Luku 32: Uhma
Minä en päästä irti Asaelista,
vaikka Ajan katse huokuu uhkaa. Puristan lujaa hänen kättään ja
pidän kehoni valmiina. Tunnen, kuinka Asaelin lihakset jännittyvät.
Aja on kuin peto, me hänen saaliimme.
”En aio kysyä toistamiseen”, Aja
sanoo ja tuijottaa suoraan minuun kulmiensa alta.
”Kävelen”, vastaan ja kohotan
leukani. En liian korkealle. En saa näyttää liian uhmakkaalta. En
ole Konai.
”Minä sanoin, että hänen
seurassaan ei kannata olla.” Aja pitää tauon, tulee lähemmäs.
Asael astuu eteeni. ”Asael. Sinä tiedät paikkasi tässä
ryhmässä.”
Asael ei sano mitään, pysyy vain
liikkumattomana edessäni. Hän ei hievahdakaan, vaikka Aja näyttää
siltä, että voisi räjähtää koska tahansa. Ensin Aja kääntyy.
Tunnen välähdyksen sisälläni, tiedän, mitä tapahtuu, mutta en
ehdi vetää Asaelia pois. Isku kaataa hänet maahan. Entinen legenda
jää makaamaan aluskasvillisuuteen eikä enää nouse. Kylki
kohoilee, Asael on liian heikkona kaiken äskettäin kokemansa
jälkeen.
”Aja, älä”, minä sanon, mutta
en kuten poika, joka anelee äitiään, vaan kuten joku, joka on
kallionluja. Häneen sinä et koske.
”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?
Johan minä sanoin, että tiukennan koulutustasi! Sinun pitäisi olla
harjoittelemassa eikä kävelemässä pitkin metsiä jonkun jo
unohtuneen kanssa! Asael ei ole enää mitään, ei kukaan!”
”On hän!” minä huudan. En
muista, milloin olen viimeksi huutanut toiselle ihmiselle. Silloinkin
sen on täytynyt olla Aja. Ja huudostani hän kuulee, että minä
tiedän, miksi hän pitää Asaelin leirissä. Velvollisuudesta.
Mutta missä se velvollisuus on nyt, kun Konai ei ole enää täällä?
”Minä en anna sinun tehdä hänelle
mitään.”
”Sinä et määrää täällä,
poika.” Hän ei käytä nimeäni. Kurkkuani kuristaa. ”Päästä
irti hänestä. Tunteet mädättävät sinut. Sinä sanoit, että et
tiedä, mikä sinua pitää kiinni kehossasi, mutta minäpä tiedän.”
Ajan ilme on täydellisen hurjistunut.
Minä astelen Asaelin eteen, suojelen vuorostani häntä koko
ruumiillani. Kun Ajan ensimmäinen isku tulee, minä en voi tehdä
muuta kuin iskeä takaisin. Osoitan käteni liikkeellä, että
Asaelin tulisi perääntyä, juosta pois. En näe, mitä Asael tekee,
en kuule enkä tunne häntä lähelläni, kun Ajan antama pimeys
tulee.
Maailma pyörii, mutta minä isken
Ajaa takaisin. Tiedän, ettei Asael voi tehdä mitään. Hänen ei
tarvitse. Hän on auttanut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Antaudun keholleni, annan sen toimia. En ajattele mitään, tunteet
jäävät taakse. Olen pelkkää raakaa väkivaltaa vasten Ajan
tuhoa. Tuhoamme toisemme, mutta ensimmäistä kertaa teen sen jonkun
muun kuin itseni vuoksi. En puolusta itseäni, sitä vähää mitä
minusta on jäljellä. Puolustan miestä, jonka olen ottanut
keholleni.
Tajuntani keinahtaa yhden kerran
liikaa. Tunnistan maan allani, se tuntee minut jo. Yskin verta
soralle, yritän nousta, mutta punainen valo välähtää silmieni
takana ja pakottaa minut maahan. En tiedä, mihin Aja on osunut,
sillä keho on jo kaukana. Kaikki on kaukana. Näen pelkän
hahmotelman. Kaksi ihmistä, molemmat pitkiä ja lujia. Toinen tumma
ja kova, toinen vaalea ja lämmin. Asael? Asael, älä…
Asael käy häntä vastaan. Ajaa.
Asael, joka ei ole taistellut useaan pimeään jaksoon. Hänen ei
pitänyt enää kyetä siihen. Hänen kehonsa on kääntynyt kaikkea
sellaista vastaan. Kurkotan kipuni laitamilta vain nähdäkseni, että
se todella on hän. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän on taitava
ja nopea. Kuin tuuli, joka kaataa rinteessä kasvavat puut, tuhoaa ne
juuriaan myöten. Armoton. Asael, jonka olen ottanut, on iskiessään
jotakin muuta kuin se lämmin mies, joka hymyilee, kun silitän hänen
niskaansa. Ja kun hän iskee, hän iskee sillä lempeydellä, jolla
on kehottanut minuakin taistelemaan. Vihdoin minä ymmärrän. Hän
kykenee tuottamaan kipua hajoamatta siihen, koska hänen luontonsa on
lempeä. Tuntuu kuin katsoisin jotakin suurta ja suunnatonta, minun
silmilleni tarkoittamatonta. Kirkasta. Vihdoin minä näen.
Ja minä nousen ylös. Jätän kipeät
rajani ja nousen jälleen. Taistelu lakkaa oitis. He katsovat minua,
Aja ja Asael, he, jotka kumpikin haluavat minut. Mikä ero heidän
välillään onkaan. Kävelen Asaelin luo ja vien käteni hänen
keholleen siinä, Ajan mustien silmien katsoessa. Kuljen jokaisen
nurkan, etsin uusia haavoja, kastan sormeni hänen vereensä. Kurotan
Asaelin kaulalle, nuolen pois hänen kipunsa.
Ajan koko keho on yhtä suurta vihaa.
Minä en voi sille mitään. Hymyilen Asaelille, olen vihdoin nähnyt
hänet kokonaisena. Kaunis. Hauras. Silti lujinta, mitä tämän
auringon alta löytyy. Kehoni vapisee ymmärryksen voimasta. Kuljetan
sormiani sellaisen olennon iholla, eikä hän ole vieläkään
tyrmännyt minua.
”Kheri. Seuraa minua.” Ajan
armoton ääni.
Painaudun Asaelin rintaa vasten. Asael
silittää kättäni, mutta katsoo minua kuin haluaisi minun
tottelevan. Älä. Ei nyt. Ei, kun sinä olet vihdoin siinä ja minä
näen sinut.
Aja on jo kääntynyt. Hän odottaa
minun seuraavan. Tiedän, mitä minulle tulisi, jos lähden Ajan
perään. Kipu ja viha. Kaksinkertaisina. Mutta Asael haluaa minun
menevän. Hänen katseensa sanoo sen huulten puolesta. Mene jo.
Painan vielä nopeasti huulet Asaelin
poskelle, jätän kosketukseni hänen pintaansa ja seuraan Ajaa.
Mitään ei voi paeta loputtomiin. Tiedän, että Asael pärjää.
Kun Asael on jäänyt niin kauas,
etten erota enää edes hänen hahmoaan, löydän Ajan. Olemme
jälleen siellä, missä joki juoksee vanhaan kotiimme, missä sen
solina saa muistot juoksemaan sisälläni kuin pienet joesta
pakenevat purot. Aja seisoo aivan joen reunalla, tuijottaa veteen
kova ilme kasvoillaan. En uskalla arvioida, olenko satuttanut
voimakasta naista teoillani.
”Minä haluan sinun menevän
arolle.”
Arolle. Kaiken tämän ajan jälkeen
en ole kyennyt unohtamaan suunnatonta, nimetöntä kauhua, joka minut
siellä kohtasi.
”Sinun on korkea aika tulla
vahvemmaksi. Olen ilmaissut tahtoni jo riittävän vahvasti. Enkö
olekin?”
Hänen ei tarvitsisi kysyä.
”Älä satuta Asaelia. Vannon, että
en anna sinun tehdä sitä.”
”Miksi Asael? Sellainen mies…”
Aja kääntyy puoleeni pudistellen päätään. Hän ei ymmärrä. En
voisi kertoa, koska se saisi hänet ymmärtämään, että Asael on
keinoni paeta hänen aiheuttamaansa kipua.
”En tiedä, mitä te teette yhdessä.
Emme me muut täällä… Me emme tee mitään tuollaista. Me vain
lisäännymme. Mutta minä haistan teistä, että te olette tehneet
jotakin aivan muuta.”
Minäkään en tiedä nimeä sille,
mitä me olemme. Minulla ei ole aavistustakaan.
”Toivoisin vain, että et käyttäisi
aikaa mihinkään tällaiseen. Sinä saat uhmata minua, jos se tekee
sinusta vahvemman, mutta sellainen mies ei johda mihinkään muuhun
kuin tuhoon. Enkö minä käskenytkin sinua ajattelemaan itseäsi?
Sitä, mikä sinua pitää kiinni?”
Aja avaa kätensä, on kuin hän
yrittäisi kertoa niillä jotakin.
”Miten tämä edistää
vapautumista? Tällainen riehuminen vain herättää sinussa sitovia
tunteita. Emmekä me halua sellaisia.”
Me. Onko
hän kertaakaan pysähtynyt kysymään, mitä minä haluan?
Suonissani sykkii. Ensimmäistä kertaa minun tekisi mieli iskeä
Ajaa muutenkin kuin puolustautuakseni. Raivo sisälläni on yhtä
punainen ja hurja kuten
silloin, kun ansaitsin ensimmäisen lettini täällä. Jos annan
sille vallan, se tekee mitä tahansa. Enkä minä halua niin.
Keskityn Ajan ääneen.
”Minä menen arolle”, nyökkään.
”Mutta menen sinne yksin.”
”Yksin?” Ajan kulmat kurtistuvat.
”Se toimii tehokkaimmin, kun menen
yksin.”
”Oletko
varma? Sinä voit…” Lause katkeaa. Minä
voisin kuolla, niinkö? Aja
ei voi myöntää, ettei hän selviäisi ilman minua. Hän ei tahdo
luopua minusta, vaikka hän
haluaa minun luopuvan itsestäni.
Aja
päästää vaivalloisen huokauksen, miltei ottaa tukea viereisestä
puustaan. Hän on uupunut. Täydellisen lopussa.
”Sinusta on tullut vahvempi, Kheri.
Se on hyvä.”
Hän niin harvoin sanoo mitään
sellaista.
”Mene vain yksin. Annan sinun mennä.
Mutta ota takapi, ilman sellaista et pärjää.”
”Etsin sellaisen itse ja lähden.”
”Tämä on viimeinen auringon päivä.
Seuraava musta jakso on tulossa, Kheri, ja…”
”Ja silti sinä haluat minun
menevän.”
”Sinulla on niin paljon opittavaa.
Mene. Kohtaa pimeys ja aro. En pakota sinua tuomaan edes saalista,
sitä varten minulla on toisia ihmisiä. Sinä olet jotakin muuta.”
Aja kulkee ohitseni, tarttuu minua
olasta, pitää luonnottoman pitkään kiinni. On kuin hän
tarvitsisi kosketusta enemmän kuin minä, vaikka minulle hän sen
antaa. Hän on siinä hetken, painuu ihoani vasten, ja päästää
sitten irti.
”Ole varovainen, Kheri.” Tumma
ääni. ”Se, mikä siellä odottaa, arpeutti Asaelin ikuisesti.”
Minä
tiedän kyllä. Olen kuljettanut sormiani jokaisella Asaelin
kuluneella arvella.
”Sinä myös tiedät, mitä mieltä
minä olen touhuistasi Asaelin kanssa. Mutta…” Aja huiskauttaa
kättään. Vielä. Hän antaisi asian toistaiseksi olla.
”Tule hengissä takaisin.”
Minä tulen. Aivan varmasti tulen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti