Luku 13: Siivetön perhonen
Demonit kuulevat sydämen kutsun.
Pienen, heikon ihmisen avunhuudon. Jan istuu asvaltilla paikassa,
jossa kohtasi Azraelin ensimmäistä kertaa ja sulkee silmänsä
kuvitellen demonin eteensä. Leimuavat silmät, mustuneet valkuaiset.
Pedon kynnet, kullanvalkeat hiukset kuin sulanut aurinko. Kun Jan
avaa silmänsä, demoni seisoo hänen edessään ihmisenkasvoisena.
”Sinä kutsuit minua aiemmin kuin
kuvittelin. Pitäisikö minun olla otettu?” Nauru sekoittuu
Azraelin ääneen. Tällaisena koko maailma tuntee kuolemanenkelin.
Jan hätkähtää ymmärtäessään, että on tietoisesti halunnut
puhua pimeän olennolle.
”Minä en totta puhuen tiennyt, että
se todella toimisi”, Jan hengähtää pieni naurahdus huulillaan.
”Joko sinä olet valmis liittymään
meihin, ihmisen lapsi?”
”Lähestulkoon valmis.”
”Se on paljon parempi vastaus kuin
edellisellä kerralla.”
Jan muistelee Adamin pyyteetöntä
myötätuntoa. Sanoja siitä, kuinka hänen sydämensä jo tietää.
Demonin seistessä hänen edessään hän huomaa käsiensä
vapisevan. Miten hän koskaan kuvitteli olevansa mustan enkelin
kaltainen?
”Miksi te tahdotte juuri minut?”
”Jotta ihmiskunnan pystyy
täydellisesti tuhoamaan, jokaisen demonin tulee olla mukana.”
”Miksi?”
”Me emme ole kuten ihmiset, me
toimimme eri tavalla. Parhaiten toimimme yhdessä. Meidän laulumme
toimii sillä tavoin.”
”Sinähän tuhoat aina kaiken
yksin.”
”Tulet oppimaan vielä kaiken siitä,
kuinka voimamme toimii. Sinä olet muuntautunut kerran, etkö
olekin?”
Jan nielaisee. Pakokauhu tukkii pään,
pakoon ei pääse.
”Olen. Ainoastaan kerran.”
”Minä näin sen. Olemme
tarkkailleet sinua alituisesti.”
”Kuinka sinä…”
”Enkelialttari. Sinä sen edessä
kakomassa verta, siivet laskostuneena. Paikalla oli myös toinen
enkelin kuva, se ihmistyttö, jota rakastat.”
Jan kohottaa katseensa kuin Azrael
olisi ampunut häntä rintaan. Viimeinen isku. Demonit ovat nähneet
hänet heikoimmillaan. Vieläkö hän voisi kääntyä?
Ei. Muisto muuntautumisesta kertoo
Janille, että muuta mahdollisuutta ei ole. Astralilja oli siellä,
näki, kuinka hänen sarvensa työntyivät päänahasta. Polte kävi
liian suureksi vastustaa. Yksi ainoa huuto Astraliljalta oli
tarpeeksi määrittämään Janin iäksi. Astralilja on hyvä, kaunis
ihminen, mutta ensireaktiotaan ei voi kelata alkuun. Jos kaikki
maailman äänet katoaisivat, Janille jäisi silti Astraliljan korvia
särkevä huuto tämän nähdessä hänet kirkon alttarille
lyhistyneenä.
”Jos jään sisarusteni siipien
suojiin, minä tuhoan Astraliljan. En kykene olemaan hänelle se,
jonka hän tarvitsisi.”
”Se tyttö on voimakastahtoinen.
Olen tarkkaillut häntäkin.”
”Astraliljan ei sallita olla hajalla
kuten ihmiset yleensä ovat. Minä olen hänelle vain yksi murhe
lisää.”
”Tahdot siis puolellemme, jotta
rakastamasi tyttö ei joudu kestämään sitä, mikä sinä olet?”
”Minä tahdon suojella häntä
itseltäni.”
”Se ei ole kummoinen motiivi. Mikä
sinusta tekee vaarallisen?”
”Vereni. Minun isäni oli yksi
teistä.”
Hienoinen vavahdus. Asvaltin alla
liikkuu jotakin. Jan ei tiedä, aiheuttaako liikkeen hänen oma
mielensä vai häntä punasilmin tarkkaileva pimeän enkeli. Azrael
istuutuu Jania vastapäätä, ristii jalkansa ja nojaa käteensä
kuin kuka tahansa muukin. Syvä huokaus pakenee demonista.
”Toivottavasti sinä et kuvittele,
että otamme sinut avoimin sylein vastaan näin pian sen jälkeen,
kun olet ehtinyt kieltää demonin itsessäsi.”
Vavahdus. Toinen. Jan pitää tiukasti
kiinni itsestään.
”En. En tietenkään.”
”Sinun pitää todistaa hyötysi
meille.”
”Luonnollisesti.”
Vihaa ei erota Azraelin hymyileviltä
kasvoilta, mutta Jan tuntee sen vavahtelevassa asvaltissa.
Taas yksi olento kertomassa, mitä
Janin tulee tehdä. Maailma kuhisee auktoriteetteja, suuria
kuoriaisia, jotka syövät maahan pudonneet perhoset, jotka eivät
pääse enää siivilleen. Siivettöminä ne joutuvat seuraamaan
sitä, joka ne on arpeuttanut. Jan ei enää tiedä muuta tapaa elää
kuin seurata sitä, joka milloinkin antaa hänelle syyn elää.
”Minä en voi kuulua ihmisten luo,
sillä jos he tietäisivät, mikä minä todella olen…”
”Uskotko voivasi olla enemmän
hyödyksi meille?”
”En tiedä. En hallitse itseäni
ollenkaan.”
”Sen voit jättää täysin meidän
huoleksemme.”
”Mitä minun pitää tehdä, jotta
otatte minut luoksenne?”
Virnistys. Jan näkee, kuinka Azrael
herkuttelee hänen epävarmuudellaan, nauttii siitä, kuinka hän
hapuilee siivettömänä pimeässä sumussa. Keskellä mustuutta on
helppoa kuiskia lohdullisia sanoja. Mitä vain, jotta voisi taas
nähdä valon. Mitä vain, jotta voisi nousta jälleen siivilleen.
Azrael kumartuu kuiskaamaan Janin
korvaan ehtonsa. Kauhu piirtää kuvansa Janin kasvoille yksi piirre
kerrallaan. Kulmat, silmät, suu, kaikki kasvojen lihakset vääntyvät
kauhun muotoon.
”Ei, ei ikinä, minä en –”
”Se on väistämätöntä.”
”Minä en koskaan voisi tehdä
sitä!”
”Haluatko sinä paikan tässä
maailmassa?”
”Minä…” Epävarmuutta. Ei
jälleen. Mitä enemmän Jan epäröi, sitä leveämmäksi hymy
Azraelin kasvoilla käy.
”Hyvä on. Tehdään sitten näin –
sinä kävelet sisaresi luo ja kysyt, tietääkö Isak sinun
puoliverisyydestäsi.”
”Isak ei tiedä mitään eikä
koskaan saakaan tietää.”
”Mene ja kysy sisareltasi. Lue
epävarmuutta hänen kasvoiltaan ja katso, kuinka kauan hän kykenee
valehtelemaan molemmille veljilleen.”
”Miten tämä liittyy mitenkään
sinun sairaaseen ehdotukseesi?”
Jälleen hymy. Azraelin silmät ovat
ikuiset nielut, joiden pohjassa helvetin tulet leimuavat. Jan ei enää
tunne kehonsa ääriä, pelko on vienyt ne kaikki mukanaan.
”Mene ja kysy, katso, kuinka käy.
Jos sisaresi epäröi, eikö se silloin tarkoitakin, että hän pitää
sinulta suurta salaisuutta?”
”Minä en ymmärrä lainkaan, kuinka
tämä liittyy siihen, mitä ehdotit.”
”Jan, Jan, sinä olet niin nuori,
niin taivuteltavissa. Oletko koskaan ajatellut, kuinka paljon sinua
ohjaillaan rakastamiesi ihmisten toimesta?”
Jan onnistuu nyökkäämään
vaivalloisesti.
”Freja suojelee minua. Hän uskoo
minusta hyvää.”
”Ja silti sinä puhut nyt minulle,
kysyt, kuinka tulla osaksi joukkoamme. Sydämessäsi olet jo pettänyt
hänetkin. Sinulla ei ole aavistustakaan, paljonko olet satuttanut
molempia sisaruksiasi. Mene ja kysy Frejalta, tietääkö Isak. Mene
ja kysy. Harkitse sen jälkeen uudelleen, tahdotko toteuttaa
vaatimukseni. Siihen saakka…”
Pimeys kujalla tiivistyy, Janin on
vaikeaa kohdistaa katsettaan minnekään. Azraelin piirteet hiipuvat
osaksi pimeää, musta sumu tiivistyy, kunnes kaikki on kuin
ennenkin. Jan tuijottaa paikkaa, jossa Azrael hetki sitten istui
kumartuneena hänen puoleensa. Asvaltissa on muutamia halkeamia.
Kovakuoriainen on syönyt perhosen
siivet. Nyt perhonen räpiköi yksin maassa yrittäen päättää
suuntaa, jossa joku ei tallo sitä hajalle, riko sitä, mitä siitä
on vielä jäljellä.
*
Risteileviä sanoja, maltillisesti
vuoroaan odottavia ihmisiä kirkon piiristä ja sen ulkopuolelta.
Neuvoston miehiä, erilaisia yhteisöjä, Jan ei ole koskaan nähnyt
yhtä paljon tärkeitä ihmisiä samassa huoneessa. Kuolemanenkeli
mainitaan niin useaan kertaan, että ajatuksen absurdius saavuttaa
Janin kuin kylmyys; se levittyy häneen hiljalleen. Olento, josta
kaikki ihmiset Frejan siipien suojissa puhuvat, on vain muutamia
minuutteja sitten hymyillyt Janille sahalaitaisine hampaineen.
Jan seisoo katselemassa ihmisten
kiirettä ja poimii puheenaiheita sieltä täältä. Kriisiapua
tarvitaan, paljon kuolleita itäisellä alueella. Kapinaa ja sortoa.
Videoita tarvitaan pikimmiten, Astralilja voisi kulkea ihmisten
keskuudessa. Vähemmistöt pitää ottaa huomioon, itäisellä
alueella on paljon niitä, jotka edustavat vanhoja, menehtyneitä
uskontoja. Kuinka saada buddhalaiset uskomaan naispuoliseen
arkkienkeliin? Kaiken kaaoksen keskeltä Jan erottaa sisarensa, joka
on jättänyt hiuksensa näkyville. Ryhti on selkeä, olemus kireä.
Kiire on verottanut ja jättänyt tummat kuviot silmien alle.
”Freja”, Jan kutsuu sisartaan,
joka keskustelee kahden neuvoston miehen kanssa vähemmistöjen
huomioinnista. ”Sisareni, minun täytyy puhua sinun kanssasi.”
Frejan katse harhailee, pää
kallistuu aavistuksen, aivan kuin Freja olisi unohtanut omistavansa
pikkuveljen.
”Jan, nyt on ehdottomasti liian
kiire. Me voimme keskustella jonakin toisena päivänä. Niin, herra
Wills, mihin me jäimmekään –”
”Freja, tämä on äärimmäisen
kiireistä.”
Freja huokaisee syvään.
”Olen pahoillani, hyvät herrat,
minun täytyy –”
”Minä voin huolehtia tilanteesta
sillä välin.”
Jan kääntyy nähdäkseen
vahvarakenteisen miehen, jonka ruohonvihreät silmät hymyilevät
Frejalle. Abraham. Jan ei ole nähnyt miestä pitkään aikaan. Hän
lähettää Jumalalle äänettömän kiitoksen miehen läsnäolosta.
”Kiitos tuhannesti, Abraham”,
Freja sanoo hymyillen. ”Herra Thornbell on velvoitettu
keskustelemaan tilanteen kulusta ja raportoimaan minulle kaikesta.”
Abraham nyökkää ja kääntyy
miesten puoleen, kiinnittää heidän huomionsa, jotta Freja saattaa
poistua veljensä kanssa.
Kulkiessaan Freja jakaa ohjeita
vastaantuleville. Jan katsoo tummahiuksista sisartaan, joka on kuin
hämähäkki seitissään. Jokainen rihma on hänen hallinnassaan,
sillä jos ei ole, verkko kääntyy häntä vastaan.
Vasta suljettujen ovien takana Freja
kohtaa veljensä.
”Kiitos Jumalalle Abrahamista”,
Freja puuskahtaa. ”Hänestä on ollut paljon hyötyä. On
loistavaa, että hän on luonamme jälleen.” Syvä huokaus. Freja
ei vaivaudu edes istumaan.
”Arvostaisin, jos voisimme hoitaa
tämän mahdollisimman nopeasti. Idän tilanne ei odota. Mistä
tahdoit keskustella?”
”Tietääkö Isak minun
puoliverisyydestäni?”
Frejan kasvoilla käväisee varjo.
Häivähdys epäilystä.
”Ei tiedä.”
”Oletko aivan varma?”
”Jan. Meillä on myöhemmin aikaa
keskustella tästä ja kaikesta siitä, mikä sinua
puoliverisyydessäsi pelottaa.”
”Et voi päästää minua noin vain
valumaan käsistäsi. Jos sinä todella olet yksi niistä, jotka
tietävät syntyperästäni, miksi käännät selkäni minulle joka
kerta, kun käännyn puoleesi? Kaikki valta on sinun käsissäsi!
Loppukäsissä sinä olet se, joka ohjailee kaikkia muita. Voit viedä
minulta kaiken, jos päätät tehdä niin.”
Syvä huokaus. Freja onnistuu
kivettämään kasvonsa sekunneissa. Jan ei ole koskaan ymmärtänyt
sitä.
”Oletko sinä muuntautunut jälleen?
Siitäkö tämä johtuu? Olet ollut erittäin paljon poissa tolaltasi
viimeaikoina. En ole ainoa, joka on pistänyt sen merkille.”
”Niin, minä voin kuvitella, kuinka
sinä ja Isak olette yhdessä puineet minun ongelmiani ja passiviista
käytöstäni. Ei, sisareni, minä en ole muuntautunut uudelleen. Se
yksi kerta on jäänyt ainoakseni.”
Jokin Janin katseessa saa Frejan kädet
puristumaan hetkeksi nyrkkiin, Jan tietää sen. Freja kokoaa
hermonsa hetkessä, palauttaa kasvonsa ilmeettömiksi. Freja laskee
kätensä Janin olkapäälle, yksi ele on painavampi kuin mikään
aiemmista sanoista.
”Paholainen houkuttelee meitä
kaikkia. Hänellä on keinonsa kivuta sydämeemme. Olen huomannut,
ettet ole ollut aivan oma itsesi. Haluaisin kuitenkin muistuttaa
sinulle, että olet Jumalan lapsi, yksi meistä Fausteista. Minä ja
Isak olemme aina täällä sinua varten.”
”Paitsi silloin, kun teillä on
valtiollisia ja hengellisiä tehtäviä ympäri maailmaa.”
”Jan, sinun täytyy muistaa, että
me olemme aina kanssasi, vaikka kiireet pitävät meitä muualla.
Sinun ei tarvitse kertoa kaikesta, mitä käyt läpi, mutta
toivoisin, että voisit pitää sydämesi rehellisenä ja puhua
minulle. Jos paholainen yrittää saada sinut, jos demonin veri
sinussa puhuu sinulle enemmän kuin Astraliljan laulu, minä
tahtoisin tietää siitä.”
Valheita. Frejan sanat tihkuvat
mustia, tahmeita valheita, jotka valuvat naisen huulilta sotkien
kaiken, mitä Jan on koskaan uskonut sisarestaan. Azrael oli
oikeassa. Freja pitää jotakin häneltä. Sanat ovat tyhjiä. Freja
ei osaa puhua omalle veljelleen, hän ei ole koskaan ottanut
tarpeeksi aikaa oppiakseen käsittelemään tätä.
”Kuinka minä voisin olla sinulle
rehellinen, kun sinä et ole koskaan minulle? Tietääkö Isak minun
puoliverisyydestäni vai ei?”
Valhe repeytyy irti Frejan kasvoilta,
vain kuivuneet, musteiset tahrat jäävät. Ilme on Janille täysin
vieras. Tämäkö on todellinen Freja? Tällainenko nainen on ilman
valheita?
”Hyvä on. Istu alas. Minä en
Luojan nimissä tiedä, mistä sinä olet saanut tietää, mutta tämä
on selvästikin keskusteltava läpi nyt. Herra maata suojelkoon, kun
minä joudun olemaan poissa.”
Jan istuutuu työpöydän toiselle
puolelle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän näkee Frejankin
istuvan aloilleen. Istuessaan sisaren aura on erilainen, eri tavalla
levoton kuin tämän jakaessa ohjeita joka suuntaan, pitäessä
rihmoja käsissään.
”Sinä tiedät kertomattakin, että
kaikki tästä keskustelusta tulee pysyä vain meidän välisenämme.”
Jan nyökkää.
”Mitä sinä muistat kesästä
vuonna 2002?”
”Kesä, jona minä ymmärsin, mikä
minä olen? En muista paljoakaan. Se kesä oli pelkästään
epätoivoinen.”
”Mitä muuta?”
Harkintaa. Jan sukeltaa syvemmälle
muistoihinsa. Mitä Freja häneltä haluaa?
”Oliko se kesä, jolloin Isakin
kirkko paloi maan tasalle?”
On Frejan vuoro nyökätä.
”Entä mitä sinä muistat siitä?”
”Enkeliprojekti oli silloin
ensimetreillään. Oli suuri menetys, ettei Isakilla ollut enää
tukikohtaa. Silloin paloi myös paljon tärkeitä papereita. Isak
joutui ottamaan toisen kirkon käyttöönsä, valtio tarjosi sitä
hänelle. En muista siitä paljoakaan, kuten jo sanoin, minä olin
varsin tuskissani sen kanssa, mitä minä itse olin.”
”Muistatko, kuka palon sytytti?”
Hätä leviää Janissa, kun hän
tulkitsee sisarensa ilmettä.
”Ei kai… en kai se ollut minä?”
”Vastaisitko kysymykseeni.”
”Freja? En kai minä tehnyt sitä?”
”Et tehnyt. Vastaisit nyt vain.”
”Azrael.” Tauko. Muistikuva
tihenevästä pimeydestä, sahalaitaisista hampaista. ”Kuolemanenkeli
Azrael oli sen takana, kuten monen muunkin senaikaisen tuhon.” Jan
istuu sisartaan vastapäätä vain samaisen tuhoavan voiman vuoksi.
Saman demonin, olennon, jota kaikki pelkäävät.
”Kyllä, tapahtumasta syytettiin
Azraelia, koska demonista tehtiin selvät näköhavainnot sinä yönä
usean ihmisen toimesta”, Freja nyökkää hitaasti. ”Julkisuudessa
todettiin tapaus Azraelin aiheuttamaksi.” Tauko. Jan tietää, mitä
seuraavaksi tulee. ”Totuus on, että vaikka Azrael nähtiin sinä
yönä kirkolla, hän ei ollut palon takana.”
Odottaminen ei ole koskaan aiemmin
kolottanut Janin ruumiissa samalla tavalla.
”Oikeasti palon takana oli meidän
veljemme. Isak poltti kirkkonsa itse.”
Raskas hiljaisuus. Jan katsoo
sisartaan ja odottaa, että tämä peruu sanansa, toteaa ne
yritykseksi huvittaa häntä. Mutta Freja ei koskaan vitsaile. Jan
päästää hysteerisen naurun tuijottaen yhä epäuskoisesti täysin
ilmeetöntä Frejaa.
”Mitä ihmettä?” Jan kysyy
naurunsa lomasta. ”Isak? Oman kirkkonsa? Isak on viimeinen ihminen,
joka…”
Frejan ilme ei muutu. Janin nauru
leikkaantuu rikki.
”Miten… kuinka Isak, kaikkein
hartain ihminen hartaiden ihmisten joukossa, polttaisi jotakin
niin pyhää?”
Freja ristii kätensä pöydälle,
nojaa kohti Jania.
”Katsos, kun tämä liittyy siihen,
mitä minulta kysyit. Olet oikeassa – minä olen valehdellut
sinulle tästä kahdeksan vuoden ajan.”
Jan on liian häkeltynyt puhumaan,
iloton nauru kaartelee vielä hänen sisällään.
”On tosin totta, että Isak ei tiedä
sinun syntyperästäsi – ei juuri tällä hetkellä. Mutta
kahdeksan vuotta sitten hän sai tietää.”
”Kuinka hän…”
”Demoni kertoi hänelle. Sama
demoni, jonka syyksi palo pantiin.”
Janin suu loksahtaa auki. Frejan
äänensävy ei koskaan ole ollut hyytävämpi.
”Azrael kertoi Isakille?”
”Sen demoni tunnusti minulle itse.”
”Oletko sinä puhunut Azraelille?”
”Azrael on sukumme vitsaus. Hän on
kuiskinut korviimme niin kauan, kun olemme hengittäneet ilmaa.”
Suvun vitsaus. Yhtäkkiä ajatus
Janille hymyilevästä pimeydestä ei enää tunnukaan yhtä
pelottavalta. Azrael on aina seurannut heitä. Jan miltei säpsähtää,
kun ymmärtää ajatuksen tuntuvan luonnolliselta. Demoninen veri
hänen suonissaan nauraa hänelle, ilkkuu tilaa, johon hänet on
ajaettu.
”Azrael siis kertoi Isakille, että
synnistä syntynyt veli, jota hän halveksii ja inhoaa, ei ole
pelkästään avioton lapsi vaan myös demonista alkuperää? Ja hän
uskoi sen?”
”Sanotaan vaikka niin, että
Isakilta ei kestänyt kauaakaan uskoa sitä. Demonit harvoin
valehtelevat. Siksi me pelkäämmekin heitä, sillä me itse olemme
niin tottuneita valheisiimme.”
”Ja siksi hän…”
”Sinä tiedät, millainen Isak on
raivostuessaan. Täysin pitelemätön.”
Jan muistelee lattialle heiteltyjä
tavaroita, ilmassa leijuvia papereita. Leimuavia silmiä, joihin
katsominen pelotti Jania enemmän kuin demonin kohtaaminen. Viivat
pystyy vetämään naurettavan nopeasti. Koko suvun häpeä ja tuska.
Kirkossa kaikuva nauru, pilkka ja tieto siitä, että vaikka Isak
tekisi mitä tahansa, demonit saisivat hänen veljensä.
”Isakin viha on aina ollut
tulenarkaa”, Jan sanoo hiljaa. ”Hän siis raivostui
suunnattomasti ja tuhosi kirkkonsa. Hänkö ei muista siitä itse
mitään?”
”Isak elää siinä uskossa, että
Azrael poltti hänen kirkkonsa. Mistään sinuun liittyvästä
hänellä ei ole aavistustakaan. Raivo oli liian suurta, tunnekokemus
liian vahva. Muistot hävisivät. Niin kauan, kun Isak ei muista
mitään, sinä olet turvassa. Sinä ja kaikki muut.”
”Kuka tietää, mitä Isak tekisi,
jos saisi tietää nyt, kun tilanne on huomattavasti pahempi kuin
kahdeksan vuotta sitten.”
Freja nyökkäilee hiljaa. Hän nousee
ylös, aikoo kohti ovea.
”Nyt sinä tiedät. Minä palaan
takaisin töitteni pariin, ettei Abrahamin tarvitse hoitaa kaikkea.”
”Freja. Miksi sinä et ole kertonut
minulle tästä aikaisemmin?”
Petos lepää Frejan olemuksessa. Jan
tietää, että luottamus on jo iäksi menetetty, Freja on itse
rikkonut siltä selkärangan.
”Tiedäthän sinä, millainen minä
olen. Haluan aina huolehtia kaikesta itse”, Freja huokaisee kuin
olisi enemmän pahoillaan itsensä kuin veljensä puolesta.
Enempää ei sanota. Freja kävelee
pois, palaa kutomaan verkkoaan. Jan jää yksin hämärään
huoneeseen, jossa tuoksuu vanhoilta kirjoilta ja musteelta. Hänen
omat sisaruksensa ovat kääntäneet selkänsä hänelle, kumpikin
omalla tavallaan.
Demonin veri kihisee Janin suonissa,
kun hän ajattelee, miten sekä Freja että Isak ovat ottaneet hänet
taakakseen. Azrael oli puhunut totta. Sen hyväksyminen repii Janin
irti itsestään, vääristää hänet, kietoo hänet osaksi jotakin
sellaista, jota hän on aina juossut pakoon. Demonius on aina
koputellut ovia, Jan on kulkenut ympäriinsä sulkien niitä
hätäillen. Nyt Jan ei enää kykene. Perhosella ei ole siipiä. Se
ei voi lentää korkeimpiin oviin, joku on jättänyt ne auki. Antaa
pahan tulla. Antaa maailman värjäytyä mustaksi.
Päätös on miltei muodostunut Janin
päässä. Vain yksi este hänen ja peruuttamattoman tien edessä.
Vain yksi ihminen, pyhitetty ja kauniimpi kuin yksikään Janin
ajatus. Astralilja. Janin täytyy kohdata Astralilja, ilman tämän
rehellisiä, rakastavia silmiä hän ei kykene tekemään päätöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti