Luku
1: Kaiku
Tummat pilvet ovat keränneet jälkensä
taivaalta. Aurinko ei vielä näy, aamu lepää vuorten takana. Kivet
piirtävät kuviaan jalkapohjiini minun seuratessa naista, jonka
vapaat hiukset soljuvat selkään kuin putous. Lihakset liikkuvat
kuin olisivat eläviä itsessään, kuin niillä olisi mieli. En ole
koskaan nähnyt kenessäkään sellaista voimaa, vaikka olen kasvanut
lujaksi lujien joukossa. Silti ensimmäinen asia, jonka tulen
naisesta muistamaan, on hänen ojennettu kätensä.
Kävelen naisen rinnalle, kun
kulkemamme väylä viettää korkeammalle ja paljastaa
korkeahuippuset, punaiset kalliot. Ensimmäistä kertaa koskaan
kalliot eivät varasta kaikkea tilaa itselleen. Ne ovat pelkkiä
kallioita, sateen sumentamia. Ne eivät enää huuda suurina ja
kovina.
”Tämä oli ensimmäinen sade
aikoihin”, nainen sanoo. Kohtaan sivusilmällä hänen kasvonsa ja
ymmärrän, että näiden täytyy olla ensimmäiset sanat, jotka hän
minulle sanoo. En ole osannut kaivata hänen sanojaan, en odottaa
muuta kuin hiljaisuutta.
”Tiedätkö sinä, mikä minun
nimeni on, poika?”
Me kaikki tiedämme. Me, ei,
ei ole enää meitä. On vain minä. Minä ja tämä nainen ja kaikki
se, jonka hän eteeni antaa. Nyökkään
naisen sanoille. Olen mykkä niiden edessä. Se, joka antaa armon,
määrittelee kaiken. Minä en tiedä, mitä sanoisin naiselle, joka
on antanut minulle uuden elämän.
”Minä
en ole koskaan nähnyt yhdenkään käyvän sen miehen kimppuun,
jonka luota sinut löysin”, nainen sanoo. ”Miksi sinä kutsut
itseäsi?”
”Kheri.”
”Sinä et enää palaa sinne, Kheri.
Et enää koskaan.”
Tiedän
sen jo. Se, joka tekee jotakin sellaista kuin minä tein, ei voi enää
palata. Minä odotan. Tiedän naisella olevan minulle vielä enemmän
sanoja. Kuulen niitä kovin harvoin. Maalla, jolla on vain punaista
kiveä ja ihonalaista kipua, on hirvittävän vähän sanoja
kenellekään annettavaksi. Jokin läikähtää sisälläni, kun
nainen puhuu minulle. Se tekee minusta vähän enemmän jonkun;
melkein ihmisen.
”Kuinka
monta pimeää jaksoa sinä olet nähnyt, poika?”
Hän sanoo minua yhä pojaksi, vaikka
tietää nimeni.
”Neljätoista.”
Naisen suu avautuu ja sulkeutuu
uudelleen. Näen hänen silmistään, että hän haluaisi katsoa
minua pitkään, mutta kieltäytyy tekemästä niin.
”Neljätoista, ja silti sinulla on
jo kolme lettiä.”
Käteni hivuttautuu automaattisesti
leteilleni. Kolme lettiä. Kolme taistelua. Asemani kodissa, jonne en
enää palaa. Jokainen letti yhdelle voitolle. Asema, jonka hankin
omalla ruumiillani, omilla teoillani. Millaisen aseman saisinkaan
siitä voitosta, jonka luota nyt kävelen pois. Mutta mikä voitto se
on, jos kädet eivät puhdistu sateessakaan tässä kuivassa maassa?
Mikä voitto se on, jos se pakottaa minut sellaisen naisen mukaan,
jota olen oppinut pelkäämään lapsesta saakka?
