maanantai 27. huhtikuuta 2020

Vapaa ihostaan: luku 9


Luku 9: Hiljaisuuteen

Seuraava aamu alkaa kaksintaistelulla. Kaikki kokoontuvat katsomaan, minäkin. En kuitenkaan ole siellä. Olen kiinni eilisessä, kaikessa, mitä tapahtui. Katselen hiljaa naisen ja miehen taistelua tantereella. Maa pölyää, kun ruumiit romahtavat vuorotusten maahan. Taistelu on ohi nopeasti. En kiinnitä siihen mitään huomiota. Nainen voittaa ja saa kolmannen lettinsä. Hän on liian vanha, jotta se olisi enää mikään saavutus. Nämä ihmiset repeävät kuitenkin huutamaan. He saavat nähdä verenvuodatusta, se on heille tärkeintä. Kun palaan taistelusta leiriin, näen Asaelin kallionreunalla. Hän ei tullut katsomaan kaksintaistelua. Käännyn toiseen suuntaan, kun näen hänen katseensa.

Sen jälkeen päivät tulevat riveissä. Aamut näyttävät samalta, illat eivät maistu miltään. Unohdan itseni taustalle, pelkkä ruumiini jatkaa. Aja satuttaa minua uudelleen ja uudelleen, päivästä toiseen, paljon pahemmilla tavoilla kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta se ei tunnu enää miltään. Välillä metsässä Ajan kanssa, sitten taas yksin luolassa, huuto ei tule vieläkään. Siten päiväni kuluvat. Kuljen hetkestä toiseen ymmärtämättä, mitä kehossani tapahtuu.

Kaikkein mieluiten olen Konain kanssa. Hänen vihansa on selkeää, pystyn ymmärtämään sitä. Kun hän lyö, hän haluaa lyödä. Toisin kuin äitinsä. Konai ei halua minusta mitään. Hän tahtoo vain turvata asemansa ryhmässä. Se on hyvä. Niin kauan, kun en ole hänelle muuta kuin uhka hänen omaan tarinaansa, minä voin olla hänen lähellään. Hänestä ei ole minulle harmia, hän on mutkaton kiihkossaan.

En enää tiedä, kauanko olen ollut täällä. Päivät näyttävät toisiltaan, mutta valon määrä on vähentynyt. Siitä tiedämme, että enää ei menisi kauaa seuraavaan pimeään jaksoon. Viidestoista pimeä jaksoni. Niinkö nopeasti päivät täällä kuluvat? Minne minä olen mennyt siinä välissä? En ymmärrä mitään siitä, mitä he kutsuvat vapautumiseksi. Aja odottaa, että minä ymmärrän. Mutta minä en ymmärrä. Vastaukset eivät tule luokseni.

Sitten tulee päivä, jolloin Aja ja kaksi vankkarakenteista naista, joiden nimiä en ole kysynyt, saapuvat minun ja Konain luokse taluttaen kahta eläintä köydessä. Eläimet ovat korkeita, paljon korkeampia kuin me kaksi. Tunnistan pitkänomaisesta kuonosta ja sarvista eläimet vuoritakapeiksi. En ole koskaan nähnyt sellaista näin läheltä.

Eläimet ovat säyseitä, kuljetan käteni toisen kuonolle. Se on pehmeä ja kostea. Eläin pärskähtää, mutta en säpsähdä. Konai takanani huokaisee syvään.
Teidän on tullut aika lähteä metsästämään”, Aja sanoo nyökäten eläinten suuntaan. Muistan, mitä Aja kertoi minulle takapeista. Tuntuu, että siitä olisi jo satoja öitä, että ne sanat olisi sanottu jollekulle toiselle.
Haluat meidän menevän arolle”, ehdin sanoa ennen Konaita.

Aja kävelee lähemmäs ja nyökkää. Edellinen kerta, kun me olemme keskustelleet, oli metsässä, kun hän veti jälleen jalkani alta. Hän ei sanonut mitään, mutta kehomme keskustelivat keskenään enemmän kuin sanat olisivat koskaan voineet. Konai takanani ei ymmärrä siitä maailmasta mitään, vaikka on kasvanut täällä. Minuun iskee äkillinen halu suojella Konaita siltä.

Teidän on tullut aika kohdata aro”, Aja sanoo raskaasti. ”Ehra ja Irin lähtevät mukaanne.” Aja nyökkää kahteen naiseen päin. ”Teidän ikäisiänne ei voi vielä päästää arolle kaksin.”
Me olemme liian nuoria menemään arolle kaksin, mutta riittävän vanhoja haastamaan kokeneita, vanhoja miehiä kaksintaisteluun. Nauru risteilee sisälläni, mutta en anna sen tulla.

Naiset juoksevat kauemmas, oletettavasti etsimään omia takapeitaan. Voiko niitä omistaa? Voiko mitään tämän auringon alla todella omistaa? Silitän eläimen turpaa, painan pääni sen pehmeään kylkeen, hengitän sen tuoksua sisääni. Se ei halua minulta mitään. Voisin jäädä siihen, mutta Ehra ja Irin palaavat. He ovat jo takapien selässä. Vaihdamme Konain kanssa katseita. Ensi kertaa koskaan poika näyttää aidosti kauhistuneelta.

Mutta, äiti… Aro…” En ole myöskään koskaan kuullut hänen empivän. Aron edessä kuka tahansa käpertyisi hetkeksi itseensä ja muistaisi oman pienuutensa. Hengitän syvemmälle eläimen pistävää tuoksua ja heitän sitten itseni sen selkään.
Jokaisen meistä täytyy joskus kohdata se, mitä siellä on.” Ajan ääni ei jätä mahdollisuuksia. ”Konai, sinä olet saavuttanut kaksi lettiä. Olet selviytynyt ensiritiistäsi ansiokkaasti. Sinä pärjäät arolla. Katso, kuinka Irin ja Ehra toimivat, ja tee perässä.”
Ensiriitti. Käteni hivuttautuu huomaamattomasti hiuksilleni. Punainen tukkani on kasvanut jo yli korvien. Sen voisi kohta letittää. Joko Aja on hakannut minua tarpeeksi harjoittelualueen ulkopuolella päästääkseen minut ensiriittiini asti?

Ajatus unohtuu, kun Konai kipuaa vastentahtoisesti takapinsa selkään ja mulkaisee äitiään kulmiensa alta. Ajan olemuksessa ei ole koskaan ollut vähemmän lämpöä. Kaikki ne hellät kosketukset, joita hän jakaa minulle hakattuaan ensin vereni ulos ruumiistani, eivät kuulu Konaille. Aja tahtoo jakaa äidillisyytensä vain minun kanssani. Takapi lähtee liikkelle ennen kuin ehdin ajatella, kuinka paljon ajatus oksettaa minua.

Kuinka olette saaneet luonnon tottelemaan teitä?” kysyn nyökäten allani kulkevaan takapiin päin. Konai virnistää selvästikin mielissään, että olen esittänyt kysymyksen. Naisista toinen ehtii kuitenkin vastaamaan ensin.
Vuoritakapit olivat täällä ennen meitä”, naisista vantterampi sanoo. Ehra. Mustat hiukset ja yhtä musta iho. ”Ne sallivat meidän tulla alueelleen, ja olemme onnistuneet elämään sovussa. Osa näistä on täysin kesyjä.” Ehran sormet silittävät eläimen pitkää kaulaa.
Minä ja Ehra olemme vastanneet niiden koulutuksesta”, Irin sanoo. Hänellä on punertavat hiukset, eivät niin voimakkaan sävyiset kuin minulla. ”Emme koskaan tekisi näiden kanssa mitään, mihin ne eivät kykenisi.”

Kuulen Konain tuhahtavan.
Luonto ei auta meitä sen enempää kuin mekään sitä”, Konai mutisee. Takapi hänen allaan pärskähtää. Huomaan hymyileväni.
Keskity siihen, mitä teet, äläkä puhu omiasi”, Ehra käskee.
Konai luo naiseen pitkän, merkityksellisen katseen, joka tuntuu vain huvittavan Ehraa. Poissa reviiriltään Konai on pelkkä uhoava lapsi.

Luonto on esimerkillinen”, Irin sanoo katsoen enemmän minuun kuin johtajan poikaan. ”Se on vapautuneempi kuin me tuskin koskaan olemme. Se elää, mutta ilman mieltä.”
Irin!” Konai älähtää. ”Kheri ei ole vielä…”
Minä en ole vielä mitä? Ymmärtänyt vapautumista?
Irin vaikenee oitis.
Luonto on hyvä”, Ehra sanoo ja jättää aiheen roikkumaan. Enempää ei sanota.

Takapit kuljettavat meidät tietä alas suuntaan, jonka jokaisen oksan ja pikkukiven olen painanut mieleeni. Edellisellä kerralla, kun kuljin tämän tien loppuun, jätin entisen elämän taakseni ja pakenin ruumiin ääreltä. Vaikka kaikki muu on sumeaa ja vaikeaa, se muisto ei ole vanhennut päivääkään. Vastustan kehoni janoa entiseen kotiin, viileämmille alueille, joihin aurinko ei ole polttanut jälkiään. Vuorten suojiin, puitten alle, juoksevan veden ääreen. Pidän tiukemmin kiinni takapin karvasta. Ruumiini ei saa ottaa valtaa. Ei, vaikka sen jano entiseen on miltei tukehduttaa minut. Olen lähempänä kotia kuin pitkään aikaan.

Ohitamme kallioisen alueen, joka viettää alas suoraan arolle. En voi olla katsomatta oikealle. Kaukana kohoaa sankka metsä, liplattaa kirkas joki. Entinen kotini kuuman, punaisen kallion takana. Kehooni sattuu kaikkialta, eikä se johdu siitä, että minua on harjoitettu. Kuljemme kuitenkin pitemmälle, jätämme kipeimmän kohdan taaksemme. Kallio peittää osan näkymästä, keskityn jälleen hiljaisena edessä odottavaan aroon.

Oletko sinä käynyt arolla koskaan entisen ryhmäsi kanssa, Kheri?” Ehra kysyy. Ymmärrän, että se on ensimmäinen entistä kotiani koskeva kysymys, joka minulle on täällä esitetty. Aja on saanut kaikki vaikenemaan elämästä, josta riuhtaisi minut itselleen.
Pudistan päätäni. Arolle ei menty. Me emme edes metsästäneet siellä, koska meidän ei ollut pakko. Kaikkia tässä maassa yhdistää syvältä leikkaava pelko aroa kohtaan. Sinne ei vain mennä. Se on juuri niin yksinkertaista.

Aja on varmasti kertonut sinulle, miksi me käymme arolla”, Irin sanoo.
Nyökkään uudelleen.
Hän ei ole tyhmä”, Konai tuhahtaa. Ehra vaientaa hänet yhdellä katseella.
Menemme vain metsästämään. Emme mitään muuta.”
Lisäksi te kuljetatte kaksintaisteluissa tappamienne ruumiit tänne. Annatte ne arolle. Hulluudelle. En tiedä mitään yhtä epäkunnioittavaa. Toisen täydellinen alistaminen. Vai ajattelevatko he vain, että siten he antautuvat luonnolle? Minä en ymmärrä sitä enkä monta muutakaan heidän käytäntöään.

Tapahtui mitä tahansa, älä irrota otettasi takapista”, Ehra jatkaa. ”Tällä kertaa te kaksi saatte vain katsella. Jos teette itse jotakin, voin vannoa, että Aja tappaa teidät, jos aro ei ole jo ehtinyt. Seuratkaa. Katsokaa. Konai, sinä varsinkin. En tahdo kertoa äidillesi, että sinä kuolit omaan tyhmyyteesi.”
Konain naama vääntyy irveen, mutta hän ei väitä vastaan.
Irin etenee kauemmas takapinsa selässä, ottaa ensimmäiset askeleet arolle. Hän jää katsomaan meitä muita. Aro on hiljaa. Liian hiljaa.
Tulkaa perässä. Tänne, mihin Akvamar loppuu.”

Akvamar. Meidän maamme. Se ainoa nimi, joka alueellemme auringon alla on annettu. Sen lausuminen ääneen täällä tuntuu keinolta muistaa, keitä me olemme ennen kuin astumme arolle ja annamme sen tehdä meille mitä ikinä se haluasikaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti