tiistai 15. lokakuuta 2019

Viimeinen laulu: luku 31


Luku 31: Taivaaseen saakka

2 vuotta myöhemmin

Kevätlintu koputtaa ikkunaan. Freja laskee taikinan käsistään ja suoristaa essunsa. Hetken nainen on häätää linnun pois, sitten hänen katseensa kiinnittyy eläimen heiveröiseen ruumiiseen ja terhakoihin siipiin. Hauras, mutta kestävä. Freja hymyilee ja siirtää taikinan turpoamaan. Sillä välin lintu on jo lentänyt pois.

Isak istuu olohuoneessa tuijottaen ulos pellolle.
Mitä tänään näkyy?” Freja kysyy hymy äänessään.
Ei vastausta tänäänkään. Freja painaa silmänsä kiinni.

Veljen silmät seisovat päässä kuin kuolleella. Freja huuhtoo kätensä ja kiittää luojaa siitä, että vesi yhä kulkee hanasta. Hän vie kädet kaulallaan roikkuvalle ristille, muistolle siitä, mitä hän joskus kantoi sydämellään. Rukous on äänetön ja lyhyt, pelkkä toive, jonka Freja esittää joka päivä. Isak vain istuu hiiskumatta. Freja huokaisee syvään ja vie veljensä harteille viltin.

Kaunis päivä tänään”, Freja sanoo silittäen veljensä harteita. ”Taidanpa käydä viemässä Janin ja Astraliljan haudoille kukkia.” Pihamaalla on kauniita kukkia kaikessa väriloistossaan. Ei enää valkoisia liljoja kuten kirkon pihalla. Ne paloivat alas jo kerran.

Isakin silmät räpäyttävät kerran. Kuollut katse palaa takaisin. Paholaisen nähneet silmät eivät osaa enää kohdistua mihinkään. Miehen posket ovat kuopalla, vaatteet retkottavat päällä. Freja silittää veljensä olkaa vielä kerran ennen kuin palaa taikinan äärelle. Veli jää istumaan. Pyörätuoli on itse liikutettava. Isak pääsisi lähemmäs ikkunaa, jos tahtoisi nähdä tarkemmin taivaan, jossa linnut kiitävät kohti valoa.

*

Enkelin maailmaan laskema hiljaisuus on miltei sietämätön. Azrael istuu kostean luolan suojissa katsellen ihmisten menoa. Autoja, juoksentelevia lapsia. Elämää. Kärsimyksen keskeltä noussutta, juuri ja juuri hengissä kituvaa elämää. Silti niin todellista, että sattuu.

Minulla on aina joskus ikävä kaaosta”, Azrael kuiskaa pimeään. Pimeys ei vastaa, se ei ole puhunut juurikaan sitten taivaan täyttäneen valon. Se on koonnut rihmansa ja vetäytynyt nurkkiinsa vetämään henkeä. Azrael ymmärtää kyllä. Edes paholainen ei voinut nähdä ennalta sitä, mitä tapahtui. Valo polttelee Azraelin silmiä vieläkin.

Azrael ei ole luolassaan yksin. Kiven vieressä äänetön ruumis, pimeällä voimalla suojattu. Liikkumaton. Sieluton. Koskematon kuin taivaallinen olento, vaaleat kiharat harteillaan. Niin kaunis, ettei Azrael uskalla koskettaa. Kylmä hehku on yhä hänen rinnassaan, sielun hento paino. Yksi liike palauttaisi hengen ruumiiseen, valon silmien taa. Azrael empii. Hän on oppinut erehtymään kuten ihminen.

Tiedätkö, Elijah, kaikista asioista minä kadun eniten sinua”, Azrael huokaisee. ”Mikä minun osuuteni kaikessa olisi ollut, jos sinä et olisi osunut kohdalleni?”
On niin helppoa kuvitella. Niin helppoa ajatella maailma, jossa Azrael olisi pysynyt osana sykkivää laulua, täydellistä kaaosta. Maailma, jossa hän olisi painostanut kaksosia ja pakottanut puolidemonin pysymään kasassa. Siellä hän olisi kenties ollut täysi demoni, mutta hänen sydämensä ei olisi oppinut kaipaamaan.

Askel kohti enkelimäistä hahmoa, kalpeaa poikaa, jonka kuolema on kangistanut, demonin voima ikuistanut. Kuin maalaus, josta puuttuu taitelijan innostus, sielu. Mitään todellista siitä ei voi päätellä.

En ole kuullut Adamista mitään. Hän ei voisi sanoa mitään, jos…”
Jos. Aina vain jos. Käsi kurottaa, mutta ei saavuta.
Jos minä vain pystyisin olemaan, mitä olen.”

Sormet saavuttavat kylmän rinnan. Varovainen kosketus. Azrael painaa kätensä Elijahin rinnalle, katsoo säilyttämäänsä ruumista, ajattelee miten väärin se on, miten kuvottavaa, luonnon vastaista. Sitten hän muistaa, miltä tuntuu upottaa kynnet ihmisen lihaan ja nauraa, kun tämä huutaa kiemurrellessaan. Miltä tuntuu haistaa palaneen ihon käry kaikkialla ympärillään, kuulla silmämunien tirisevän savuksi. Hän on jo riittävän kaukana Jumalasta.

Ulkona on hiljaista, vaikka ihmiset liikkuvatkin. He kykenevät jatkamaan elämäänsä. Maailma salli heille viimeiset vuodet, vaimean onnen. Hiipunut paratiisi maan päällä. Demonit odottavat. Adam odottaa. Azraelin sydän tietää kaiken väliaikaiseksi, mutta tuntee silti erinäistä kuplintaa sisällään nähdessään ihmisten elävän kuin se olisi ikuista.

Sanat eivät riitä. Kylmä hehku rinnassa siirtyy kättä pitkin sormien päihin. Azrael päästää irti, antaa hehkun siirtyä Elijahiin. Ruumiissa läikähtää valo, Azrael sulkee hetkeksi silmänsä ja kävelee hitaasti kauemmas. Vielä ehtisi juosta. Elijah avaisi silmänsä ja ihmettelisi, mihin maailma jäi, miksi luolassa on niin pimeää. Miksi enää ei haise viski ja pelko, miksi on hiljaista ja kaunista jälleen.

Azrael jää. Hän katsoo, kuinka ihminen hänen edessään avaa kirkkaansiniset silmänsä ja vetää henkeä. Ensimmäinen hengähdys on aina kaunein, kuin uudestisyntyneen. Azrael ei luo uutta, hän vain antaa takaisin ottamansa. Korjaa virheen, jonka aiheutti.

Elijahin silmät ovat auki. Pimeässäkin mies erottaa Azraelin sarvekkaan siluetin ja katsoo demonia suoraan silmiin vailla kysymyksiä. Elijah tietää jo vastauksen. Lopun jälkeen tapahtuu kaikki.

*

Abraham ja Joshua seisovat perunapellon laidalla kuin odottaisivat satoa kasvavaksi nopeammin vain katsomalla siihen. Hymy kareilee Frejan suupielillä, se on herkemmässä kuin aiemmin. Abraham vilkuttaa jo kaukaa, miehen vihreissä silmissä on lämpöä. Freja painautuu miestä vasten, sallii tämän kietoa kädet ympärilleen. Joshua liittyy kosketuksen piiriin ja asettuu heidän väliinsä. Hetken he ovat vain yhtä raajojen sotkua toisiaan vasten.

Miltä kaupungilla näytti tänään?” Abraham kysyy.
Rauhalliselta”, Freja vastaa hymyillen yhä.
Kirkon rakennustyötkö ovat yhä käynnissä?”
Ovat edelleen. Pihamaa alkaa näyttää hyvältä.” Freja nielaisee. ”Ei entiseltä, mutta silti hyvältä.”

Mistään ei saisi sellaista kuin ennen. Pihamaan valkoisten liljojen tilalle istutettaisiin jotakin muuta. Salin ikkuna saisi kokonaan uuden ulkomuodon. Kaikki rakennetaan kestämään demoniaaltojen muokkaamia sääoloja. Freja katsoo vuoroin Abrahamin lempeitä, kulmikkaita kasvoja, vuoroin Joshuan hauraita piirteitä ja ymmärtää, ettei vastuu ole levännyt hänen harteillaan pitkään aikaan. Hän voi kylvää uutta maahan, joka miltei paloi alas. Synnyttää uudelleen maaseudun, jonka piti olla menetetty.

Veitkö sinä heille kukkia tänään?” Joshua kysyy varovaisesti.
Vein. Hautausmaalla ei ollut paljoakaan ihmisiä.” Pieni tauko. ”Onko Isak kunnossa?”
On, hän on syönyt leipomiasi leipiä ja katsellut pellolle.”
Freja nyökkää. Se on parempi kuin ei mitään. Se on enemmän kuin hän on uskaltanut rukoilla.

Pelto ei ole suuri, mutta sen takana avautuu laakea sininen taivas. Abraham ja Joshua lähellään Freja katsoo, kuinka auringonlasku maalaa kaiken hennon kultaiseksi. Hetken hän kuvittelee eteensä tytön, jonka haudalle on vienyt kukkia. Vaaleat hiukset auringonvalossa keinahdellen, hymy pellolla kaikuen. Vierellään poika, jota ei koskaan haudattu hänen vierelleen. Yhdessä he nauraisivat hetken huolettomuudelle, kädet lomittuisivat eikä maailma painaisi enää niin paljon.

Heille Freja kylvää satonsa. Heille, joiden vuoksi hänellä on nyt ihmisiä, joihin nojata. Lapsille, jotka eivät selvinneet, mutta joiden nauru kaikuu yhä pellolla ja ulottuu taivaaseen saakka.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti