Luku 24: Suunnitelma
”Hänet täytyy ottaa mukaan.”
”Hänetkö? Ajan
leikkikalun!”
”Voimmeko muutakaan?”
”Onnettomuuksia sattuu. Ota sinä
jalat, minä –”
”Älä hulluja puhu! Aja tappaisi
meidät!”
He
istuvat pienen järven reunalla ja huitovat käsillään. He
keskustelevat minusta, vaikka minä tuijotan heitä yhä suu
avonaisena. Ajan leikkikalu. Sekö
minä olen tämän leirin nuorille? Sanassa on ruma kaiku, se
mädättää mieltäni, kun
sitä ajattelee. Siinä he istuvat keskustelemassa siitä,
säästävätkö henkeni vai eivät. Kehoni on valmis. Kunhan Asael
ymmärtää pysyä luolassa. Kunhan hän ei tule.
Kävelen
heidän vierelleen, kallistan päätäni. En kysy mitään. Heidän
kehonsa eivät ole vastaanottavia, ne ovat kääntyneet omaan
yksityisyyteensä. Olen rikkonut hetken. He vain keskustelivat. En
kuitenkaan voi teeskennellä, etten kuullut mitän. Valhe ei kantaisi
minua pitkälle.
”Mitä sinä siinä päätäsi
kallistelet?” pojista toinen kysyy. Pitempitukkainen. Yksi musta
letti.
”Sinä kuulit jotakin, jota sinun ei
olisi pitänyt, siinä se”, toinen ärähtää. Hänen äänensä
on kiihkeämpi ja hartiansa leveämmät. Uhma äänessä tuo mieleeni
Konain. Olivatko nämä kaksi hänen ystäviään? Minä en muista.
Konai puhui kaikille.
Istuudun
heidän viereensä kuten ystävä istuisi. Kunpa Asael ei
vain tulisi nyt ulos.
”Nytkö sinä olet sitten jo mukana,
niinkö?” leveäharteinen poika sylkäisee. Töykeä, mutta eri
tavalla kuin Konai.
Minä kohautan harteitani, kallistan
jälleen päätäni. Kysymiseen ei tarvita suuta.
”Ei, me emme voi ottaa häntä
mukaan, Varna”, mustatukkainen sanoo.
”Eljar, meidän täytyy!”
”Hän on pelkkä Ajan –”
”En pidä siitä sanasta”, minä
sanon väliin. Sanani saavat pojat säpsähtämään. Onko niissä
enemmän vihaa kuin aioin päästää kuuluviin?
”Oho, se osaa sittenkin puhua”,
Varna hengähtää. ”En olisi koskaan uskonut.”
Ärsyynnys sykkii suonissani. Minä en
kuulu näiden ihmisten maailmaan. En koskaan. He ovat tappaneet
Asaelin lämmön minussa. Pitelen kaikin keinoin rajoistani kiinni.
En saa hajota heidän edessään.
”Me olemme monesti keskustelleet
siitä, mahdatko olla kenties kuten se rahjus, jonka Aja pitää
meille tuntematttomasta syystä mukana ryhmässä. Tiedätkö, se
entinen legenda, joka ei osaa enää edes puhua suoraan!”
Pojan nauru pilkkaa syvältä. Ääni
iskeytyy suoraan ihoni läpi kolottamaan luitani.
”Me mietimme, josko sinäkin p-puhut
ss...sillä t-tavalla!”
Eleet menevät pelottavan lähelle
todellista kohdettaan. Jäädyn paikalleni. Raivo sykkii, ja se
sykkii lujaa, yritän vastustaa sitä, yritän olla syöksymättä
poikien iholle. Heidän matkimansa äänteet ovat liikaa, ne ovat
kaikessa pilkallisuudessaan sietämättömiä. Annan vihan hajota ja
särkeä. Se ei saa päästä ulos.
”Älähän nyt, Varna, tämä
poikahan on Asaelin ylin ystävä”, Eljar nauraa. ”Etkö ole
nähnyt, kuinka he hymyilevät toisilleen, kun kulkevat toistensa
ohitse? Niin kuin kukaan ei olisi muka huomannut!”
”Oi, ymmärrän täysin! Molemmat
ovat menettäneet kirkkauden silmiensä takana, tietäähän sen,
mitä sellaisesta seuraa.”
Minkä kirkkauden? Mielenkö? Sen
mielen, josta te kaikki pyritte eroon? Sittenhän minä ja Asael
olemme esimerkillisiä. Minä ja hän. Me. Miten nopeasti olenkaan
yhdistänyt nimemme, tehnyt meistä meidät kysymättä lupaa. Kieli
osaa olla petollinen. En kykene luottamaan siihen.
”Mutta mitä me hänen kanssaan
tekisimme? Hän kuuli liikaa. Aivan liikaa.”
Ja sinä puhut liikaa. Te kaikki
puhutte liikaa. Olette liikaa.
”Miksemme kysyisi häneltä?”
Varnan siniset silmät siristyvät. Paha katse. ”Mitä sinä
tahtoisit meidän tekevän sinun kanssasi, Kheri? Sinä kuulit
sellaisesta suunnitelmasta, josta tietävät vain harvat.”
Aja oli oikeassa. Jotakin on
tapahtunut hänen selkänsä takana.
”Oletko varma, Varna? Hän on Ajan…
suosikki.” Eljar nielaisee sanan, jota tahtoisi käyttää.
”Emme voi muutakaan, ellemme sitten
halua leikkiä hengellämme.”
Nostan käteni. He hiljenevät.
”Minä tahdon kuulla teidän
suunnitelmastanne. Kertokaa minulle.”
”Ja sitten sinä kertoisit sen
Ajalle!”
”Se, että olen Ajan, miten sinä
sen ilmaisitkaan, suosikki, ei tarkoita, että nauttisin asemastani.”
Minun pitää pelata tämä oikein. Sanat, totelkaa. Tehkää
kerrankin, mitä käsken. En osaa valehdella suoraan, joten ujutan
sekaan totuuden, koristelen sen jollakin muulla. ”Miksi minä
kertoisin hänelle, kun hän on asettanut tällaiseen asemaan?
Näettehän, millaisessa tilanteessa minä nytkin olen.”
Pojat vilkaisevat toisiaan. Katseen
paljaus kertoo minulle, että olen jo voittanut heidät puolelleni.
He ovat nielleet sanani.
”Hyvä on, Kheri”, Eljar
huokaisee. ”Me kuitenkin vaadimme, että tästä ei saa tietää
niin Aja kuin kukaan muukaan.”
”Ei tietenkään.” Ymmärrän
paikkani. Kertomisen aika tulisi myöhemmin.
”Tämä alkoi pojasta, jonka sinä
tapoit”, Eljar sanoo. ”Konaista.”
Konaista. Nielaisen. Aja oli sittenkin
oikeassa kaikesta. Hänen poikansa ehti sytyttää leirissä tulen
ihmisten sydämiin. Liekki ei ole tukahtunut vielä Konain
kuolemankaan jälkeen. Konai oli liikaa. On veljeni omaksi
parhaaksi, ettei hän ole enää täällä. Hän on siellä, minne me
muut emme voi seurata.
”Hänen mielestään se ryhmä,
joka…” Eljarin silmät suurenevat. Hän katsoo vuoroin
ystäväänsä, vuoroin minua ja alkaa pudistella päätään.
”Emmehän me voi hänelle kertoa, hänhän on sieltä!”
”Aloitimme jo”, Varna sähähtää.
”Me suunnittelemme hyökkäystä sinun vanhaan ryhmääsi, Kheri.”
Varna kohauttaa leveitä hartioitaan
ja vilkaisee ystäväänsä. Tehty mikä tehty. Eljar tuhahtaa.
Minun vanha ryhmäni alempana
Akvamarin kivikkoisessa maastossa. Lähempänä aroa. Paikka, jota en
enää kutsu kodikseni. Mitä Konai sieltä tahtoi? Saan kylmiä
väreitä pelkästä ajatuksesta, että nämä mielettömät,
uhmassaan huolimattomat nuoret juoksisivat entiseen kotiini ja
kohtaisivat kaikki ne ihmiset, jotka olen jo jättänyt taakseni.
”Miksi te sinne hyökkäisitte?”
”Idea oli alun alkaen Konain”,
Eljar sanoo kuin hänen sanansa sysäisivät syyllisyyden jo täältä
poistuneen Konain harteille.
”Hän kuvitteli syntymästään
saakka, että tämä ryhmä on oikeasti syntynyt päihittämään
toinen ryhmä. Hänen mielestään se oli hänen äitinsä todellinen
tavoite.”
Suuni loksahtaa auki. Olen nähnyt
Ajan ilmeen, kun hän on keskustellut kanssani menneestä kodistamme.
Hän on yhtä lailla sieltä kotoisin kuin minäkin. Hän ei tahdo
enää koskaan palata takaisin. Hän ei tarvitse ylivaltaa. Hänellä
on nyt oma elämänsä. Kuinka Konai on edes voinut päätyä
sellaiseen ajatukseen? Hän pelkäsi. Hän halusi vain tulla
huomatuksi.
”Ja nyt tässä leirissä on niin
ikään pieni joukko, joka on suunnitellut hyökkäystä aktiivisesti
vielä Konain kuoleman jälkeenkin”, Varna kertoo.
”Me aiomme hyökätä ennen
seuraavaa pimeää jaksoa.”
Minä kallistan jälleen päätäni.
”Mutta miksi te hyökkäisitte
toiseen ryhmään? Mitä se toisi lisää tälle ryhmälle?”
”Elintilaa!”
”Valtaa!”
Merkityksettömiä, nimettömiä
asioita. Tuuli puhaltaa sellaiset pois. Tämän auringon alla on
kylliksi tilaa jokaiselle hengittää ja toimittaa sitä, mitä ikinä
aikovatkaan. Nämä pojat puhuvat kaikesta kuin toisten tappaminen ja
voittaminen olisi täydellisen tavanomaista. Kiilto poikien silmissä
kertoo minulle, että minun pitäisi kuljettaa roolini loppuun. Minun
täytyy tulla hetkeksi joksikuksi sellaiseksi, joka haluaa mukaan,
jota kiinnostaa valta ja reviiri. Suljen silmäni. Enhän minä ole
kukaan. Voisin leikkiä mukana. Sitten näen Asaelin hymyilevät
kasvot välähdyksenä luomieni takana. Mitä hän sanoisi?
Ei. Tämä ei liity häneen. Teen
tämän Ajan pyynnön vuoksi. Ajan ja entisen kotini. Se mies ei ole
enää siellä. Hän on poissa. Kukaan muu ei ole tehnyt mitään
väärää. Vanha ryhmäni ei ansaitse vihaisia villipetoja luokseen
tuhoamaan vailla syytä.
”Minä tulen mukaan”, kuulen
sanovani.
Varna ja Eljar ovat hetken hiljaa.
Sitten he taputtavat minua selkään, molemmat.
”Niin sitä pitää!”
”Jos petät meidät, katkomme
kielesi ja syötämme sen sinulle!”
Miten lohdullista. Sanat eivät
läpäise ihoani.
”Koska vietät paljon aikaa Ajan
kanssa, saat luvan ottaa meille asioista selvää. Mutta ei vielä.
Me otamme sinuun yhteyttä. Yllättyisit, kuinka moni on sitä
mieltä, että sen sijaan, että kuhnaamme ikuisesti täällä
yhdessä ympyrässä, voisimme aidosti saada jotakin aikaan.”
”Joku meistä palaa kanssasi asiaan.
Nähdään, Kheri. Teit hyvän päätöksen.”
”Minä lähdin siitä paikasta”,
sihahdan. ”En tahdo niille ihmisille mitään hyvää.”
Sanat viimeistelevät luottamuksen
poikien katseessa. Saan vihan istumaan sanoissani, kun ajattelen sitä
miestä. Hänen käsiään ja lanteitaan. Siten totuuden hiven
sanoissani tekee niistä pojille todelliset. Jään tuijottamaan
heidän loittonevia selkiään. Joutuisin olemaan heidän joukoissaan
niin kauan, että saisin selville, milloin hyökkäys toteutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti