Luku 2: Turvaton
Ihmiset kulkevat puhumattomina pitkin
aukiota. Osa suuntaa korkeammalle, jotkut saapuvat kauemmas jääneen
aron suunnilta saalista harteillaan. Ensivilkaisulla kaikki näyttää
samalta kuin kodissa, jonka jätin taakseni. Silti pinnan alla
kuhisee. Ihmisten mykkyys on kehoihin hakattua. Kehot kertovat
minulle enemmän tarinoita kuin oma ryhmäni koskaan. Kiljuvat ja
kärsineet kehot. Vahvat.
”Kheri!” Ajan ääni keskeyttää
silmäilyni. Käännyn naiseen päin ja kohtaan tumman silmäparin.
”Tulehan, minä näytän sinulle paikkoja.”
Nyökkään ja seuraan Ajan
loittonevaa selkää. Katselen vuoroin hänen avonaisia hiuksiaan,
vuoroin paljasta leiriä. Ihmiset ovat uppotuneet askareisiinsa,
mutta tunnen heidän katseensa lihassani. He näkevät. He tietävät,
että en ole vielä yksi heistä. Olen vielä toisen. Minulla on
kolme lettiä, joita en ole ansainnut täällä.
Aja ei mainitse omistaan mitään.
Minä näen kertomattakin. Uteliaat katseet, nälkä jokaisessa
silmäparissa. Paljon nuoria, enemmän kuin siellä, mistä tulen.
Pudistan ajatukselleni päätäni. Minä en saisi vertailla. Tämä
on nyt minun todellisuuteni. Se on parempi kuin kohtalo, joka minua
olisi odottanut omieni luona tekoni jälkeen. Seuraan Ajaa
korkeammalle mäelle, kiipeän suuren punaisen kiven päälle.
Kun näen avautuvan maiseman,
ymmärrän, miksi Aja toi minut tänne ennen mitään muuta. Aro
avautuu laskevan mäen takana kaukana siellä, mistä tulimme.
Uhkaava kaikessa hiljaisuudessaan. Kaunis ja karu. Vain muutamia
puita siellä täällä mäessä. Luonto on oma itsensä. Se antaa
vain sen, mitä tahtoo täällä, missä aurinko laskee harvoin
kokonaan ja sade piiskaa maata tuskin kertaakaan ennen pimeää
jaksoa.
”En esittele sinua kenellekään
vielä”, Aja sanoo.
Minä kallistan päätäni.
”Leirissä valmistellaan nyt
kaksintaistelua seuraavalle aamulle.”
Taistelut. Iänikuinen kierto. Ne
eivät koskaan lakkaisi, eivät edes täällä.
”Sinun esittelysi tulee toteuttaa
ennen kaksintaistelua siitäkin huolimatta, että se saattaa viedä
huomion huomisesta taistelusta.”
Tuijotan Ajaa silmät suurina.
Sisimpäni vertailee lupaa kysymättä. Meillä taistelut menivät
kaiken yli. Mutta meille ei tuotukaan ketään ulkopuolelta, meihin
synnyttiin. Ajan tilanne ei ole sellainen. Aja on lähtenyt meistä
ja luonut nahkansa, syntynyt uudelleen.
”Äiti?” Säpsähdän ääntä.
Kivelle on kavunnut vankkarakenteinen poika, jolla on Ajan iho ja
hiukset. Valkoiset hiukset hipovat hartioita, iho on kuin tumma
kallio laskevassa auringossa. Lämmin.
”Konai.” Ajan ääni madaltuu.
”Sinulla ei ole asiaa tänne.”
Hetken kuvittelen hänen tarkoittavan
kiveä, kauas avautuvaa maisemaa. Sitten ymmärrän, että hän puhuu
minusta.
”Uusi.” Pojan silmät siristyvät.
Ne eivät ole Ajan. Ne ovat janoiset ja tyydyttämättömät. ”Hän
on uusi.”
”Kenenkään ei kuulu nähdä häntä
vielä.”
Ajan ei tarvitse käskeä poikaa pois.
Tämä näkee sen Ajan tavasta kallistaa päätään, seistä kuin
murtumaton kivi. Valkeatukkainen poika kohottaa leukaansa ja kääntyy.
Minä näen hänestä, että hän kertoisi minusta kaikille. Hänen
katseensa viipyili kolmessa letissäni pitempään kuin hän kenties
myöntäisi kenellekään leirissä.
”Poikani Konai”, Aja sanoo. Jokin
naisen äänessä kertoo, etten saisi kysyä. En, vaikka haluaisin.
En minä halua. Minä näen tarpeeksi jo hänen tavastaan seisoa.
”Minut siis esitellään tänä
iltana”, sanon kuin Konai ei olisi koskaan rikkonutkaan tilaa
välissämme.
Aja nyökkää. Ilme on kovempi kuin
aiemmin, Konain läsnäolo on tehnyt siitä läpäisemättömän.
”Kyllä. Kaksintaistelun jälkeen
siitä ei tulisi enää mitään. Ymmärtänet miksi. Sen käytännön
minä toin suoraan mukanani sieltä tänne.”
Kehoni rajoja kihelmöi, kun
ajattelen, että Aja on joskus kulkenut siellä, mistä minä lähdin.
Astellut matalien puiden alla, juonut järvestä vettä ja taistellut
samassa kehässä, jossa minä olen saanut voittoni, kolme lettiäni.
Hän on ottanut mukaansa sen, mitä on kokenut tarpeelliseksi. Mikä
on jättänyt merkkinsä häneen. Ajatuksessa on jotain kaunista, se
on kultareunuksinen kuin laskeva aurinko. Kutsuisiko hän vielä sitä
paikkaa kodikseen, jos voisi? Tarinat Ajasta ja hänen ryhmästään
ovat kulkeneet mukanani aina, mutta yksikään niistä ei kerro,
miksi hän jätti ryhmän. Kihelmöinti leviää laajemmalle
ruumiiseeni, kun ymmärrän, että minäkin olen lähtenyt.
Minustakin voi tulla tarina kerrottavaksi.
”Sinä jäät tänne”, Aja nyökkää
kalliota kohti. ”Tiedät, kun sinun pitää tulla.”
En tiedä, mutta en kysy. Aja kääntyy
ja jättää minut seisomaan laskevaan aurinkoon. Kehoni kihelmöi
vielä hetkisen, kunnes se luovuttaa ja kykenen ajattelemaan vain
sitä, että auringonlasku on kaikille sama.
*
Tulet on sytytetty ympäri leiriä.
Soihdut valaisevat aukean, piirtävät pitkiä varjoja ympäröiviin
kallioihin. Kuljen varjojen halki kohti kaiken keskusta pitäen pääni
riittävän ylhäällä näyttääkseni ehjältä, mutta en ylpeältä.
Heidän nälkänsä ei kaluaisi minua tyhjäksi. Heidän suuret
silmänsä ja jännittyneet ruumiinsa.
Aja seisoo kaiken keskellä ja ojentaa
jälleen minulle kättään. Tuttavallisuus naisen katseessa pistelee
minua sisältä. Olemme kulkeneet yön halki seuraavaan yöhön,
mutta hän ei ole vielä nähnyt minua, ei oikeasti. Olen piilossa
heillä kaikilta kohotetun leuan ja kolmen letin takana. He näkevät
vain sen, mitä haluavat.
”Joukkoomme on eilisen auringon
aikana saapunut uusi tulokas”, Aja sanoo. Ihmiset katsovat. Eivät
häntä eivätkä minua, vaan odotuksiaan minun silmistäni
heijastuneena. Katson heidän riittimaalauksiaan, lettejään ja
paljaita ruumiitaan tietämättä heistä mitään. Silti he katsovat
minua kuin omistaisivat minut jo.
Aja ei puhu pitkään. Hän ei
mainitse sanallakaan tilannetta, josta minut poimi mukaansa. Se ei
pyyhi sitä pois. Se tekee siitä jotakin pahempaa. Salaisuuden
meidän välillemme. Ajan käsi tekee kutsuvan eleen, minä astun
lähemmäs ja odotan, että hän sanoisi vielä jotakin. Toivottaisi
minut tervetulleeksi kaikkien edessä. Mutta hän riuhtaiseekin minut
hiuksista vasten ihoaan. Tunnen, kuinka hänen lihaksensa jännittyvät
ja sydämensä sykkii verta ruumiiseen. Olen lähellä. Liian
lähellä. Aja pitää kiinni, kipu hajoaa päänahkaani. Se on hyvä.
Sillä on nimi. Sen minä tunnen, toisin kuin kaiken muun täällä.
”Tullakseen osaksi ryhmäämme,
täytyy luopua siitä, mitä on aiemmin ansainnut”, Aja sanoo.
Tunnen kylmää niskaani vasten. Ase. Teräväksi hiottu kivi. Kehoni
tietää ennen mieltäni, se rentoutuu Ajan otteessa ja valahtaa
maahan. Punaisten hiusten sade putoaa kanssani. Maa hukkuu punaiseen,
mutta se ei riitä Ajalle, hän haluaa enemmän, hän ottaa kaiken,
kunnes erotan kaikki kolme lettiäni vierestäni. Vien kädet
päälaelleni ja tunnen orastavan sängen, epätasaisen, runnellun
merkin tärkeydestäni. Arvoni on leikattu irti, se lojuu maassa eikä
tarkoita enää mitään.
Silmät suurenevat. Täyttyvät
jostakin, jota en tahdo kasvaa ymmärtämään. Kädet kohoavat ylös.
Hetken on kuin katsoisin laumaa raivoavia eläimiä. Tulet värisevät,
suut avautuvat. He juhlivat minua. He iloitsevat siitä, että en ole
enää mitään. Arvoton. Letitön.
En nouse ylös ennen kuin he
hiljenevät. Jalkani kantavat vielä, ne ovat säilyttäneet
ylpeytensä, vaikka minulta on viety omani. Nousen ylös heidän
katsoessaan. Aiemmin täydelliset mykät ihmiset ovat osoittaneet
voivansa huutaa. Olen kuullut tarpeeksi sanoja, nähnyt tarpeeksi
niissä räjähtävää vihaa tietääkseni, että ne ovat aseista
pahimmat.
Aja kohtaa silmäni. Hän katsoo minua
kuin tasavertaista, vaikka on juuri vienyt minulta kaiken.
Palauttanut minut alkuun. Uudestisyntynyt. Minä tiesin antavani
itseni pois, mutta en ajatellut jonkun kykenevän viemään kaikki
neljätoista näkemääni mustaa jaksoa pois. Koko ikäni lepää
jalkojeni juuressa enkä aio enää katsoa sitä. Olen nyt joku muu.
Kasvan siihen, mitä he minusta haluavat.
”Kheri!”
Aja huutaa kaikille nimeni, sanoo sen
tehdäkseen minusta heille totta. Tulet syttyvät jälleen silmiin,
yö hukkuu huutoon. He huutavat nimeäni kuin se kuuluisi jo heille.
Minä en ole koskaan ollut vähempi, näkymättömämpi, vaikka
seison heidän edessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti