maanantai 27. huhtikuuta 2020

Vapaa ihostaan: luku 1


Luku 1: Kaiku

Tummat pilvet ovat keränneet jälkensä taivaalta. Aurinko ei vielä näy, aamu lepää vuorten takana. Kivet piirtävät kuviaan jalkapohjiini minun seuratessa naista, jonka vapaat hiukset soljuvat selkään kuin putous. Lihakset liikkuvat kuin olisivat eläviä itsessään, kuin niillä olisi mieli. En ole koskaan nähnyt kenessäkään sellaista voimaa, vaikka olen kasvanut lujaksi lujien joukossa. Silti ensimmäinen asia, jonka tulen naisesta muistamaan, on hänen ojennettu kätensä.

Kävelen naisen rinnalle, kun kulkemamme väylä viettää korkeammalle ja paljastaa korkeahuippuset, punaiset kalliot. Ensimmäistä kertaa koskaan kalliot eivät varasta kaikkea tilaa itselleen. Ne ovat pelkkiä kallioita, sateen sumentamia. Ne eivät enää huuda suurina ja kovina.

Tämä oli ensimmäinen sade aikoihin”, nainen sanoo. Kohtaan sivusilmällä hänen kasvonsa ja ymmärrän, että näiden täytyy olla ensimmäiset sanat, jotka hän minulle sanoo. En ole osannut kaivata hänen sanojaan, en odottaa muuta kuin hiljaisuutta.
Tiedätkö sinä, mikä minun nimeni on, poika?”

Me kaikki tiedämme. Me, ei, ei ole enää meitä. On vain minä. Minä ja tämä nainen ja kaikki se, jonka hän eteeni antaa. Nyökkään naisen sanoille. Olen mykkä niiden edessä. Se, joka antaa armon, määrittelee kaiken. Minä en tiedä, mitä sanoisin naiselle, joka on antanut minulle uuden elämän.

Minä en ole koskaan nähnyt yhdenkään käyvän sen miehen kimppuun, jonka luota sinut löysin”, nainen sanoo. ”Miksi sinä kutsut itseäsi?”
Kheri.”
Sinä et enää palaa sinne, Kheri. Et enää koskaan.”

Tiedän sen jo. Se, joka tekee jotakin sellaista kuin minä tein, ei voi enää palata. Minä odotan. Tiedän naisella olevan minulle vielä enemmän sanoja. Kuulen niitä kovin harvoin. Maalla, jolla on vain punaista kiveä ja ihonalaista kipua, on hirvittävän vähän sanoja kenellekään annettavaksi. Jokin läikähtää sisälläni, kun nainen puhuu minulle. Se tekee minusta vähän enemmän jonkun; melkein ihmisen.

Kuinka monta pimeää jaksoa sinä olet nähnyt, poika?”
Hän sanoo minua yhä pojaksi, vaikka tietää nimeni.
Neljätoista.”
Naisen suu avautuu ja sulkeutuu uudelleen. Näen hänen silmistään, että hän haluaisi katsoa minua pitkään, mutta kieltäytyy tekemästä niin.
Neljätoista, ja silti sinulla on jo kolme lettiä.”

Käteni hivuttautuu automaattisesti leteilleni. Kolme lettiä. Kolme taistelua. Asemani kodissa, jonne en enää palaa. Jokainen letti yhdelle voitolle. Asema, jonka hankin omalla ruumiillani, omilla teoillani. Millaisen aseman saisinkaan siitä voitosta, jonka luota nyt kävelen pois. Mutta mikä voitto se on, jos kädet eivät puhdistu sateessakaan tässä kuivassa maassa? Mikä voitto se on, jos se pakottaa minut sellaisen naisen mukaan, jota olen oppinut pelkäämään lapsesta saakka?

Kävelemme yhä vain korkeammalle. Kun vilkaisen taakseni, näen, kuinka aro jää kauas kallioiden taa, erottuu tyhjänä ja äänettömänä kaiken keskeltä. Punaisen kiven taa jää myös se, jota kutsuin kodiksi. Leirini. Ryhmäni. Paikka, jossa sain ensimmäiset haavani; jossa sain sitoa kolme lettiä voittojeni merkiksi. Miten paljon kehoni onkaan kulkenut kaiken sen jälkeen.

Sinä et kysy, minne vien sinua, vaikka tiedät, kuka olen”, nainen sanoo.
Kohotan katseeni. Hänen silmänsä ovat tummat ja syvät. Suuret kuin lähde siinä kodissa, jonka luota kävelen pois. Toisin kuin lähde, naisen silmät ovat mustat. Hukuttavat.
Etkö tahdo kysyä, vai tiedätkö jo?”
Pudistan päätäni. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta se on enemmän kuin sanani olisivat. Minä en puhu sanoin. Sanat eivät ole minua varten.

Nainen pysähtyy. Taivas hänen takanaan on miltei musta. Hän vie kätensä leteilleni, sivelee niitä yksi kerrallaan. En osaa lukea hänen kivikasvojaan, en tiedä mitä hän ajattelee koskiessaan hiuksiani.

Tiedät nimeni, mutta tiedätkö todella, minne minä sinut vien?”
Tuijotan hänen silmiään. Mustat kuin taivas.
Sinulla on paljon ansioita ollaksesi neljätoista pimeää jaksoa nähnyt”, hän sanoo. Pehmeys äänessä on ase, tunnen sen ruumiissani. Se tahtoo minut kokonaan. En liikahdakaan hänen pitäessä minusta kiinni. ”Sinä olet arvokas.”
En heille, joiden luota kävelemme pois.” Sanoja. Ne toimivat sittenkin. ”En enää.”
Et enää.” Jokin hymyn kaltainen käy naisen huulilla. Se ei sovi niille. Se kuolee nopeasti.

Naiset kädet hivelevät kasvojani, löytävät leukaperät, terävät poskipäät. Pysähtyvät. Keho puhuu keholle. Suljen silmäni. Kuuntelen. Sitten nainen vie kätensä pois ja kääntyy, jatkaa matkaa ylemmäs. Minä jään kosketuksen kaikuun.

Kenen lapsi sinä olet? Hänenkö, jonka vereen tahrit kätesi?”
En kenenkään enää.”
Hänen siis.”
En hänen. En koskaan hänen.”
Sitten sillä ei ole merkitystä.”
Tunsitko sinä hänet?”
Kas, osaathan sinä esittää kysymyksiä.”

Osaan nyt, kun hänen kätensä minun poskellani on kertonut, mitä haluaa. Sen lämpö. Sateenjälkeinen kosteus. Se saa kehoni värisemään pelosta enemmän kuin veri ja kipu. En tunne sen kieltä, en sittenkään.

Kuulehan, poika”, nainen sanoo tällä kertaa pysähtymättä. ”Kerro minulle, minne sinä odotat olevasi menossa.”
Minä vain katson. Hänen käsivarsiensa lihaksia, letittömien hiuksiensa soljuntaa selässä. Letitön nainen. Johtaja. Aivan kuten hän, jonka päästin henkensä painosta. Veri käsissäni.
Minä esitin sinulle kysymyksen.” Äänensävy on äkillinen piikki.

Säpsähdän. Odotan. Iskua ei tule.
Mitä nyt?” Valkoiset kulmat kohoavat. ”Jos minä haluaisin lyödä sinua, olisin tehnyt sen jo ensimmäisen vastaamattoman kysymyksen kohdalla. Puhu minulle vielä, kun haluan sitä sinulta.”
Iskua ei tule. Ajatukseni eivät juokse siitä pitemmälle.

Nainen huokaisee. Siitä on pitkä aika, kun joku on käyttänyt minun kuulteni aikaa sellaiseen. Turhaan ääneen, eleeseen. Hän ei katso minua silmiin puhuessaan. Aivan kuin hän ei haluaisikaan enää minun olevan hänen. Kuin hän koettelisi minua jollakin muulla kuin iskulla palleaan. Isku olisi helpompi hyväksyä.

Mitä sinä olet kuullut minusta?”
Jos sinä tunsit hänet, sinä varmasti tiedät, mitä leirissä kerrottiin sinusta.” Toimikaa, sanat, puhukaa minulle. Täyttäkää minut.
Minä kysyinkin sinulta.”
Nielaisen. Taivas on yhä musta.
Viet minut omaan leiriisi. Siihen, jonka perustit lähtiessäsi sieltä, jossa minä synnyin ja elin ennen…” Uusi nielaus. ”Ennen tätä sateista päivää.”

Naisen silmät siristyvät. Kapeat syvänteet.
Ja mitä sinä tiedät minun leiristäni? Minun ryhmästäni?”
Te olette pelottomia. Rajattomia. Te ette tunne sääliä.” Entä armoa? Käteni muistaa vielä, miltä tuntui tarttua ojennettuun käteen sen jälkeen, kun oli tappanut. ”Teistä minä olen kuullut tarinoita aina siitä alkaen, kun olen ymmärtänyt puhetta.”
Hänkö niitä kertoi – mies, jonka ruumiin luota sinut poimin?”
Hän ja moni muu. Leirissä on ihmisiä.”

Korkea ääni halkoo ilmaa. Hätkähdän, kun ymmärrän, että nainen nauraa. Hänen silmäkulmiinsa piirtyy juonteita naurun hukuttaessa hänen piirteensä alleen. Hän näyttää vanhemmalta, mutta vahvemmalta nauraessaan.

Sinä todella olet arvokas, poika”, hän nauraa. Sitten riemu äänessä katkeaa, juonteet katoavat ihon kartalta. Kuin leikaten. ”Minä teen sinusta yhden meistä. Kaikesta päätellen minun pitäisi olla sinun painajaisesi, mutta sinä vain nyökkäilet ja kuljet perässäni kuin voitettu. Sinä olet nyt meidän omamme.”

Minun painajaiseni makaa siellä, missä on pelkkää punaista kalliota ja sen takana aroa silmänkantamattomiin. Siellä, minne en enää palaa. Kaikki naisessa on vahvaa, hänen kehonsa huutaa väkivaltaa, mutta minä en pelkää häntä. Tarinat ovat pelkkiä sanoja. Lämmin kosketus poskellani on jotakin muuta. Kuuntelen ennemmin kosketusta, jota kehoni kaiuttaa.

Selvä on, Kheri”, nainen sanoo pukaten minua olkaan. Hän käyttää nimeäni. Kutsuu minua. Sitoo minut hetkeen. ”Minä uskon, että me voimme tulla toimeen.”
Nyökkään hiljaa. Seuraan, kunnes maasto ei enää nouse. Kunnes on vain punaista, korkeaa kalliota ja polku sen välissä. Polun takaa erotan aukion. Ihmisiä, joiden vartalot ovat kuten naisenkin. Raakoja. Anteeksiantamattomia. Uusi elämäni alkaa kallioden takana, aukiolla, joka on hiljainen kuin yö.

Nainen kääntyy puoleeni ja osoittaa hymyillen aukiota.
Minä olen Aja, ja tämä on minun leirini”, hän sanoo. ”Tervetuloa kotiin, Kheri.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti