Luku 9: Hiljaisuuteen
Seuraava aamu alkaa kaksintaistelulla.
Kaikki kokoontuvat katsomaan, minäkin. En kuitenkaan ole siellä.
Olen kiinni eilisessä, kaikessa, mitä tapahtui. Katselen hiljaa
naisen ja miehen taistelua tantereella. Maa pölyää, kun ruumiit
romahtavat vuorotusten maahan. Taistelu on ohi nopeasti. En kiinnitä
siihen mitään huomiota. Nainen voittaa ja saa kolmannen lettinsä.
Hän on liian vanha, jotta se olisi enää mikään saavutus. Nämä
ihmiset repeävät kuitenkin huutamaan. He saavat nähdä
verenvuodatusta, se on heille tärkeintä. Kun palaan taistelusta
leiriin, näen Asaelin kallionreunalla. Hän ei tullut katsomaan
kaksintaistelua. Käännyn toiseen suuntaan, kun näen hänen
katseensa.
Sen jälkeen päivät tulevat
riveissä. Aamut näyttävät samalta, illat eivät maistu miltään.
Unohdan itseni taustalle, pelkkä ruumiini jatkaa. Aja satuttaa minua
uudelleen ja uudelleen, päivästä toiseen, paljon pahemmilla
tavoilla kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta se ei tunnu enää
miltään. Välillä metsässä Ajan kanssa, sitten taas yksin
luolassa, huuto ei tule vieläkään. Siten päiväni kuluvat. Kuljen
hetkestä toiseen ymmärtämättä, mitä kehossani tapahtuu.
Kaikkein mieluiten olen Konain kanssa.
Hänen vihansa on selkeää, pystyn ymmärtämään sitä. Kun hän
lyö, hän haluaa lyödä. Toisin kuin äitinsä. Konai ei halua
minusta mitään. Hän tahtoo vain turvata asemansa ryhmässä. Se on
hyvä. Niin kauan, kun en ole hänelle muuta kuin uhka hänen omaan
tarinaansa, minä voin olla hänen lähellään. Hänestä ei ole
minulle harmia, hän on mutkaton kiihkossaan.
En enää tiedä, kauanko olen ollut
täällä. Päivät näyttävät toisiltaan, mutta valon määrä on
vähentynyt. Siitä tiedämme, että enää ei menisi kauaa
seuraavaan pimeään jaksoon. Viidestoista pimeä jaksoni. Niinkö
nopeasti päivät täällä kuluvat? Minne minä olen mennyt siinä
välissä? En ymmärrä mitään siitä, mitä he kutsuvat
vapautumiseksi. Aja odottaa, että minä ymmärrän. Mutta minä en
ymmärrä. Vastaukset eivät tule luokseni.
Sitten tulee päivä, jolloin Aja ja
kaksi vankkarakenteista naista, joiden nimiä en ole kysynyt,
saapuvat minun ja Konain luokse taluttaen kahta eläintä köydessä.
Eläimet ovat korkeita, paljon korkeampia kuin me kaksi. Tunnistan
pitkänomaisesta kuonosta ja sarvista eläimet vuoritakapeiksi. En
ole koskaan nähnyt sellaista näin läheltä.
Eläimet ovat säyseitä, kuljetan
käteni toisen kuonolle. Se on pehmeä ja kostea. Eläin pärskähtää,
mutta en säpsähdä. Konai takanani huokaisee syvään.
”Teidän on tullut aika lähteä
metsästämään”, Aja sanoo nyökäten eläinten suuntaan.
Muistan, mitä Aja kertoi minulle takapeista. Tuntuu, että siitä
olisi jo satoja öitä, että ne sanat olisi sanottu jollekulle
toiselle.
”Haluat meidän menevän arolle”,
ehdin sanoa ennen Konaita.
Aja kävelee lähemmäs ja nyökkää.
Edellinen kerta, kun me olemme keskustelleet, oli metsässä, kun hän
veti jälleen jalkani alta. Hän ei sanonut mitään, mutta kehomme
keskustelivat keskenään enemmän kuin sanat olisivat koskaan
voineet. Konai takanani ei ymmärrä siitä maailmasta mitään,
vaikka on kasvanut täällä. Minuun iskee äkillinen halu suojella
Konaita siltä.
”Teidän on tullut aika kohdata
aro”, Aja sanoo raskaasti. ”Ehra ja Irin lähtevät mukaanne.”
Aja nyökkää kahteen naiseen päin. ”Teidän ikäisiänne ei voi
vielä päästää arolle kaksin.”
Me olemme liian nuoria menemään
arolle kaksin, mutta riittävän vanhoja haastamaan kokeneita,
vanhoja miehiä kaksintaisteluun. Nauru risteilee sisälläni, mutta
en anna sen tulla.
Naiset juoksevat kauemmas,
oletettavasti etsimään omia takapeitaan. Voiko niitä omistaa?
Voiko mitään tämän auringon alla todella omistaa? Silitän
eläimen turpaa, painan pääni sen pehmeään kylkeen, hengitän sen
tuoksua sisääni. Se ei halua minulta mitään. Voisin jäädä
siihen, mutta Ehra ja Irin palaavat. He ovat jo takapien selässä.
Vaihdamme Konain kanssa katseita. Ensi kertaa koskaan poika näyttää
aidosti kauhistuneelta.
”Mutta, äiti… Aro…” En ole
myöskään koskaan kuullut hänen empivän. Aron edessä kuka
tahansa käpertyisi hetkeksi itseensä ja muistaisi oman pienuutensa.
Hengitän syvemmälle eläimen pistävää tuoksua ja heitän sitten
itseni sen selkään.
”Jokaisen meistä täytyy joskus
kohdata se, mitä siellä on.” Ajan ääni ei jätä
mahdollisuuksia. ”Konai, sinä olet saavuttanut kaksi lettiä. Olet
selviytynyt ensiritiistäsi ansiokkaasti. Sinä pärjäät arolla.
Katso, kuinka Irin ja Ehra toimivat, ja tee perässä.”
Ensiriitti. Käteni hivuttautuu
huomaamattomasti hiuksilleni. Punainen tukkani on kasvanut jo yli
korvien. Sen voisi kohta letittää. Joko Aja on hakannut minua
tarpeeksi harjoittelualueen ulkopuolella päästääkseen minut
ensiriittiini asti?
Ajatus unohtuu, kun Konai kipuaa
vastentahtoisesti takapinsa selkään ja mulkaisee äitiään
kulmiensa alta. Ajan olemuksessa ei ole koskaan ollut vähemmän
lämpöä. Kaikki ne hellät kosketukset, joita hän jakaa minulle
hakattuaan ensin vereni ulos ruumiistani, eivät kuulu Konaille. Aja
tahtoo jakaa äidillisyytensä vain minun kanssani. Takapi lähtee
liikkelle ennen kuin ehdin ajatella, kuinka paljon ajatus oksettaa
minua.
”Kuinka olette saaneet luonnon
tottelemaan teitä?” kysyn nyökäten allani kulkevaan takapiin
päin. Konai virnistää selvästikin mielissään, että olen
esittänyt kysymyksen. Naisista toinen ehtii kuitenkin vastaamaan
ensin.
”Vuoritakapit olivat täällä ennen
meitä”, naisista vantterampi sanoo. Ehra. Mustat hiukset ja yhtä
musta iho. ”Ne sallivat meidän tulla alueelleen, ja olemme
onnistuneet elämään sovussa. Osa näistä on täysin kesyjä.”
Ehran sormet silittävät eläimen pitkää kaulaa.
”Minä ja Ehra olemme vastanneet
niiden koulutuksesta”, Irin sanoo. Hänellä on punertavat hiukset,
eivät niin voimakkaan sävyiset kuin minulla. ”Emme koskaan tekisi
näiden kanssa mitään, mihin ne eivät kykenisi.”
Kuulen Konain tuhahtavan.
”Luonto ei auta meitä sen enempää
kuin mekään sitä”, Konai mutisee. Takapi hänen allaan
pärskähtää. Huomaan hymyileväni.
”Keskity siihen, mitä teet, äläkä
puhu omiasi”, Ehra käskee.
Konai luo naiseen pitkän,
merkityksellisen katseen, joka tuntuu vain huvittavan Ehraa. Poissa
reviiriltään Konai on pelkkä uhoava lapsi.
”Luonto on esimerkillinen”, Irin
sanoo katsoen enemmän minuun kuin johtajan poikaan. ”Se on
vapautuneempi kuin me tuskin koskaan olemme. Se elää, mutta ilman
mieltä.”
”Irin!” Konai älähtää. ”Kheri
ei ole vielä…”
Minä en ole vielä mitä? Ymmärtänyt
vapautumista?
Irin vaikenee oitis.
”Luonto on hyvä”, Ehra sanoo ja
jättää aiheen roikkumaan. Enempää ei sanota.
Takapit kuljettavat meidät tietä
alas suuntaan, jonka jokaisen oksan ja pikkukiven olen painanut
mieleeni. Edellisellä kerralla, kun kuljin tämän tien loppuun,
jätin entisen elämän taakseni ja pakenin ruumiin ääreltä.
Vaikka kaikki muu on sumeaa ja vaikeaa, se muisto ei ole vanhennut
päivääkään. Vastustan kehoni janoa entiseen kotiin, viileämmille
alueille, joihin aurinko ei ole polttanut jälkiään. Vuorten
suojiin, puitten alle, juoksevan veden ääreen. Pidän tiukemmin
kiinni takapin karvasta. Ruumiini ei saa ottaa valtaa. Ei, vaikka sen
jano entiseen on miltei tukehduttaa minut. Olen lähempänä kotia
kuin pitkään aikaan.
Ohitamme kallioisen alueen, joka
viettää alas suoraan arolle. En voi olla katsomatta oikealle.
Kaukana kohoaa sankka metsä, liplattaa kirkas joki. Entinen kotini
kuuman, punaisen kallion takana. Kehooni sattuu kaikkialta, eikä se
johdu siitä, että minua on harjoitettu. Kuljemme kuitenkin
pitemmälle, jätämme kipeimmän kohdan taaksemme. Kallio peittää
osan näkymästä, keskityn jälleen hiljaisena edessä odottavaan
aroon.
”Oletko sinä käynyt arolla koskaan
entisen ryhmäsi kanssa, Kheri?” Ehra kysyy. Ymmärrän, että se
on ensimmäinen entistä kotiani koskeva kysymys, joka minulle on
täällä esitetty. Aja on saanut kaikki vaikenemaan elämästä,
josta riuhtaisi minut itselleen.
Pudistan päätäni. Arolle ei menty.
Me emme edes metsästäneet siellä, koska meidän ei ollut pakko.
Kaikkia tässä maassa yhdistää syvältä leikkaava pelko aroa
kohtaan. Sinne ei vain mennä. Se on juuri niin yksinkertaista.
”Aja on varmasti kertonut sinulle,
miksi me käymme arolla”, Irin sanoo.
Nyökkään uudelleen.
”Hän ei ole tyhmä”, Konai
tuhahtaa. Ehra vaientaa hänet yhdellä katseella.
”Menemme vain metsästämään. Emme
mitään muuta.”
Lisäksi te kuljetatte
kaksintaisteluissa tappamienne ruumiit tänne. Annatte ne arolle.
Hulluudelle. En tiedä mitään yhtä epäkunnioittavaa. Toisen
täydellinen alistaminen. Vai ajattelevatko he vain, että siten he
antautuvat luonnolle? Minä en ymmärrä sitä enkä monta muutakaan
heidän käytäntöään.
”Tapahtui mitä tahansa, älä
irrota otettasi takapista”, Ehra jatkaa. ”Tällä kertaa te kaksi
saatte vain katsella. Jos teette itse jotakin, voin vannoa, että Aja
tappaa teidät, jos aro ei ole jo ehtinyt. Seuratkaa. Katsokaa.
Konai, sinä varsinkin. En tahdo kertoa äidillesi, että sinä
kuolit omaan tyhmyyteesi.”
Konain naama vääntyy irveen, mutta
hän ei väitä vastaan.
Irin etenee kauemmas takapinsa
selässä, ottaa ensimmäiset askeleet arolle. Hän jää katsomaan
meitä muita. Aro on hiljaa. Liian hiljaa.
”Tulkaa perässä. Tänne, mihin
Akvamar loppuu.”
Akvamar. Meidän maamme. Se ainoa
nimi, joka alueellemme auringon alla on annettu. Sen lausuminen
ääneen täällä tuntuu keinolta muistaa, keitä me olemme ennen
kuin astumme arolle ja annamme sen tehdä meille mitä ikinä se
haluasikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti