ei enää koskaan laula. Pian on meidän vuoromme. Aivan pian.”

”Kuinka pian?”

”Minä uskon, että hän tahtoo vielä odottaa ja katsoa, kuinka kaikki romahtaa. Hän on katsellut kaikkea varjoista ihmiskasvoillaan.”

Jan säpsähtää. Hänen aistinsa ovat liekeissä, koko ruumiinsa elää vihdoin täydellä liekillään, mutta ihmisveri hänen sisällään pysähtyy ja muistaa.

”On siis todella olemassa paholainen?”

Azraelin nauru on kuivaa ja katkeilevaa.

”Sinä olet tavannut hänet, puhunut hänelle aivan itse.”

Kylmä isku. Huurteinen polku Janin palavassa kehossa. Kuinka hän on voinut katsoa paholaista silmiin ymmärtämättä mitään?

”Kuinka minä olen voinut?”

Azrael onnistuu hymyilemään.

”Tietenkin sinä olet. Hän on…”