Vapaa ihostaan: luku 5

Luku 5: Sekunnit ennen pimeää

Konain valkeat hiukset ovat täysin kuivat, kun saavumme auringon laskiessa takaisin leiriin. Olemme kiertäneet elinalueemme rajat, kävelleet puiden lomassa katsellen, kuinka aurinko putoaa lehtien läpi harteillemme. Nyt aurinko on pelkkä suikale taivaanrannassa, se jää kauas hämärään kietoutuneen aron taa. Leirissä liikutaan, mutta kukaan ei vieläkään tule luokseni. Kukaan ei kysy mitään. Täällä on pelkkiä merkitseviä katseita päälaellani.

Konai jättää minut seisomaan aukion reunalle sanomatta minulle mitään. Poika on kerrankin hiljaa ja juoksee ikäistemme luo. Konain suupielet vääntyvät leveään hymyyn. Joku toisista nuorista vilkuilee minua silmäkulmastaan ja naurahtaa. En käännä katsettani. Katsokaa. Polttakaa minua katseillanne.

”Kertoiko Konai, kuinka toimimme alueellamme?” Ajan ääni. Naisen pinta helmeilee hikeä, hän pyyhkii valkoisia suortuvia otsaltaan. Kylki vuotaa verta, en tiedä, mitä nainen on ollut tekemässä.

En osaa pudistaa päätäni saati nyökätä. Totuus on, että en tiedä. Konai puhui niin paljon. Hänen sanansa juoksivat pois, minä kuuntelin vain hänen lujia liikkeitään, ylpeitä elkeitään.

”Hän on toivoton”, Aja huokaa. ”Tule, Kheri. Seuraa minua.”

Nimeni. Hän käyttää sitä taas. Kukaan tämän taivaan alla ei lausu nimeäni niin kuin Aja. Äänteeni vääntyvät hänen suussaan hänen itsensä kaltaisiksi. Hän sanoo nimeni omistaakseen sen ja sen kautta minut. Mutta enhän minä nimessäni ole. Olen tuskin missään. Ymmärrän silti, miksi Aja tekee niin.

Seuraan Ajaa kauemmas tasanteelta. Eri polku kuin se, joka johtaa ylemmäs kallioille. Polku viettää aavistuksen syrjään. Sivusilmällä erotan taistelutantereen kauempana ylhäällä. Tasanteita on raivattu karuun maastoon useampia. Osa ihmisistä taistelee toisiaan vasten edelleen. Näky on tuttu. Kotonakin taisteltiin auringonnoususta sen laskuun. En saanut lettejäni tyhjästä. Ruumiini on paras aseeni, en tarvitse sille jatkeita niin kuin Konai.

Nämä ihmiset eivät kuitenkaan harjoittele niin kuin ihmiset kotonani. Näiden ihmisten katseet ovat täynnä jotakin, jota en kykene ymmärtämään. He käyvät toistensa kimppuun mielessään vain yksi tavoite: kaksintaistelun voittaa vain tappamalla.

Aja vie minut kauemmas. Kun olemme kaikkien kuulemattomissa, ymmärrän, että hän tahtoo kertoa minulle jotakin. Toisin kuin minun, Ajan ei tarvitse vilkuilla ympärilleen. Hän on tottunut omiensa ääniin ja elämään ja tietää, milloin he ovat läsnä, milloin eivät. Me olemme kaksin laskevassa auringossa. Sekunnit ennen pimeää.

”On paljon sellaista, minkä sinä saat oppia itse.”

Nyökkään. Ajattelen aamuista kaksintaistelua. Konain kynsiä miehen kurkulla. Asioita, jotka joudun oppimaan vain tulemalla osaksi niitä.

”Tahdon sinun kuitenkin tietävän muutaman seikan jo nyt. Alue, jonka Konai sinulle esitteli, on vapaasti kuljettavissasi. Tämän taivaan alla on riittävästi tilaa meille kaikille. On kuitenkin yksi sääntö, joka on ehdoton.”

Kohotan kulmiani.

”Älä mene arolle yksin.”

Sama sääntö kuin kotona. Ei koskaan arolle yksin.

”Me metsästämme arolla. On paljon sellaista, jota saamme vain sieltä. Rohtoja ja riistaa. Mutta yksin et mene. Et ilman eläintä.”

Kulmani kurtistuvat. Sitten ymmärrän.

”Eläimen selässä on turvassa…” Nyökkään. Minä en ole koskaan käynyt arolla. Kotona vain vahvimmat menivät sinne. Kävelivät hämärään kohtaamaan nälän ja hulluuden. Palasivat, jos palasivat.

”Me käytämme vuoritakapeja. Ne eivät ole meille riistaa.”

Vuoritakapi. Korkea sorkkaeläin. Pitkä kuono. Sarvet.

”Vain sellaisen selässä saa mennä arolle. Toisin kuin siellä, mistä sinä tulet, meidän on pakko käydä arolla. Meidän sijaintimme on armottomampi. Emme pärjää ilman aron antimia.”

”Pelkääkö aro takapeja?”

Ajan kasvot tyhjenevät ilmeistä. Jokin minussa saa Ajan kehon käyttäytymään niin. Palautumaan takaisin alkutilaan. Tyhjäksi. Sitten Ajan suupielet nousevat ylös ja kuulen pehmeän hymähdyksen.

”Sinä olet niin nuori, poika”, Aja sanoo. Hän sanoo sen kuin puhuisi omasta lapsestaan. Mitä Konai sanoikaan? Minä en tarvitse veljeä. ”Aro ei pelkää mitään. Mutta takapit osaavat puolustaa itseään.”

”Eikö sinusta ole erikoista, että me taistelemme jatkuvasti toisiamme vastaan ja pyrimme kehittymään fyysisesti, mutta pelkäämme aroa?”

Ajan kasvoille ilmestyy varjo. Hän vie kätensä olalleni. Ote on voimakas.

”Ei ole heikkoutta pelätä jotakin, jota ei voi taltuttaa.”

”Silloinkin, kun kyse on toisista ihmisistä?”

Aja vetää kätensä pois. Hänen kasvonsa kertovat minulle kaiken. Keho vetäytyy kauemmas, silmät siristyvät. Meillä on pitkä tie ymmärrykseen, kertovat sulkeutuneet kyljet ja puoliksi käännetty pää.

Olen oppinut. Ei arolle ilman eläintä. Aro ei ole ihminen. Aro on vihollinen. Siinä kaikki. Aja on kääntänyt minulle miltei kokonaan selkänsä, hän katsoo laskevan mantereen taa arolle. Sinne, jonne en koskaan menisi. Sinne, jonne hänen poikansa on juuri raahannut ruumiin. Mikä menee arolle, jää sinne.

”Sinun poikasi ei pidä minusta”, minä päästän huuliltani. En tiedä, miksi puhun siitä. Konai ei ole ihminen, joka yksiselitteisesti pitäisi mistään. Konai on raakaa vaistoa ja uhoa.

”Konai on liikaa.”

Hetken mietin, kuulinko oikein. Samat sanat, joita itsekin ajattelin. Konaissa on liikaa kaikkea. Hänen olemassaolonsa huutaa kuten moni muukin asia täällä. Aja kääntyy minuun päin, keskustelu on pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan. Hän ei sano enää mitään.

Käännän Ajalle selkäni tietämättä, voiko niin tehdä täällä. Jokin iskeytyy jalkoihini ja kertoo minulle vastauksen. Ruumiini on rojahtamaisillaan, vaistoni ottavat minut vastaan. Keho toimii ilman mitään sitä ohjailemassa. Isken takaisin. Väistän ja lyön. Kehojen rikottu tanssi. Mitä oli, ei ole enää. Olemme harjoitteluareenalla. Tietenkään Aja ei ole tuonut minua tänne keskustelemaan. Minä olen letitön. Minä olen uusi. Keskeneräinen. Isken takaisin, kunnes Aja istuu päälläni hajareisin ja painaa minua maahan. Pienet kivet pureutuvat ihooni, mutta en irvistä, annan kivun tulla. Olen odottanut tätä. Hänen hyökkäystään. On niin paljon helpompi hengittää, kun hän satuttaa. Hän on odottanut pääsevänsä tekemään niin jo siitä lähtien, kun kohtasi katseeni ensimmäistä kertaa.

Ajan käsi hivelee poskeani. Äkillinen lämpö. Ensin kipu, sitten lämpö. Täydellinen julmuus. Minä parahdan. Jokin velloo sisälläni, haluaa ulos, mutta ei pääse. Ajan vapaat hiukset putoilevat kasvoilleni, kutittavat piirteitä. Vapaat hiukset. Ei lettejä. En ole vieläkään uskaltanut kysyä. En tiedä, mitä hän haluaa minusta, miksi hän saa pitää hiuksensa vapaana vaikka me muut joudumme yskimään verta lettien, aseman vuoksi. Johtajan oikeudet. Miten hän eroaa meistä muista?

”Sinun ei kuulu olla mitään. Kenenkään täällä ei kuulu olla.” Sanat putoilevat päälleni. Toisin kuin hiukset, ne eivät kutita. Ne uppoavat syvälle, yhdistyvät käden lämpöön. Ne haluavat satuttaa lujaa. Niinkö se olikin?

Aja vetäytyy yltäni. Lämpö ja kipu lähtevät pois. Hän sai yliotteensa, vaikka en tiedä, oliko se, mitä hän halusi. Hänen kasvonsa ovat kuin hämärä ennen täydellistä pimeyttä. En vieläkään tiedä, miksi hän otti minut mukaansa. Hän ei ole sellainen ihminen, jolle voisi vain esittää kysymyksiä. Kukaan täällä ei ole. Aja kävelee pois sanomatta minulle mitään. Hän on sanonut jo tarpeeksi. Kipu ja lämpö. Siinä järjestyksessä, aina. On kuin hän haluaisi hajottaa minut jo nyt. Ruumiini vapisee. Sisälleni sattuu, mutta tiedän, että pahin on vasta tulossa. Yö laskeutuu ylleni eikä minulla ole mitään sen suojaksi.