Kävelemme
yhä vain korkeammalle. Kun vilkaisen taakseni, näen, kuinka aro jää
kauas kallioiden taa, erottuu tyhjänä ja äänettömänä kaiken
keskeltä. Punaisen kiven taa jää myös se, jota kutsuin kodiksi.
Leirini. Ryhmäni. Paikka, jossa sain ensimmäiset haavani; jossa
sain sitoa kolme lettiä voittojeni merkiksi. Miten
paljon kehoni onkaan kulkenut kaiken sen jälkeen.
”Sinä
et kysy, minne vien sinua, vaikka tiedät, kuka olen”, nainen
sanoo.
Kohotan katseeni. Hänen silmänsä
ovat tummat ja syvät. Suuret kuin lähde siinä kodissa, jonka luota
kävelen pois. Toisin kuin lähde, naisen silmät ovat mustat.
Hukuttavat.
”Etkö tahdo kysyä, vai tiedätkö
jo?”
Pudistan päätäni. En tiedä, mitä
se tarkoittaa, mutta se on enemmän kuin sanani olisivat. Minä en
puhu sanoin. Sanat eivät ole minua varten.
Nainen pysähtyy. Taivas hänen
takanaan on miltei musta. Hän vie kätensä leteilleni, sivelee
niitä yksi kerrallaan. En osaa lukea hänen kivikasvojaan, en tiedä
mitä hän ajattelee koskiessaan hiuksiani.
”Tiedät nimeni, mutta tiedätkö
todella, minne minä sinut vien?”
Tuijotan hänen silmiään. Mustat
kuin taivas.
”Sinulla on paljon ansioita
ollaksesi neljätoista pimeää jaksoa nähnyt”, hän sanoo.
Pehmeys äänessä on ase, tunnen sen ruumiissani. Se tahtoo minut
kokonaan. En liikahdakaan hänen pitäessä minusta kiinni. ”Sinä
olet arvokas.”
”En heille, joiden luota kävelemme
pois.” Sanoja. Ne toimivat sittenkin. ”En enää.”
”Et
enää.” Jokin hymyn
kaltainen käy naisen huulilla. Se ei sovi niille. Se kuolee
nopeasti.
Naiset kädet hivelevät kasvojani,
löytävät leukaperät, terävät poskipäät. Pysähtyvät. Keho
puhuu keholle. Suljen silmäni. Kuuntelen. Sitten nainen vie kätensä
pois ja kääntyy, jatkaa matkaa ylemmäs. Minä jään kosketuksen
kaikuun.
”Kenen lapsi sinä olet? Hänenkö,
jonka vereen tahrit kätesi?”
”En kenenkään enää.”
”Hänen siis.”
”En hänen. En koskaan hänen.”
”Sitten sillä ei ole merkitystä.”
”Tunsitko sinä hänet?”
”Kas, osaathan sinä esittää
kysymyksiä.”
Osaan nyt, kun hänen kätensä minun
poskellani on kertonut, mitä haluaa. Sen lämpö. Sateenjälkeinen
kosteus. Se saa kehoni värisemään pelosta enemmän kuin veri ja
kipu. En tunne sen kieltä, en sittenkään.
”Kuulehan,
poika”, nainen sanoo tällä kertaa pysähtymättä. ”Kerro
minulle, minne sinä odotat olevasi menossa.”
Minä vain katson. Hänen
käsivarsiensa lihaksia, letittömien hiuksiensa soljuntaa selässä.
Letitön nainen. Johtaja. Aivan kuten hän, jonka päästin henkensä
painosta. Veri käsissäni.
”Minä esitin sinulle kysymyksen.”
Äänensävy on äkillinen piikki.
Säpsähdän. Odotan. Iskua ei tule.
”Mitä nyt?” Valkoiset kulmat
kohoavat. ”Jos minä haluaisin lyödä sinua, olisin tehnyt sen jo
ensimmäisen vastaamattoman kysymyksen kohdalla. Puhu minulle vielä,
kun haluan sitä sinulta.”
Iskua ei tule. Ajatukseni eivät
juokse siitä pitemmälle.
Nainen
huokaisee. Siitä on pitkä aika, kun joku on käyttänyt minun
kuulteni aikaa sellaiseen. Turhaan ääneen, eleeseen. Hän ei katso
minua silmiin puhuessaan. Aivan kuin hän ei haluaisikaan enää
minun olevan hänen. Kuin hän
koettelisi minua jollakin muulla kuin iskulla palleaan. Isku
olisi helpompi hyväksyä.
”Mitä
sinä olet kuullut minusta?”
”Jos sinä tunsit hänet,
sinä varmasti tiedät, mitä leirissä kerrottiin sinusta.”
Toimikaa, sanat, puhukaa minulle. Täyttäkää minut.
”Minä
kysyinkin sinulta.”
Nielaisen. Taivas on yhä musta.
”Viet minut omaan leiriisi. Siihen,
jonka perustit lähtiessäsi sieltä, jossa minä synnyin ja elin
ennen…” Uusi nielaus. ”Ennen tätä sateista päivää.”
Naisen silmät siristyvät. Kapeat
syvänteet.
”Ja mitä sinä tiedät minun
leiristäni? Minun ryhmästäni?”
”Te
olette pelottomia. Rajattomia. Te ette tunne sääliä.” Entä
armoa? Käteni muistaa vielä,
miltä tuntui tarttua ojennettuun käteen sen jälkeen, kun oli
tappanut. ”Teistä minä olen kuullut tarinoita aina siitä alkaen,
kun olen ymmärtänyt puhetta.”
”Hänkö niitä kertoi – mies,
jonka ruumiin luota sinut poimin?”
”Hän ja moni muu. Leirissä on
ihmisiä.”
Korkea ääni halkoo ilmaa. Hätkähdän,
kun ymmärrän, että nainen nauraa. Hänen silmäkulmiinsa piirtyy
juonteita naurun hukuttaessa hänen piirteensä alleen. Hän näyttää
vanhemmalta, mutta vahvemmalta nauraessaan.
”Sinä
todella olet arvokas, poika”, hän nauraa. Sitten riemu äänessä
katkeaa, juonteet katoavat ihon kartalta. Kuin leikaten. ”Minä
teen sinusta yhden meistä. Kaikesta päätellen minun pitäisi olla
sinun painajaisesi, mutta sinä vain nyökkäilet ja kuljet perässäni
kuin voitettu. Sinä olet nyt
meidän omamme.”
Minun painajaiseni makaa siellä,
missä on pelkkää punaista kalliota ja sen takana aroa
silmänkantamattomiin. Siellä, minne en enää palaa. Kaikki
naisessa on vahvaa, hänen kehonsa huutaa väkivaltaa, mutta minä en
pelkää häntä. Tarinat ovat pelkkiä sanoja. Lämmin kosketus
poskellani on jotakin muuta. Kuuntelen ennemmin kosketusta, jota
kehoni kaiuttaa.
”Selvä
on, Kheri”, nainen sanoo pukaten minua olkaan. Hän käyttää
nimeäni. Kutsuu minua. Sitoo minut hetkeen. ”Minä uskon, että me
voimme tulla toimeen.”
Nyökkään hiljaa. Seuraan, kunnes
maasto ei enää nouse. Kunnes on vain punaista, korkeaa kalliota ja
polku sen välissä. Polun takaa erotan aukion. Ihmisiä, joiden
vartalot ovat kuten naisenkin. Raakoja. Anteeksiantamattomia. Uusi
elämäni alkaa kallioden takana, aukiolla, joka on hiljainen kuin
yö.
Nainen kääntyy puoleeni ja osoittaa
hymyillen aukiota.
”Minä olen Aja, ja tämä on minun
leirini”, hän sanoo. ”Tervetuloa kotiin, Kheri.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti