Vapaa ihostaan: luku 33

Luku 33: Jälleennäkeminen

Arolla on hiljaista. Takapi allani hörähtelee, minä silitän sen kaulan karvaa, pidän sen rauhallisena. Edellisellä kerralla, kun olin täällä, kuljetin harteillani poikaa, joka olisi voinut olla veljeni. Laskin Konain taistelumme jälkeen arolle, annoin hänet luonnolle. Nyt olen täällä seurassani eläin, jonka henki on arvokkaampi kuin monen ihmisen. Korvissani kulkee edelleen muisto arolle kuolleen takapin huudosta. Eläin allani tuntee hermostukseni, silitän sen turkkia entistä suuremmin vedoin.

En kertonut kenellekään tänne lähdöstäni. Asael ei tiedä. Jos hän tietäisi, hän ei olisi päästänyt minua yksin. Aja tietää ja halusi minun menevän. Olisi tultava vahvemmaksi. Vaikka minä en ole täällä sen vuoksi. Minä etsin täältä jotakin täysin muuta.

Pimeys on laskeutunut kaikkialle. Ehdin lähteä ennen hataraa, myrkyllisen väristä kajoa taivaanrannassa. Olen keskellä yötä, ajattomassa tilassa, jossa ei ole aamu eikä yö. Pimeys tuli jäädäkseen. Näen tuskin mitään. Satunnaisia pensaita ja tuskaisesti kasvavia puita. Ei liikettä. Ei vielä. Takapi allani ei aisti mitään. Sen korvat värisevät, mutta edes sen aistit eivät poimi pimeästä mitään meitä uhkaavaa. Urhea eläin. Meillä ihmisillä todella olisi opittavaa niiltä.

Kun pimeydelle ilmestyy silmät, takapi hörähtää. Se ei lähde pakoon, pysähtyy vain. Tuijottaa silmiin kuten minäkin teen. Yhdet ainoat silmät. Vanttera ruumis. Ei vääntynyt ja kieroutunut kuten niillä, jotka aroa asuttavat. Selkeä. Todellinen. Tuntisin sen jokaisen mutkan. Kun hahmo tulee lähemmäs, olen varma siitä, kenet näen. Silitän takapin karvaa ja laskeudun alas sen selästä, vaikka niin ei koskaan tulisi tehdä.

”Veljeni”, minä kuiskaan pimeydelle ja ojennan käteni sitä kohti. Pimeys väistää kosketukseni, seisoo jäykkänä kuin kallio. Kuulen vain sihinää, vihaista ja eläimellistä. Aron ihmisenkaltaiset kuulostavat täsmälleen samanlaisilta. Mutta tämä ei ole yksi niistä. Tämä on minun veljeni. Poika, jonka hengen minä säästin. Hän, jota olen tullut tänne katsomaan.

”Konai.”

Se on hän. Erotan sen pimeässäkin. Silloinkin, kun hänen hartiansa ovat kyyryssä ja hän seisoo kuin ylpeä petoeläin, jota on rääkätty hengiltä. Hänen hiuksensa on kynitty yhtä lyhyiksi kuin minulla oli tänne tullessani. Vain yksi letti roikkuu surullisena olalla. Hän ei ole luopunut letistä edes täällä.

”Kheri.” Ääni on puhdasta myrkkyä ihollani. Se kirvelee kauttaaltaan. Nimeni on lausuttu monella tavalla, mutta kukaan ei ole sanonut sitä näin, kukaan ei ole saanut sitä polttelemaan ihoani.

”Konai. Minä tulin katsomaan sinua.”

Konai sihisee jälleen. Hän paljastaa hampaansa ja minä ymmärrän, että aro on syönyt hänestä pois kaiken turhan. Hän on enää pelkästään ytimensä. Raaka ja kova. Minun säälini, jonka piti pelastaa hänet, on runnellut hänet kauttaaltaan.

Konai kohauttaa olkaansa, neuvoo eleellä minua seuraamaan. En päästä irti takapista, pidän sen mukanani. Minun pitäisi ratsastaa sitä, mutta en halua istua Konaita korkeammalla hänen kävellessään maalla, joka polttaa ja tahtoo niellä hänet kokonaisena. Aro ei anna anteeksi. Ei koskaan. Se on armoton ja kivulias.

Saavumme pienelle kivirykelmälle. Konai kapuaa vaivattomasti kivistä korkeimmalle. Aina yhtä ketterä. Hän on itsensä, mutta samalla ei ollenkaan. Se Konai, jonka kanssa minä kasvoin osaksi uutta ryhmääni, olisi puhunut koko matkan, nauranut sille, kuinka paljon pimeä aro häntä pelottaa. Tämä Konai ei sano mitään. Hänen mykkyytensä on lähes julmaa. Istuudun hänen viereensä. Takapi pysyttelee lähellämme.

”Sinä olet elossa”, minä hengähdän.

”Toivottavasti olet pettynyt.” Ääni on raaka. En olisi koskaan uskonut Konain kuulostavan siltä. Hänen, joka oli niin täynnä elämää. Minäkö sen riistin häneltä jättämällä hänet henkiin?

Katson Konaita tarkemmin. Lähempää. Hänen yläruumiinsa on kokonaan syvien, jo parantuneiden haavojen peitossa. Osa niistä näyttävät niin epäinhimillisiltä, että en kykene arvaamaan, miten ne on tehty. Konain pään toinen puoli on haurasta arpikudosta, en uskalla edes haaveilla sen koskemisesta. Toinen korva tuskin kuulee enää mitään. Pahoinpidelty. Lyöty. Silti hengissä. Arolla voi selvitä.

”Sinä kuiskasit silloin tantereella minun korvaani, että säästät henkeni. Kuvittelin sinun kumartuvan jostain aivan muusta syystä.” Elo puuttuu Konain äänestä. ”Hakkasit minut miltei kuoliaaksi ja jätit minut eloon. Sekö on sinun käsityksesi armosta?”

”Pelastin sinut äidiltäsi. Aja olisi tappanut sinut. Minun oli pakko tehdä se näin, vaikka se olikin nöyryyttävää.”

”Toivottavasti et odota kiitosta. Sitä ei ole tulossa.”

Ei varmasti. Ei sellaiselta, jonka koko keho on väännetty uudeksi, joka on huutanut niin paljon, että kaikki ääni on hänestä ikuisesti kaikonnut. Tuntemani puhelias veli ei enää palaa.

”Olin sinulle aluksi vihainen”, Konai huokaa. ”Suunnattoman vihainen.”

Hänen kehonsa on jäykkä, vihainen sekin. Se tukee hänen sanojaan. Tällaisena Konai kykenisi varmasti vapautumaan koska tahansa; täyttämään hänen äitinsä hartaimman toiveen. Miten surullista, miten raastavan väärin.

”Halusin etsiä sinut käsiini ja tappaa siihen paikkaan. Olisin mieluummin kuollut kuin tullut sinun kaltaisesi pelastamaksi.”

Viha Konaissa on uupunutta, se ei tule enää ulos. Se on elänyt hänessä elämänsä loppuun.

”Mutta sitten minä ymmärsin. Sitten minä vihdoin ymmärsin.”

Katse on lähes tyhjä. Vaarallisen tyhjä. Edes vapautuneella ei ole sellaisia silmiä. Huomaan väriseväni kuin olisin vielä sama pieni poika, joka seurasi ensimmäistä mahdollista ihmistä pois oman tekonsa luota.

”Se paikka ei ole terve. Se, missä kasvoin”, Konai sanoo ja käpertyy itseensä. Aivan kuin Asael. Mitä aro tekeekin, se tekee sen samalla tavalla kaikille. Repii ja raastaa. Sen katsominen laittaa kehoni koville, särkee joka paikkaa.

”Tiedätkö mitä, Kheri?” Konai katsoo minua suoraan silmiin. Samassa minä näen. Kaikesta riisuttuna hänen katseensa on täydellisen inhimillinen. On kuin minun olisi aina pitänyt kohdata hänet näin. ”Galina-muori sanoi aina, että ensimmäinen ryhmä – se, josta äitini ja sinä olette lähtöisin – perustettiin alun alkaen arolta pelastumiseksi. Kaikki kivuliaat keinot, harjoittelu, ensiriitti… Ne syntyivät vain, jotta ihmisistä tulisi riittävän vahvoja vastustamaan aroa, jos se joskus kävisi päällemme.”

Konain silmät elävät enemmän kuin ennen. Tyhjät, mutta liikkuvaiset. Kykenisin ymmärtämään kaiken pelkästään katsomalla niitä. Konai palautuu solmustaan, mutta ei istu vieläkään kuten hän ennen tapasi istua. Eleissä lepää koettu kipu. Hän ei kykene piilottamaan sitä minulta.

”Uskotko sinä, että niin on?”

Kuinka voisin olla uskomatta, kun hän katsoo minua suoraan silmiin kaiken kokemansa tuskan voimalla?

”Ne, jotka täällä elävät, eivät ole ihmisiä”, Konai sanoo paljaalla äänellä. Nyt se ei ole enää raaka. Se on pelkästään avoin. Hänen kulmansa kaartuvat, piirteensä ovat lähellä sortua. ”Eivät sillä tavalla kuin me ihmisyyden ymmärrämme. Ja minun äitini haluaa luopua siitä ainoasta asiasta, joka erottaa meidät arosta. Ihmisyydestä. Minä en… minä…”

Vihdoin Konai sallii muuriensa laskeutua. Hän painuu jälleen pieneksi. Hartiat vapisevat. Vapaaksi pääsee muutama korviavihlova ulvahdus. Hän on täydellisen palasina. En kykene ottamaan kaikkea aiheuttamaani enää pois. Annoin hänet arolle. Kaiken tämän ajan olen vain voinut toivoa, että se on ollut sen arvoista.

Kun Konai nostaa päänsä, erotan kyyneleet hänen poskillaan. Ahaa. Niin se siis toimii. Riittävä määrä kipua vapauttaa kaiken.

”Ne eivät ole ihmisiä”, Konai sopertaa. Hän painaa päänsä olalleni, hakeutuu läheisyyteeni kuin lapsi. Hän ei olisi koskaan ennen tehnyt niin. Mutta minä annan hänen tulla, silitän hänen olkaansa kuten olen aina halunnut tehdä. Vihdoin hän on siinä. Voi, millä hinnalla.

”Kheri… Kheri, sinun täytyy ymmärtää se.”

Konai nostaa päänsä. Kyynelistä täyttyneet silmät katsovat minuun. Hän vapisee kosketukseni alla kuin ei olisi koskaan osannut enää toivoa hellyyttä osakseen.

”Ihmisyys on ainoa keino selvitä. Minä olen hengissä, koska tiedän olevani ihminen. Nämä täällä eivät ole. Me emme halua sellaisiksi. Se on sairasta. Sairasta…”

Uusi vavahdus vie Konain mukanaan. Silitän häntä hiljaisin vedoin, aivan kuten Asael silittää aina minua. Vasta, kun hänen hengityksensä tasaantuu jälleen, hän kykenee jatkamaan.

”Minun äitini ei voisi olla pahemmin väärässä. Hän kouluttaa kaikkia vapautukseen, mutta mitään vapautusta ei ole olemassakaan. Mitä ikinä hän kuvitteleekin, on sairasta ja väärin. Ei sellaista ole. Me olemme ihmisiä. Ihmisiä, Kheri…” Ääni murtuu jälleen, uusi aalto seuraa. Konai vapisee hetken, jatkaa sitten. En puutu siihen. Hänen on saatava ottaa aikansa. Olen nähnyt paljon hajoamista viimeaikoina.

”Pidä kiinni itsestäsi, Kheri. Lähde pois sieltä. Älä jää sinne. Minä olin sinulle suunnattoman vihainen siitä, mitä teit minulle, mutta sinä pelastit minut. Ilman sinua en olisi koskaan ymmärtänyt, millaisessa paikassa kasvoin. Lähde pois! Pelasta itsesi. Älä jää sinne, missä sinut tyhjennetään siitä ainoasta asiasta, jolla on merkitystä. Ei kukaan halua olla tyhjä. Ei sen jälkeen, kun on nähnyt, mitä todellinen tyhjyys on.”

Konain ääni pysyy vakaampana. Jokainen sana on painava. Sisälläni sykkii. Juuri nämä sanat halusinkin kuulla. Vahvistus siitä, että Konai on hengissä ja ymmärtää vihdoin. Minä pelastin hänet sittenkin.

”Sinun täytyy lähteä sieltä, Kheri.”

On kuin kuuntelisin itseäni. Nuorempaa Kheriä, joka olisi halunnut paeta. Mutta se on mahdotonta nyt. Aja on sitonut minut liian tiviisti itseensä. Miten minä muka lähtisin? Minne menisin? Voisiko Asael seurata minua sinne?

”Älä sano, että se on mahdotonta. Ei se ole! Sinä pelastit minut! Sinä voit paeta itsekin.”

”Ja elää kuten sinä?”

Konain kulmat kaartuvat.

”Minä voin elättää itseni täällä. Olen onnistunut siinä ja onnistun jatkossakin. Sinä olet vahvempi kuin minä. Olet aina ollut. Sinä pystyt siihen.”

Vien käteni päälaelleni.

”Jos meillä ihmisillä on mieli, minun mieleni on haavoittuneempi kuin tämä keho. Se ei tiedä muuta tietä kuin kivun tien.” En minä voi lähteä vaikka haluaisinkin, sillä osa minusta kuuluu ikuisesti kivulle. Olen tottunut siihen. Elänyt vain siitä, että joku työntää minut vasten kovaa maata ja tekee ruumiilleni haluamansa.

Konai pudistaa päätään. Hänen ilmeensä on varma.

”Sinä olet varmastikin uhmannut äitiäni päästäksesi tänne saakka. Minua katsomaan. Kheri, sinä pystyt mihin tahansa. Lähde pois. Voit elää täällä kanssani.”

Pysyn hiljaa.

”Vai Asaelistako tässä on kyse? Ota hänet mukaasi. Voimme elää jossakin kaukana täältä. Kyllä Akvamarissa on tilaa.”

Varmasti. Juurihan minä häädin kasallisen ihmisiä pois ryhmästä. Sitä minä teen. Pelastan niitä, jotka eivät halua pelastua, mutta ymmärtävät ajan kanssa, mitä tarvitsevat. Näen sen heistä. Miksen voi nähdä sitä itsestäni? Miksi jätän itseni pohjimmaiseksi?

Mutta ei tässä ole kyse Asaelistakaan. Tässä on kyse minusta. Kaikessa on aina kyse minusta.

”Minä en tahdo vapautua”, kuiskaan pimeälle. ”Tiedän sen varmaksi.”

”Sittenhän sinä voit lähteä!”

Voi, Konai. Aina yhtä yksinkertainen. Ymmärrät, mutta et tarpeeksi. Miten minä välitänkään sinusta. Pysy aina omana itsenäsi.

”En kykene. En voi päästää irti.”

”Mistä?”

Sinun vanhemmistasi, Konai. Heidän minulle aiheuttamasta kivusta. Mutta sitä minä en sinulle kerro. Sen kanssa minä menen hautaan. Sanojen sijaan painan pääni hetkeksi alas, huokaisen syvään. Konai vie kätensä harteilleni. Kipu on tehnyt hänet hellemmäksi. Lempeä hän ei silti ole. Ei hän, veljeni, luja kallio. Mutta sellaisena minä hänet haluan. Omana itsenään. Siitäkin huolimatta, ettei hän voi koskaan ymmärtää minua.

Nousen ylös. On aika lähteä. Näenköhän Konaita enää koskaan? Olin jo varautunut siihen silloin, kun vapautin hänet ryhmästä. Nyt, kun tiedän, että hän elää varmasti, irti päästäminen on entistä kivuliaampaa. Konai tarttuu ranteeseeni, pitää kiinni kuin minusta päästäminen olisi viimeinen asia, jonka hän haluaisi tehdä. Hän nousee myös, kietoo kätensä ympärilleni, pitää lujaa kiinni. Voi, Konai. Minun sisimpäni hajoaa palasiksi.

”Kiitos”, Konai kuiskaa korvaani. Vihdoin hän on siinä. Iholla. Mitä olenkaan hänelle tehnyt. Kiitos tuli sittenkin.

”Älä minua kiitä. Minä aiheutin sinulle kaiken tämän.” Kuljetan kättäni varoen hänen kasvojensa haavoilla.

Konai pudistaa päätään. Ainoa letti keinahtaa. Viimeinen muisto menneestä.

”Sinä avasit silmäni.” Ja miten auki ne nyt ovatkaan. ”Kunpa voisit avata omasikin. Lähteä sieltä, mikä hajottaa sinut. Ihmisyys on lahja. Lahja…”

Aron kivut aukeavat hänessä jälleen, olemus painuu hetkeksi kasaan ja kokoaa itsensä aivan yhtä nopeasti.

”Minä lähden nyt, Konai. Riemuitsen siitä, että sinä olet elossa.”

Päästän vastentahtoisesti irti pojasta, jota pidän veljenäni. Hänen kehonsa jää hapuilemaan perääni, se elää vielä kosketuksen jälkilämmössä. Häntä ei ole koskaan aiemmin koskettu lempeydellä. Kävelen pimeässä takaisin takapini luo. Se pärskähtää, silitän sen turpaa ja kipuan takaisin selkään. Se kuljettaisi minut turvassa kotiin. Mitä mahtaisinkaan kertoa Ajalle käynnistäni täällä?

”Kheri. Minä jätin taakseni ihmisiä. Suunnitelman. Uskon, että sinä tiedät. Ovatko he kunnossa?”

”Ovat.” Minä vapautin heidätkin. He eivät vain vielä osaa kiittää siitä.

”Hyvä.” Konai huokaisee syvään. ”Toivon, että sinä ymmärtäisit vielä lähteä. Kuuntele itseäsi. Sinä olet vielä ihminen.”

Vielä. Miten vaarallinen sana.

”Kiitos, Konai.”

Haluaisin hyvästellä hänet. Jokin sisälläni sanoo, että nämä eivät ole hyvästit. Pelkkä jälleennäkeminen. Katson Konaita pitkään. Pidä itsestäsi huolta, veli. Tiedän, että kun takapini lähtee juoksemaan, hän jää katsomaan perääni. Veli, jonka pelastin. Kaikki taakse jättämäni hetket. Hiljaisuus sisälläni.