tiistai 15. lokakuuta 2019

Viimeinen laulu: luku 15


Luku 15: Ihmisen lapsi

Kädet kohti kattoa, katto kohti taivasta, siipien kärjet hipovat pyhää. Hidas, vaimea hymni. Ihmisiä, vanhoja, nuoria, kaikki kyyneleet silmissään. Alttari maallisen ja pyhän välillä, näkymätön suoja, jota epätoivoisinkaan ei riko. Rukoilua, niin äänetöntä kuin kiihkeääkin, kunnes verho laskeutuu alttarin eteen ja hajottaa pyhän, pudottaa ihmisen lapsen polvilleen.

Astralilja osaa jo haukkoa henkeään pitämättä ääntä. Hän kuulee paikalle saapuneiden kiihtyvät kiitokset, seremoniaa pitävä mies joutuu hiljentämään heidät. Astraliljan näkökenttä vuoroin sumenee ja selkeytyy, pistely ulottuu raajojen rajoille saakka.

Välineryhmä irrottaa siivet selästä, haavat eivät ole syvät. Astralilja selviää tavallisilla siteillä. Se, joka tytön noukkii matkaansa, ei ole kukaan lääkintäryhmästä. Freja kietoo kätensä Astraliljan harteille ja kuljettaa tämän mukanaan tytön omaan huoneeseen, kirkon syrjäisimpään osaan.

Astralilja ei enää muista huoneensa vaniljaista tuoksua ja tummia kirjahyllyjä. Pöydälle kerättyjä valkoisia liljoja. Astraliljan tajunnan on täyttänyt vain sairauden ja kuivuneen veren haju, steriilin valkoiset verhot ja kasvottomat hoitajat. Kaikki on aina samaa, muuttumattomana virta kuljettaa häntä suuntaan, jota hän ei tunne eikä näe.

Sinä teit todella hyvin tänään”, Freja kuiskaa pitäen yhä kättään Astraliljan ympärillä. ”Olen saanut viimeaikoina paljon toiveita siitä, että kansa pääsisi kuulemaan lauluasi täällä kirkossa. En rehellisesti sanoen pitänyt sitä hyvänä ajatuksena, mutta idän tuhojen jälkeen…” Freja värähtää. ”Sinä selviydyit todella hyvin. Olen ylpeä sinusta.”

Hymy onnistuu kiipeämään Astraliljan kalpeille huulille.
Kiitos, Freja. Minuun ei sattunut tänään erityisen paljon.”
Jokin särkyy joka kerta Frejan silmien takana, kun Astralilja kohtaa hänet tällä tavalla. Astralilja ei tiedä, minkä tunteen voimasta hän pirstaloi osan Frejasta joka ikisellä kerralla. Hän ei tiedä, mitä pahoitella.
Se on hyvä kuulla. Tiedätkö, Astralilja, meidän elämämme on ollut tavattoman kiireistä viimeaikoina. Valtion ja kirkon kokousta on aikaistettu kiristyneen tilanteen vuoksi. Toistaiseksi emme ehdi kuvata videomateriaalia, joten ajattelin, että jos sinä haluat, voisit saada muutaman päivän vapaata. Kokonaan itsellesi. Miltä se kuulostaisi?”

Valo syttyy Astraliljan rintaan. Se hehkuu hänen silmiinsä saakka saaden Frejan ilmeen pehmenemään. Sisarellinen lämpö huokuu naisesta Astraliljaan. Astralilja tarttuu Frejaa käsistä ja nyökkää.

Kiitos, voi kiitos, se on enemmän kuin uskaltaisin toivoa”, Astralilja henkäisee. ”Tuhannet kiitokset, Freja. Saanko minä mennä ulos?”
Yksinkö?”
Astralilja nyökkää anteeksipyytävästi. Frejan kasvot ovat hetken verran pelkkää kiveä. Sitten nainen huokaisee syvään.
Emme me voi sinua häkissä pitää. Sinä et ole lintu vaan enkeli. Mene minne mielit, mutta lupaathan minulle, ettemme koskaan kerro Isakille? Hän ei pitäisi siitä ja joutuisin varsin huonoon asemaan.”
Luonnollisesti. Tämä pysyköön meidän naisten välillä. Sinä voit aina luottaa kykyyni tehdä itsesäni tunnistamattoman.”

Astralilja huomaa, että Frejan on vaikea kohdistaa katseensa suoraan häneen. Kunpa Astralilja voisikin ottaa taakan naisen harteilta ja sanoa, ettei tämän tarvitse huolehtia hänen hyvinvoinnistaan. Hän selviää naulat selässäänkin. Frejan suu aukeaa ja sulkeutuu saman tien. Haparoivia yrityksiä. Vain oman riittämättömyytensä edessä maailmaa kantava nainen on kuin pieni lapsi. Astralilja hymyilee Frejalle puristaen tiukemmin tämän käsiä.

Voinko mennä jo tänään?”
Hetken epäröinti. Freja nyökkää.
Kiitos”, Astralilja kuiskaa.
Aiotko mennä yksin vai Janin kanssa?”
Minä en tiedä, missä Jan on juuri nyt. Menen yksin.”
Niin, Jan on… Jan on ollut paljon omissa oloissaan viimeaikoina.”

Huoli pyyhkiytyy Frejan piirteiden yli, Astraliljan on hankalaa nähdä naisessa mitään samaa kuin pikkuveljessään. Kumpikin elää alati piinattuna, mutta kaksi erilaista kipua on luonut kaksi erilaista sisarusta.

Onko jotakin, jota haluaisit kertoa minulle? Onko Jan tehnyt jotakin?”
Ei”, Freja sanoo hiljaa jättäen osan totuudesta sisälleen.
Tiedäthän, että voit kertoa minulle. Minä tunnen Janin parhaiten täältä. Et kuormita minua kertomalla.”
Olen jo antanut runnella ruumiisi. Kuinka minä saattaisin lisätä taakkaasi enää millään?”
Minä saisin sen tietooni joka tapauksessa.”

Päättäväisyys Astraliljan äänessä murtaa jään.
Jan on selvästikin pohtinut demoniuttaan paljon.”
Se on tullut minullekin ilmi.”
Minua pelottaa, että hän kantaa jotakin sellaista, josta hän ei kerro.”
Epäiletkö sinä, että demonit ovat puhuneet hänelle?”
Se…” Frejan kasvoille piirtyy varjo. Sisaruuden taakka. ”Se on mahdollista. Se on ollut mahdollista kokoajan, mutta nyt, kun tilanne on kärjistynyt entisestään, se on jopa todennäköistä.”

Astralilja nyökkää. Hän tietää, että Janille puhuminen ei auttaisi. Jan on sulkeutunut itseensä odottamaan, että mustat siivet kasvavat ulos hänen selästään. Poika ei vetäisi Astraliljaa mukanaan.

Jos jotakin on tapahtunut, Jan ei kertoisi siitä meille.”
Olisiko sinun… Ei, en minä voi pyytää sinulta enää mitään. Se ei ole minun tehtäväni. Minun täytyy Janin isosisarena hoitaa tämä.”
Freja, meistä kahdesta sinulla on enemmän todellista tehtävää. Pyydä vain. Minä rakastan sinun veljeäsi, teen parhaani auttaakseni häntä. En voi kantaa mitään hänen puolestaan, mutta hän voi aina tuntea valoni.”

Ensimmäistä kertaa viikkoihin Astralilja näkee Frejan hymyilevän hampaat paljastuen. Kiitollisuus loistaa naisen kasvoilta.
Kiitos Jumalalle sinusta, Astralilja.”
Astralilja vain hymyilee.
Olisiko sinun Janin lähimpänä ihmisenä mahdollista selvittää jollakin tapaa, mikä hänellä on?”
Ehdottomasti. Minä tarkkailen häntä. Katson sivusta, mikä häntä painaa. Jan ei ole koskaan ollut hyvä piilottamaan kipuaan.”

Freja nousee sängyltä tyyni hymy kasvoillaan.
Kiitos, Astralilja. Saat tämä päivä mukaan lukien kolme päivää itsellesi. Tiedät kirkon ja ihmisten aikataulut. Ole varovainen, ja…” Lause katkeaa. Astralilja näkee Frejan voittavan taistelun itsensä kanssa. ”Ja nauti olostasi. Sinä ansaitset sen.”
Hymy Astraliljan kasvoilla on kuin auringon viimeset säteet. Se antaa Frejalle anteeksi, sallii tämän jatkaa.
Kiitos, Freja.”

*

Taivaan kauneus on raskaampi kantaa niille, joilla on salaisuuksia. Astralilja kulkee kankaisiin verhottuna suojaten kasvojaan vastaantulijoiden katseilta, mutta hänen ihmisenkasvonsa eivät ole suurin taakka, jota hän kuljettaa mukanaan. Jalat tietävät reitin paikkaan, jossa maailman painavin salaisuus lepää. Astraliljan oma laululintu, jota hän ei ole vielä voinut näyttää koko kansalle. Pian. Pilvien kultaiset reunat ja ilman kuulas kirpeys kertovat hänelle, että ratkaisun hetki on lähellä.

Kulkiessaan Astralilja suo ajatuksensa kaikelle näkemälleen. Hän kulkee alueella, joka on säästynyt parhaiten demoniaalloilta. Silti kadun kulmilla istuu ihmisiä tyhjä katse silmissään. Jotkut anelevat polvillaan, toisten aurinkolasit ovat kalliimmat kuin toisten henki. Astralilja tietää osan nähneen toisenlaisen maailman. Hän on elänyt suurimman osan elämästään saasteessa ja pelossa. Hän tietää, millaisia kadut ovat pienelle ja orvolle.

Kultareunuksiset pilvet ovat ainoa kaunis ja pyhä asia, johon Astralilja suostuu keskittymään. Kaikki muu on mustunut. Historiankirjoissa voittoa, omaa kulttuuria ja uskoa on pidetty tärkeänä, mutta ei enää, ei täällä. Mädäntyvä ihmisen liha, uudet sairaudet ja luhistuvat pilvenpiirtävät eivät muodosta temppeliä kenellekään. Astralilja vetää syvään henkeä ja sukeltaa syvemmälle, autioituneelle alueelle, jonne ihmisjalat eivät ole vielä piirtäneet jälkiään.

Alue muistuttaa Astraliljaa siitä, ettei maaseutua enää ole. Ilmasto kuluu loppuunsa, ilmaa voi vielä hengittää, mutta kaikki vihreä on lopussaan. Astralilja kulkee läpi hapertuvan kerrostalohelvetin, kunnes päätyy keskelle tyhjyyttä. Harmaa sumu peittää kaikkea, tänne kukaan itseään arvostava ei kulje. Valtion miehet ja Freja sanovat pääalueen ja veden väliin jäävän harmaan kaistaleen olevan Jumalan selän takana. Miten väärässä he ovatkaan.

Kauneutta on helppoa nähdä silmillä, jotka osaavat kiittää. Astralilja katsoo ympärilleen ja suuntaa kerrostalojen väliin. Suurta kalliota ei erota sakean sumun ja autioituneen asuinalueen seasta. Demoniaallot ovat heittäneet kivet kauas syntysijoiltaan, Astralilja todistaa monen oikun summaa. Yhä vain syvemmälle, kohti kalliota, niiden väliin. Salaisuuden luo.

Aluksi pimeys on harsomainen. Astralilja suunnistaa kuulonsa perusteella, tippuvat pisarat kertovat hänelle, missä on sijaa ihmisen astua. Sitten valo tippuu valaisten kiviset seinät. Taivas ei ole koskaan kirkas tässä osassa maailmaa. Silti valo rikkoo pimeyden, sotkee sen reunat. Täällä Astralilja tietää Jumalan kulkevan hänen kanssaan, valaisevan pimeimmänkin tien.

Ihmisen lapsi? Pieni tyttöni, oletko se sinä?” Ikuinen, syvä ääni. Astralilja ei koskaan lakkaa kumartamasta sen edessä.
Minä se olen”, Astralilja sanoo kuunnellen äänensä kaikua kiviseinissä. Hän laskee huppunsa ja vetää huivit pois kasvoiltaan astuessaan valoon. Taivaallinen valo loistaa hänen suortuvissaan.

Valo piirtää rajat luolan keskellä kyhjöttävälle olennolle. Pitkät, roikkuvat hiukset. Silmät syvällä päässä, kaukana kaikesta siitä kirkkaudesta, joka oli niille tuttu. Selästä kasvavat siivet, valkosulkaiset, saumattomasti kiinni ruumiissa. Vanhat rispaantumat yhä tallella kuin haavoittuneella pääskysellä.

Uriel”, Astralilja kuiskaa olennon nimen, sitoo tämän hetkeen.
Mikä painaa sydäntäsi, ihmisen tytär?”
Minä sain viimein hetken itselleni. Minun täytyi saada nähdä sinut.”
Väsynyt ilme piirtyy olennon kasvoille.
Sinun täytyy olla uupunut.”
Minä kestän kyllä.”

Siivekäs päästää murahtavan äänen, joka muistuttaa enemmän pedon urahdusta kuin ihmisääntä.
Tule lähemmäs. Minä tahdon nähdä kasvosi.”
Astralilja huomaa uurteet olennon iättömien silmien ympärillä. Voiko taivaallinen olentokin väsyä ja kuormittua? Astralilja huomaa vapisevansa, kun Uriel kohottaa suuren kätensä hänen poskelleen.

Urielin sormet ovat kylmät, mutta kosketus on merkittävä. Se kertoo siivekkäälle olennolle kaiken. Astralilja ei vetäydy kosketuksesta ennen kuin Uriel vetää kätensä pois ja nyökkää hiljaa.

Sinä rakastat yhä tätä maailmaa. Kerro minulle, rakas tyttöni, mikä sydäntäsi painaa. Paljon näen ja aistin, mutta varjoa sydämessäsi en tavoita. Kerro minulle.”
Astralilja vetää syvään henkeä. Urielin syvä ääni täyttää tilan, mutta ei tunkeudu Astraliljan sisälle kuten demonien äänet. On eroa, ovatko sulat mustat vai valkoiset. Urielin ääni antaa tytölle tilaa hengittää.

Kun Astralilja avaa suunsa, hän ei tiedä lainkaan, mitä sieltä pääsee juoksemaan ulos. Kaikki tulee kerralla, taivaallisen valon pyhittäessä hetken tytön ja siivekkään olennon välille. Astralilja tuskin vetää kertaakaan henkeä, kun hän kertoo Urielille kaikesta. Kuvauksista keinotekoisella maaseudulla, jaksosta sairaalassa, lentovideosta alttarilla. Laulusta ihmisten edessä. Teeskentelystä. Janin ahdingosta ja peloista, Joshuan haavoitetusta olemuksesta ja paosta, Frejan äänettömästä taakasta. Ei sanaakaan kivusta selässä, lapaluista selkärankaan saakka ulottuvasta vihlovasta tuskasta kuin rautalanka ihon alla. Uriel tietää sen sanomattakin.

Sinä kannat paljon toisten tuskaa matkassasi. Onko olemassa paikkaa, jossa voisit hetkeksi hellittää?”
Täällä. Tässä epätodellisen tuntuisessa luolassa minä koen olevani hetkeksi vapaa kaikesta siitä, mitä ihmiset tahtovat katsoessaan minua.”
Entä maailma, jossa elät? Keskusalue välkkyvine valoineen ja saastaisine katuineen?”
Joinakin päivinä taivas on jälleen kirkas. Vain muutamia päiviä sitten minä vein Joshua Edenbergin katsomaan auringonlaskua. Se poika ei ollut koskaan viettänyt päivää ilman veljeään.”

Uriel nyökkää niin hitaasti, että ele näyttää miltei kivuliaalta. Kukaan siivellinen ei välty turhalta tuskalta.
Koska tämä loppuu?” Astralilja kysyy tuskin kuuluvalla äänellä. Se vapisee jylhiä seiniä vasten tehden hänestä pienen, pienemmän kuin aikoihin. Pelkän ihmisen ilman pyhyyden taakkaa.
Ei vielä”, Uriel vastaa tyynesti. ”Taivas ei ole vielä puhunut. Profetia ei ole täyttynyt.”
Uriel, minä… minä pelkään.”

Ikuisen olennon silmät ovat tummat ja täynnä odotusta.
Entä, jos profetia koskeekin minua – olenhan minä viimeinen enkeli, jonka ihmiset suostuvat tuntemaan. Täysin väärä, pelkkä harhakuva. Entä, jos he eivät uskokaan sinun olemassaoloosi silloin, kun aika koittaa?”
Tyttöni”, Uriel kuiskaa lämpö äänessään, ”sinä et ole harhakuva niille, joiden sydän on toivon keventämä.”
Mutta minä pelkään. Olen pitänyt sinua täällä vuosia. Se alkaa tuntua sietämättömältä. Päivästä toiseen minä näyttelen ihmisille enkeliä, vaikka tiedän, että viimeisen laulun laulaja on yhä olemassa, täysin todellinen. Enkelten veri virtaa yhä.”

Uriel nousee vaivalloisesti ylös ja seisoo Astraliljan edessä täydessä pituudessaan. Astralilja tietää katsovansa vain kuvaa, sellaista versiota taivaallisesta olennosta, joka sopii ihmissilmille. Urielin todellinen ulkomuoto polttaisi veren hänen suonissaan, kunnes hänen ihonsa olisi mustunut rei’ille. Uriel ojentaa pitkät, haavojen raidoittamat kätensä Astraliljan poskille.

Ja minä kerron sinulle, että sydämesi voi vapautua pelon painosta”, Uriel sanoo sivellen Astraliljan poskia. ”Sinä olet tyttö, joka näki haavoittuneen varpusen ollessaan itse vasta taimi. Luota itseesi. Luota siihen, että taivas kertoo vielä oikean ajan tulleen.”
Sinä teit kuolemaa. Minun velvollisuuteni oli auttaa.”
Sinun kätesi osasivat parantaa taivaalliset haavani, vaikka olin täysin varma, että kuolisin kuten enkelveljeni.”
Minä uskoin sinuun. Minä uskoin enkeliin nähdessäni sellaisen.”

Hymy enkelin kasvoilla. Tummat suortuvat valuvat kasvoille, Uriel on saanut odottaa vuosia. Edelleen pyhä, mutta vuosien kivun väsyttämä. Urielin hymy säilyttää valon Astraliljassa vielä kaikkien vuosien jälkeenkin.

Kaikki muut kuolivat hänen käsiinsä”, Uriel huokaisee syvään. ”Minä en selvinnyt siksi, että olisin ollut vahvempi tai taitavampi. Minä selvisin yksin siksi, että pieni ihmisen lapsi kohotti katseensa minuun kaaoksen keskeltä, uskoi, että selviän. Ja nyt kaikki kansat uskovat samaan ihmisen lapseen. Kaikki selviää, tyttöni. He uskovat nyt sinuun.”

Astralilja huomaa kyyneleet poskillaan vasta, kun Uriel kuljettaa sormiaan pyyhkiäkseen ne. Miten pitkään ne ovatkaan pysyneet sisällä, kaihertaneet kaiken kivun keskellä. Astralilja vetää henkeä, nyyhkäykset purkautuvat aaltoina.

Hän on niin suuri kaiken tämän edessä. Me olemme vain ihmisiä – minä, Jan, Freja, Joshua…” Nyyhkäykset ovat voimakkaita, vavisuttavat koko pientä ihmiskehoa. ”En ole menettänyt toivoa. En voisi, en vielä, kun taivas on kaunis ja ihmiset hymyilevät minun vuokseni. Mutta kaikki he, joita rakastan… kaikki ovat omalla tavallaan jo menettäneet toivonsa. Minä näen sen heistä.”
Tyttöni, voi, tyttöni, tiedäthän sinä, että kaikkea ei saa koskaan ehjäksi?”

Viikkoja sisällä riuhtonut kipu purkautuu yhtenä suurena aaltona, itku ja huuto sortaisivat Astraliljan polvilleen, ellei enkeli pitäisi hänestä kiinni. He seisovat hetken toisiaan vasten Astraliljan nyyhkyttäessä vapisten koko kehollaan. Enkeli ja ihminen, kumpikin oma kuvansa taivaasta.

Älä anna rakkauden tehdä sinua sokeaksi tai mykäksi. Anna äänesi kuulua maailmalle.”
Astralilja kohtaa Urielin tummat silmät. Hän tietää, ettei enkeli puhu hänen laulustaan.
Tiedätkö, tyttöni, minä rakastin häntä.”
Häntä?”
Häntä, joka teki tämän minulle. Ja maailmalle.” Urielin katse kulkee omalla kehollaan. Valkean kankaan paljaaksi jättämät kohdat ovat syvillä urilla, vuosien kidutus on jättänyt jälkensä jumalalliseen lihaan.

Häntä minä kannan sydämessäni – en syntinä, en pahana ajatuksena, ainoastaan muistona. Tulen joka päivä tietoisemmaksi siitä, mitä hänen tahtonsa tekee maailmalle. Ihminen ei ole kaukana paholaisesta”, Uriel jatkaa pehmentäen ääntään Astraliljan ilmeen murtuessa uudelleen. ”Älä huolehdi, ihmisen tytär. Me enkelit emme kanna surua sydämessämme kuten te ihmiset.”

Kiilto Urielin silmissä ei jätä Astraliljaa tyytyväiseksi.
Hän kidutti sinua ja tappoi kaikki kaltaisesi vain, koska te asetuitte punaisen taivaan taistelussa meidän ihmisten puolelle.” Joka kerta, kun Astralilja mainitsee punaisen taivaan taistelun Urielin edessä, hän ymmärtää katsovansa silmiin olentoa, joka on vanhempi kuin ihmisrotu, yhteiskunta, kieli. Koko maailma. ”Ja silti sinä kykenit rakastamaan häntä.”
Kaikki kipu, jonka aiheutamme toisillemme, ei aina ole fyysistä. Sinä tiedät sen parhaiten. Kiltti sydän on raskas kantaa.”

Astraliljan silmien takana kaihertaa kyynelten tuoma vihlonta. Hän tyytyy vain nyökkäämään hiljaa. Enkeli seisoo hänen edessään ikuisena ja tyynenä. Enkeli, joka on kertonut rakastaneensa paholaista. Astraliljan yllätykseksi kaikkein pyhin ei murene hänen edessään tiedon myötä. Sillä on vain erilainen valo kuin koskaan ennen.

Älä huolehdi minusta, pieni tyttöni. Olen todistanut punaisen taivaan taistelun, nähnyt, kuinka Lucifer demoneineen vaati maailmaa itselleen ja poltti paratiisin harmaaksi. Näin, kuinka heidät häädettiin alas helvetin liekkeihin. Olen nähnyt Adamin, Evan ja Lilithin kuolevan pelkässä silmänräpäyksessä. Tiedän, miltä enkelin sulat haisevat, kun niitä polttaa tyvestä.” Uriel vetää henkeä nähdessään Astraliljan ilmeen. ”Täällä odottamani vuodet ovat pelkkä linnun siiven värähdys siinä jatkumossa, jota olen saanut olla osana.”

Astraliljan suuta kuivaa. Kaikki on jo tullut ulos, sisin on kipeä valon edessä.
Vaikka hän demoneineen polttaisi taivaan mustaksi, minä näen toivon kaiken alla. Minä elän vielä juuri niin pitkään kuin minun tarvitsee nähdäkseni sinun hymyilevän ilman varjoa kasvoillasi.”
Astralilja nojaa Urieliin, antaa repaleisten siipien kääntyä peitokseen.
Kaikkea ei voi korjata, tyttöni, mutta toivon ei tarvitse kuolla niin kauan, kun ihmiset vielä uskovat. Odota vielä hetki. Ei ole maailman aika kuolla.”

Sanat muodostavat hennon harson enkelin ja tytön ympärille. Toivo lepattaa Astraliljan rinnassa kuin nuoren linnun siipi. Taivas ei ole vielä tuhkana. Valo heittää varjonsa luolan lattialle, mutta Urielin lähellä Astralilja tietää hehkun varjoaan väkevämmäksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti