Luku 42: Lempeä
Menen ensimmäistä kertaa elämässäni
arolle ilman takapia. Mitä arolla onkin, on jo niin lähellä sitä,
mitä minä itse olen, että kykenen kävelemään ilman pelkoa
kuivalla maalla. Aamu on nousemassa, ilma ei vielä väreile
kuumuudesta, vaikka maa onkin lämmin paljaitten jalkojeni alla. En
tiedä, mitä toivon täältä löytäväni.
Olen ensimmäistä kertaa vain itseni
oma. En kuulu ainoaankaan ryhmään, täällä kukaan ei vaadi
minulta mitään. Vain minä ja maailma. Itse itseni herrana. Olen
tuulessa ja maassa, pian nousevassa auringossa. Ei ole ketään, joka
muistaisi ihoni lämmön omaansa vasten nyt, kun hän on poissa.
Mies, jonka iholle kuuluin hetkeksi. Täällä ei ole mitään
pitämässä minua kiinni. Ensimmäistä kertaa koskaan annan
hartioitteni rentoutua, avaan käteni ja kallistan pääni kohti
avonaista taivasta. Se ottaa minusta vastaan kaiken sen, mitä olen.
Mitä tulen vielä olemaan. Huomaan hymyileväni. Tämä on ainoa
oikea vapaus minulle.
Miten pitkälle minun pitikään
kulkea ennen kuin ymmärsin, mitä minun todella tulisi tehdä. Minun
täytyi tappaa hänet nähdäkseni, että kaikki ei koskaan lähde,
jotkin osat ovat pinttyneet kiinni luihin eivätkä menisi, vaikka
piiskaisin itseäni hengiltä joka ikinen päivä. Päästän
hetkeksi aistini irti, suljen silmäni ja annan maailman viedä minne
se vain tahtookin.
Kun avaan silmäni, tiedän, etten ole
yksin. Ne ovat täällä, vaikka en näekään niitä. Ne kiertelevät
minua kaikkialta. Sihinää. Aro elää ja liikkuu ympärilläni. Oma
elävä kokonaisuutensa. Ne, jotka ovat täällä, eivät ole enää
ihmisiä. Tunnistavatko ne minut kaltaisekseen, vai olenko niille
vielä liian ihminen?
Takanani rasahtaa. Kehoni toimii ennen
minua. Sen refleksit ovat ehdottomat. Onnistun kuitenkin estämään
kehoani hyökkäämästä. Edessäni seisoo poika, jonka valkoiset
hiukset ovat kasvaneet ja kasvojen haavat jääneet pelkiksi
vaaleiksi viiruiksi tummalle iholle. Konai. Veljeni. Hänen silmänsä
ovat mustat ja tyhjemmät kuin aiemmin. Kenties hän on itkenyt
itkunsa.
”Tuletko yksin, veli?” Yhä sama
ääni. Riisuttu, ei enää lainkaan ivallinen.
Nyökkään. En enää koskaan tulisi
kenenkään kanssa. En niin kuin silloin, kun me ratsastimme tänne
takapeilla, Konai ja minä.
Konai heilauttaa rannettaan. Tiedän,
että ne, jotka ovat olleet täällä kanssamme, lähtevät pois,
vaikka en näe mitään. Jopa näin laakeassa maastossa ne onnistuvat
piiloutumaan katseeni alta. Ne, joita ei näe ennen kuin ne iskevät.
Veli, jonka päästin vapaaksi, kykenee nyt käskyttämään niitä
heilauttamalla rannettaan. Maailma on muuttunut.
Konai tulee lähelle, painautuu minua
vasten, taputtaa selkääni kuten ennen. Sävy on kuitenkin
erilainen. Nyt hän on lämmin. Nyt hän koskee, koska haluaa, ei
siksi, että hän yrittää saavuttaa sillä ylemmyyttä. Kaipaus
lepää Konain iholla, otan sen vastaan, sillä minäkin olen
kaivannut häntä. Tiesin, että en hyvästelisi häntä noin vain.
Meidän tiemme ovat kerran limittyneet. Ne eivät erkane kuin
taivuttamalla, enkä minä aio olla se, joka taivuttaa.
Konai katsoo minua hetken, kurtistaa
kulmiaan. Hän on huomannut.
”Sinä olet lähtenyt”, Konai
toteaa. Hänen katseensa lepää leikkaamissani hiuksissa. Toisin
kuin Konai, joka jätti yhden letin muistoksi siitä, kuka oli ennen
aroa, minä otin kaiken pois. Minä en tahdo enää mitään siitä.
Verestä ja kivusta. ”Miten se tapahtui? Päästikö äiti sinut
noin vain?”
”Minä tapoin Asaelin.” Lausun
hänen nimensä, vaikka minun piti unohtaa se, antaa laulun kuolla.
Ei tunteita voi tappaa. Ne eivät elä kehossasi, vaan sielusi
poimuissa. Ne ovat osa sinua.
Konain ilme murtuu. Hän painaa
hetkeksi silmänsä kiinni aivan kuin ajatus olisi liian kivulias
kestää.
”Vai niin”, hän sanoo avatessaan
silmänsä jälleen. ”Minä en koskaan kuvitellut sinun menevän
niin pitkälle. Olen pahoillani.”
Jokin osa Konaissa ymmärtää. Ei se,
jonka kanssa kasvoin, vaan se, joka hänestä on tullut täällä.
”Mutta sinä näyt myös
ymmärtäneen.”
Konai kykenee antamaan minulle
anteeksi. Sen, että riisuin hänet ylpeydestään. Sen, että en
elänyt loppuun sitä elämää, joka minun olisi pitänyt. Että
tulin tänne, annoin kipuni pois ja otin elämäni takaisin.
Vien käteni Konain olalle. Hän tekee
samoin minulle. Me hymyilemme.
”Opeta minulle, kuinka täällä
eletään.”
”Aiot siis jäädä tänne?”
”Osittain. Aro on suunnaton, mutta
Akvamarkin on. Uskon, että löydän jostain metsien takaa alueen,
jonne haluan asettua. Aro rajaa koko Akvamaria. Voin elää, missä
tahdon.”
”Ymmärräthän, mitä arolla
asuminen vaatii?”
Nyökkään.
”Mutta nehän ovat jo hyväksyneet
minut. Olen riittävän…” Riittävän mitä?
”Totta.” Konai tökkää minua
kylkeen. Aivan kuten ennen. ”Mutta älä anna sen ylpistää
liiaksi. Nämä eivät ole ihmisiä. Minä en elä niiden kanssa. Ne
vain antavat minun olla.”
”Enköhän minä selviä.”
Aurinko nousee sivullamme. Hymyilen
Konaille. Täällä mikään ei saavu vaatimaan minulta mitään,
voin seisoa vasten veljeäni ja odottaa, että aurinko nousee meille,
tekee minusta osan elämää, joka on ensimmäistä kertaa itse
valitsemani.
*
Aika kuluu. Pimeä jakso saapuu,
eivätkä päivät pimeästä huolimattakaan ole koskaan veljeksiä.
Ne näyttävät aina itseltään. Joka päivä minä löydän uuden
paikan, uuden joen Akvamarin metsien takaosista, uusia puita ja uusia
tapoja elää tätä elämää. Jokainen aamu näyttää minulle
uuden maailman silloinkin, kun aurinko ei nouse kertaakaan ja hämärän
kullankeltainen kalvo peittää taivaanrannan.
Joinakin päivinä muistelen menneitä
itsejäni. Istun yksin korkealla kivellä vuoristoisella alueella.
Sinne ei tule koskaan ketään muita. Ei Konai eikä yksikään
niistä ihostaan vapaista olennoista, joita arolla asuu. Siellä olen
vain minä itse. Siellä minä uskallan kohdata jokaisen muiston,
jokaisen version tämän kehon asukkaasta. Heillä kaikilla on
tarinansa kerrottavanaan. Olen oppinut paljon kivusta ja siitä,
miksi tein siihen kotini. Mutta ei enää. En enää ole minkään
muun kuin itseni.
Joskus kävelen Konain kanssa metsissä
ja kerron hänelle Asaelista. Kerron, että pelkään, ettei Asael
koskaan nähnyt tämän tulevan. Että hän vain kuoli. Silloin Konai
sanoo meidän olleen niin yhtä kuin kaksi ihmistä vain voivat olla.
Hän sanoo Asaelin kuolleen, jotta minusta tulisi se, kuka nyt olen.
Hänen mielestään Asael tiesi aina. Se on kaunis ajatus, melkein
lohdullinen. Olen nukkunut se suojanani niinä öinä, joina olen
pelännyt kuollakseni vieneeni hänen henkensä turhaan. Joskus
ajattelen, että silloin, kun Asael hajosi edessäni, hän näki,
mitä tulisi ja suri sitä, että antaisin meidät pian pois.
Asaelilla oli kirkkaat silmät. Hän näki kaiken, menneen ja
tulevan. Kenties hän puhui silloin sille pojalle, joka olen nyt. Ole
kiltti ja pysy aina lempeänä.
Täällä minä en enää antaisi
lempeyttäni pois. Se on minun aseeni tätä maailmaa vastaan. On
aina ollut. Se saa kovat hajoamaan, itkemään kovuuttaan. Se saa
minut muistamaan, etten minä taipuisi, että minä olen se, joka
olen, vaikka maailma heittäisi minut läpi kiven ja tulen. Minut voi
pakottaa polvilleni, mutta minä voitan aina, sillä minun sydämeni
on tehty valosta. Minun lempeyteni on keinoni tehdä maailmasta
omani, pakottaa se tahtoni alle. Vain lempeydellä uskallan syöksyä
mustasta aamusta toiseen.
Elämä täällä on osoittautunut
minulle oikeaksi. Ei enää kipua. Selviytyminen on erilaista. Yhä
kehollista, mutta ei tavalla, jossa poltan itseni loppuun, annan pois
sen, jota minun ei koskaan tulisi antaa. Täällä voin sulkea
silmäni ja nukkua yöni vailla pelkoa. Koko maailma on minua varten
ja minä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti