Luku 21: Syntienne tähden
Adam Lindin kasvot ovat kuunvalossa
paperinvalkoiset. Huulet ovat raollaan, tummat silmät kuin musteinen
yö. Freja katsoo Adamin ihmiskasvoja, kauniita ja jylhiä. Nuori
mies, hyvin herkkäpiirteinen, tummahiuksinen. Kaikkien rakastama.
Freja tuntee, kuinka kylmyys leviää hitaasti hänen kehoonsa.
”Kaiken tämän ajan olet ollut
luonamme ihmisen muodossa”, Freja sanoo hiljaa.
”Olen katsellut teitä varjoista.”
Adam hymyilee, hymy on yhä tuskallisen toispuoleinen, liian
inhimillinen ja virheellinen, jotta Freja voisi katsoa sitä
tuntematta väristyksiä. Aivan kuin ihminen. Aivan kuin kuka
tahansa.
”Sinä valitsit itsellesi esi-isämme
nimen.” Freja onnistuu naurahtamaan. ”Teit itsestäsi kaikin
tavoin meidän kaltaisemme. Halusitko vain nauraa meille?”
Hymy Adamin kasvoilla venyy
entisestään. Mies ristii kätensä ja kallistaa päätään.
Melkein ihminen. Freja ei anna eleiden huijata itseään. Demoni.
Demoni. Demoni. Hän ei saa unohtaa sitä mustien silmien
tuijottaessa häneen kuin pohjattomat nielut.
”Sen sinä saat päätellä itse”,
Adam lausuu jokaisen sanan huolella. ”Entä oma nimesi? Erikoinen
valinta kirkolliselta johtohenkilöltä kantaa pakananimeä omasta
tadostaan.”
Freja siristää silmiään.
”Sinä et tiedä siitä mitään.
Minun oli luotava oma identiteettini.”
”Miten veljesi asian ilmaisisikaan –
olet vuosi vuodelta yhä enemmän äitisi kaltainen.”
”Minun äitini ei tehnyt minusta
sitä, mitä olen. Minä vaihdoin nimeäni, koska syntymässä
minulle annetun nimen paino ei sopinut harteilleni.”
”Mutta maailman paino sopii?”
Freja lyö kätensä yhteen. Ääni
kaikuu seinissä. Freja kieltäytyy katsomasta silmiin pyhimyksiä,
jotka tuijottavat häntä ikoneista, odottavat hänen tekevän
jotakin. Ihmiskasvoinen paholainen kävelee lähemmäs vino hymy yhä
kasvoillaan.
Adam tulee miltei iholle, kuljettaa
käsiään Frejaa vasten koskematta naiseen lainkaan. Huvittunut
silmäpari seuraa Frejan reaktioita, odottaa mitä tahansa. Freja
pysyy täysin eleettömänä.
”Haluatko maistaa palasen?” Freja
kysyy hallankylmällä äänellä. ”Anna mennä, aseta ihosi
iholleni. Niin tekivät nekin, jotka nauroivat minulle lapsena. Älä
järkyty, jos et tunne minussa mitään. Olen jäätynyt, siksi he
minua kutsuivat.”
Adam vetäytyy. Yksikään sormi ei
asetu naisen ruumiille.
”Sinä et todella taida olla
saavutettavissani. Kaikkien ihmisten pitäisi olla, jopa hartaimmin
ja kiihkeimmin uskovien. Heidän varsinkin, sillä he suovat minulle
paljon ajatuksiaan. Minkä palan itsestäsi sinä annoit lapsena
pois, jotta sinusta tuli tuollainen?”
Frejan keho tuntuu raskaalta.
Ensimmäistä kertaa aikoihin hän voisi kuvitella istuvansa alas,
jäävänsä maahan, romahtavansa. Silti selkä pysyy suorana, ylpeys
ei irtoa, vaikka paholainen nauraa hänelle päin kasvoja.
”Minä en tiedä, kuka minä olen”,
Freja sanoo. ”Minulla on vain ottamani nimi, saavuttamani asema.
Maailma harteillani. Mykkä enkeli ja kaksi veljeä, joista toisen
kiellän ja joista toinen kieltää minut. Jos jokin minä on
olemassa, sinä varmasti tunnet hänet paremmin kuin minä itse. Olen
vain se, mitä minun täytyy olla. Se on aina sopinut minulle.”
Adam kallistaa jälleen päätään.
Käsi ojentuu, miltei koskettaa Frejan poskea, jolle kyyneleet
kuolivat. Adam vetää kätensä pois, hillitsee ajatuksensa ja
pudistaa voimakkaasti päätään.
”Tiedän selviäväni tästä.
Maailma ei murru tähän.”
”Ja silti vasta nyt sinä itket.
Vasta nyt kipu on viimein saavuttanut sinut.”
”Minä seison yhä pystyssä.”
Hymy vetäytyy pois Adamin kalpeilta
kasvoilta.
”Lopulta seisot vain sinä, taivas
palaa riekaleiksi taustalle. Kehen sinä sitten uskot?”
”Minä en ole koskaan lakannut
luottamasta Jumalaani.”
”Vaikka käytät väärin hänen
sanaansa ja valat väärää uskoa ihmisissä? Minä olen Herra,
Jumalasi, sinulla ei saa olla muita jumalia. Kansa kumartaa
ihmistä.”
”Minä tunnen Raamattuni ja syntini,
demoni. Älä kerro minulle jotakin, jonka sydämeni tietää ja
kantaa taakkana jo valmiiksi.”
Adamin nauru on irrallinen, Freja
tuntee sen rinta-alallaan. Kirkas ja repaleinen, kontrolloimaton kuin
helvetin tuli. Adam taputtaa käsiään kolmesti ja nyökkää
ikonien suuntaan.
”Ei enää kolmiyhteistä Jumalaa,
ei enää Jeesusta”, Adam hykertää hiljaa, ”te ihmiset olette
tulleet pitkän matkan alas taivaasta. Minusta kaikkein
nautinnollisinta on katsoa, mistä kaikesta voitte syyttää
demoneita.”
”En ole koskaan väittänyt, ettemme
olisi itse yhtä syyllisiä. Meidän erheemmehän alun alkaen tuhon
aiheuttikin. Ensin Lilith, sitten Eva. Kannan sukupuoltani kuin
kirousta. Olen antanut sen jäätyä kiinni minuun kuin muistutuksena
siitä, että paratiisia ei ole niille, jotka murtuvat paholaiselle.”
Välähdys Adamin silmissä. Freja
kavahtaa.
”Paratiisi on pelkkä hauta.”
Adamin kasvoilla ei ole tietoakaan huvittuneisuudesta hänen
puhuessaan. Taitavasti maalattu ilo kuolee jättäen piirteet
tyhjiksi ja koviksi. Silmät ovat suuret ja mustat, Freja on
riittävän lähellä nähdäkseen heijastuksensa niistä.
Kuvajaisen takana erottuu muutakin.
Mustat nielut haluavat Frejan kumartuvan, tulevan lähemmäs. Freja
kurottaa, näkee punaisena leimuavan taivaan, haistaa palavan lihan
käryn. Pitkiä olentoja siivet liekeissä, maassa kuhisevia
ihmismassoja, tulen nuolemia puita. Freja ei kykene liikkumaan, hänen
koko ruumiinsa pysyy paikallaan kuin unihalvauksessa. Tuli hiipuu,
hiljaisuus täyttää maan. Pohjattomista kuiluista heijastuu
äänetön, harmaa puutarha.
Vasta, kun Adam räpäyttää
silmiään, Freja kykenee liikuttamaan ruumistaan. Hän kavahtaa
kauemmas paholaisesta vieden kädet ruumiinsa suojaksi. Adam
kallistaa jälleen lintumaisesti päätään, mustat kiharat tippuvat
silmille.
”No, piditkö näkemästäsi, pieni
Freja?”
”Mitä se oli?”
”Oi, kyllä sinä tiedät. Palavat
puut, sitten hiljainen maa.”
”Punaisen taivaan taistelu.”
Freja nielaisee. Palavan lihan käry
on yhä liian tuoreena alitajunnassa, oksennus maistuu jo suussa.
”Siksikö sinä teet tämän kaiken?
Sen vuoksi, mitä tapahtui punaisen taivaan taistelussa?”
”Tuomitsisitko sinä, jos tekisin?”
Uusi nielaus. Katse kirkkoon. Jumala
ei auta, ei anna valmiita vastauksia.
”En”, Freja huomaa sanovansa.
”Et?” Kevyt naurahduskin kuulostaa
Adamin suusta vaikealta. ”Miksi et?”
”Minulla ei ole oikeutta tuomita
mitään. Sitä oikeutta ei ole ihmiselle annettu.”
”Jumalako minut tuomitsee?”
”Jumala on sinut taivaasta alas
laskenut.”
Freja ei katso enää Adamia silmiin.
Suuret tyhjiöt ovat liian epäinhimilliset katsottaviksi.
”Veljeni taivaassa on aina nauttinut
siitä, että saa katsoa toisia alaspäin”, Adam sanoo pehmeästi.
”Me lähdimme samalta viivalta. Minä olin hänen kaltaisensa.”
”Kukaan ei ole Jumalan kaltainen.”
”Väärin, Freja pieni. Minä jaoin
hänen ajatuksensa. Minä en vain tahtonut luoda kaikesta kuvaani.”
”Joten sinä turmelit kaiken sen,
mitä luoja loi. Annoit synnille sijan ihmissydämessä.”
Adamin käsi ojentuu jälleen kohti
Frejaa, painuu nyrkkiin tämän sydämen kohdalla.
”Ja siellä se on viihtynyt, eikö
niin?”
”Sinne se on asetettu eikä sitä
ole enää pois ottaminen.”
”Kuka teidän syntinne nyt sovittaa,
kun olette ottaneet viimeisen laulun profetian vuosisatojen
Kristus-uskon tilalle?”
”Näyttävätkö nämä synnit
siltä, että ne voitaisiin sovittaa?” Frejan käsi osoittaa kohti
kattoikkunaa, kohti ulkona valvovaa yötä. ”Enkeli on ihmiselle
se, mitä hän on aina tarvinnut. Me loimme valkean naishahmon, koska
kukaan ei enää muista saati kunnioita sitä, millaisia todelliset
enkelit olivat. Olemme antaneet ihmisille sitä, mitä he kipeimmin
tarvitsevat.”
”Olette olleet kuin Jumala. Antaneet
ja luoneet. Nyt minä olen ottanut teiltä luomuksenne. Olen
hävittänyt kaikki enkelit maailmasta.”
”Me emme suostu tuhoutumaan.”
”Mutta te tuhoudutte. Kuka teidät
laulaa taivaaseen, jos luomaanne enkeliä ei ole ylläpitämässä
toivoa?”
”Me selviydymme tästä. Minun
Jumalani ei minua hylkää. Eikä Astralilja ole kuollut.”
Askelia lähemmäs. Suuri tila käy
ahtaaksi, kun Adam tulee vain muutaman sentin päähän Frejan
kasvoista. Miehen hengitys on kylmä Frejan iholla, mutta hän ei
kavahda tai käännä päätään.
”Sinä olet erikoinen ihminen, Freja
Faust”, Adam sanoo vaivoin kuuluvalla äänellä. ”Koko maailman
minä olen myllertänyt, pienimmänkin toivon rippeen murskannut, ja
siinä sinä vielä seisot.”
Freja ei vaivaudu edes räpäyttämään
silmiään. Mies ei ole vielä lopettanut.
”Kaikkeni minä olen yrittänyt.
Asetin harhan sinun äitiisi, epätoivon pikkuveljeesi, tiedon
isoveljeesi, mutta sinua en ole tavoittanut. Sinun sydämesi on
jäässä.”
Ilme Frejan kasvoilla muuttuu. Mitä
enemmän marmori murtuu, sitä tiiviimmin Adam naista katsoo.
”Mitä? Mitä nyt? Järkytinkö
sinua?”
”Sinä todella olet vaivautunut
kulkemaan perässäni tuhotaksesi kaiken tässä maailmassa.”
”Kenellä minä leikkisin, jos en
sinulla? Usko ei kiinnosta valtiota muuna kuin keinona selviytyä.
Molemmat veljesi sekä äitisi olivat helposti murrettavissa, he
tarvitsivat vain pientä sysäystä. Azrael on tehnyt paljon töitä
puolestani. Ihmiset ovat ennalta-arvattavia, puuduttavan tylsiä.
Sinä et ole osoittautunut sellaiseksi. Sinua minä en uskalla edes
koskettaa.”
Senttien päässä ihosta. Hengitys
tuntuu, kosketus ei. Freja onnistuu hymyilemään.
”Näet kamalasti vaivaa kaikkeen
tähän. Onko kaiken ydin todella katkeruudessasi? Siinä, että me
ihmiset saimme maan ja sinun demonisi eivät?”
”Siinäkin. Mutta tiedäthän sinä
minut – minä rakastan leikkejä. Rakastan pahuutta ihmisissä.
Demonit ja aallot ovat minun, mutta ajatukset teidän ihmisten.”
”Kerro minulle katkeruudestasi.
Kaiken muun minä jo tiedän.”
”Punaisen taivaan taistelusta siis.
Luulisi sinun jo tietävän.”
”Minä en ollut siellä. Sinä
olit.”
”Haluatko kokea sen? Se onnistuu
kyllä. Katso silmiini.”
”Minä tahdon sinun kertovan.”
Freja on erottavinaan yllättyneisyyttä
Adamin kasvoilla. Mies kääntää hetkeksi selkänsä Frejalle,
kohottaa kätensä kohti kattoa kuin venyttelisi, kuin tilanne olisi
kevyt kuin linnunlento. Ele muistuttaa Frejaa Elijahista.
”Minulla ei ole enää muuta kuin
vihani”, Adam sanoo kääntäen päätään Frejaan päin. ”Aikojen
alussa minulla oli kaikki. Olin kuten te ihmiset, mutta halusin
enemmän ja tipuin taivaasta. Paratiisi vietiin minulta. Mutta
minulla oli keinoni, minulla oli Lilith, maailman ensimmäinen
nainen.”
”Ja Lilith synnytti maailmaan
demonit. Minä tiedän.”
Adam nyökyttelee, ele näyttää
enemmän siltä kuin hän tolkuttaisi jotakin itselleen.
”Meidän luomuksemme häädettiin
maan alle, pimeään tuleen keräämään mätää ja katkeruutta.”
”Koska te yrititte ottaa paratiisin
väkisin, vaikka se oli ihmisiltäkin kielletty.”
Adam pudistaa tiukasti päätään.
”Ymmärrätkö sinä, Evan tytär,
ihmisen lapsi, miltä tuntuu, kun oma rotu kääntyy vastaan?”
”Paremmin kuin uskotkaan.”
”Minä olin enkeli. Aamutähti, yksi
suurista. Minun piti suojella ihmisiä. Tiputtuani minua ei huolittu
edes maailmaan, ihmisen suku peri maan. Minä ja demonini jouduimme
nielemään multaa ja nimetöntä tulta. Meille ei jäänyt mitään,
ja minun omani puolustivat ihmisiä enemmin kuin minua.”
”Ja siksi sinä tuhoat nyt meidät.”
”Minä tuhosin jo enkelit. Revin
heiltä siivet selästä yksi sulka kerrallaan, poltin höyheniä,
kunnes he huusivat vailla tietoa nimestään. He pettivät minut ja
sytyttivät taivaan palamaan suojellakseen teitä. Te olette yhä
jäljellä.”
Adamin äänessä on sävyjä, joita
ihmisäänessä ei ole. Tasoja, jotka Freja tuntee sydämessään.
Vuosituhansia kestänyt viha, kulmistaan terävä, haalistumaton. Yhä
yhtä suunnattoman punainen.
”Minulle jäi vain tämä”, Adam
sanoo ojentaen vapisevia käsiään. ”Punaisen taivaan taistelu ei
hyödyttänyt meitä mitenkään, jouduimme takaisin pimeään. Ja
minä menetin Lilithin, demonien äidin. Hänet haudattiin
paratiisiin.”
”Paratiisia ei ole enää
kenellekään. Sen portit ovat meiltä suljetut.”
”Teille jäi maa. Te saitte kaiken
luojan luoman.”
”Ja nyt tuhoat kaiken sen. Tämä
keskustelu on jo käyty.”
Hidas nyökkäys. Adam vie kädet
lähelle kehoaan. Miehen eleistä todella tulee mieleen Elijah. Miten
lähellä paholainen ja ihminen voivatkaan olla toisiaan, Freja
ajattelee. Miten hauras on olento, joka osaa vihata.
Kun Freja katsoo paholaisen
ihmisruumista, hän ymmärtää, miksi tämä tuo demoninsa maailmaan
vasta nyt. Miksi aallot eivät tapahtuneet sata vuotta sitten, tuhat
vuotta sitten, vaan nyt, modernin ihmisen aikana. Paholainenkin
pelkää. Se, joka on koskaan ottanut katkeruuden sydämeensä, ei
osaa enää luopua siitä. Adam sai tuhottua enkelit, Adam sai
sotansa. Hän tahtoo leikkiä viimeiseen saakka, murtaa ja
kontrolloida, jotta hänen ei tarvitse luopua vihastaan. Sen jälkeen
hänellä ei olisi enää mitään. Freja kavahtaa ymmärrystä
omassa sydämessään.
”Ja minä sanon sinulle, että me
emme luovuta”, Freja lausuu painokkaasti.
”Sopii yrittää. Minä olen vienyt
sinulta kaiken.”
”Et uskoani.”
”Tahdotko tietää lisää nimiä?
Haluatko kuulla, ketkä kaikki olen jo saanut?”
”Vaikka veisit heistä jokaisen,
minä seison edelleen.”
”Elijah. Hän on jo kuollut. Tuhon
tien hän valitsi aivan itse.”
”Se ihminen ei koskaan osannut elää.
Minä säälin häntä.”
Välähdys enkelikiharaisesta nuoresta
miehestä, joka yritti iskeä Astraliljan hengiltä. Freja muistaa
Elijahin huudon. Sydämessään hän on jo antanut tälle anteeksi.
Paholainen oli jo puristanut miehen otteeseensa. Freja piirtää
ristin merkin sydämensä ylle.
”Johan ja Joshua.”
”Edenbergit? Milloin?” Frejan
kulmat kohoavat. Pettynyt, mutta ei yllättynyt.
”Aina.”
”Nytkin?”
”Varsinkin nyt.”
”Mikä sääli.”
”Etkö muuta ajattele?”
”En.” Freja sulkee silmänsä ja
kuvittelee kaksoset eteensä. Pieni, hauras Joshua. Kaikkia ei voi
pelastaa. ”Vieläkö jaksat yrittää?”
Idea syttyy Adamin kasvoille, hymy
leviää miltei korviin saakka. Tietäväinen katse. Freja varautuu
iskuun.
”Abraham.”
Freja ei kuule. Hän ei voi kuulla
oikein.
”Mitä nyt? Et kai vain järkyty?”
Freja pysyy ääneti. Sydänalaa
puristaa.
”Abraham on ollut aina tukenasi.
Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, mistä hän on luoksesi
tullut?”
Ei Abrahamia. Ei viimeistä lankaa
todellisuuteen, jossa joku pitää Frejasta kiinni, suo hänelle
kaiken sen lämmön, jota hän ei ole koskaan osannut itse itselleen
suoda. Adam pelaa peliä. Pelkkää peliä, jonka tarkoitus on
ravistella Frejaa. Nainen vie kädet korvilleen, sulkee itsensä
paholaisen laululta.
”Abraham ei ole minun, älä siitä
huoli”, Adam jatkaa astuen jälleen aivan lähelle Frejaa, ”mutta
ihminen hän ei ole. Ajattele kaksosia. Ajattele sitä, minkä
väriset silmät Abrahamilla on.”
Ymmärrys lävistää Frejan rinnan.
Jaloissa pistelee kuin ne olisivat puutuneet, Freja tarttuu kaksin
käsin penkin reunaan pitääkseen itsensä pystyssä. Oksennus
kutittelee kurkunpäätä. Taivaallinen sota, paholaisen viha,
vääryys, kaikki ne kasvot, jotka Adam on polttanut rei’ille.
Kaikki se usko, jolla Freja on pitänyt itsensä hengissä, luottanut
ihmisiin ympärillään. Päässä jyskyttää.
”Mitä, Freja pieni, sattuuko
sinuun?” Adam kumartuu aivan Frejan kasvojen tasolle. ”Voi sinua,
kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu varmasti kamalalta olla
aivan yksin.”
Freja puristaa penkinreunaa rystyset
valkoisina.
”Palaa takaisin pimeyteen, varjo.
Anna minun olla.”
Naurunkiherrys kuin kylmiä neuloja
ihon alla.
”Vai haluat sinä olla rauhassa”,
Adam nauraa. ”Ole vain. Esirippu on vasta nousemassa. Näytelmä
alkaa. Sinä olet minulle kaikkein rakkain näyttelijä lavalla.”
Freja nostaa päätään raskaasti
hengittäen aikeissa huutaa päin Adamin kasvoja, mutta miestä ei
näy missään. Adamin painostava läsnäolo on täysin kadonnut,
Frejan sydänalaa ei enää särje.
Freja oikaisee ryhtinsä ja katsoo
epämääräisiä enkelin kuvia ympäri kirkkoa. Pyhimysten ikoneita.
Taivasta kohti osoittavia kynttilöitä. Kaikki pyhä herran
huoneessa on muuttunut mädäksi. Paholainen on katsonut sitä
kaikkea ja todennut tuhoavansa sen. Freja maistaa yhä oksennuksen
suussaan, mutta ei saata istua alas vetämään henkeä. Hän
kohottaa katseensa kattoikkunaan.
Tänä aamuna aurinko putoaa sisään
varovaisina, hentoina säteinä. Paholainen ei ole vielä vienyt sitä
pois, estänyt sitä paistamasta niille, joiden toivo on käynyt
raskaaksi kantaa. Freja kohottaa sormensa kohti valoa ja antaa sen
hivellä ihoaan, puhdistaa hänet. Se on kuin anteeksianto, viimeinen
mahdollisuus. Sen jälkeen olisi vain pimeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti