Vapaa ihostaan: luku 20

Luku 20: Veljeni

Hiekka rahisee hampaitteni takana. Nousen polviltani maasta, vien kädet kehoni suojaksi. Riittää. Vastustajani voitti nämä harjoitukset. Ikäiseni poika virnistää ja lyö minua tuttavallisesti olalle.

”Hyvää työtä”, poika sanoo. Hänen äänensä on kuin olisimme tunteneet toisemme kauankin, vaikka en edes muista hänen nimeään. Nämä ihmiset täällä ovat minulle pelkkää toisiinsa sekoittuvaa massaa. Erotan heidät vain siitä, millä tavalla he taistelevat kanssani. Tämä poika iskee aina palleaan. Hän haluaa minut polvilleni. Kehot voivat kertoa toisilleen paljon enemmän kuin sanat voisivat koskaan.

”Otetaanko toinen kierros?” poika kysyy hymyillen edelleen. Hymy on hänen kasvoillaan hänen itsensä, ei minun vuokseni.

Pudistan päätäni. Ei tänään. Ei hänen kanssaan. Minä tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Aika on juossut minut kiinni. On kulunut yli kymmenen auringonnousua siitä, kun haastoin suunnilleen ikäiseni tytön ja voitin hänet, kannoin hengettömän ruumiin yksin arolle. Aika on saanut minut kiinni, sen kädet ovat nyt kurkullani. Tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Olen paennut jo riittävän kauan.

”Sinä se et sitten turhia puhu”, poika naurahtaa. ”Mene vain. Minä harjoittelen jonkun muun kanssa.”

Poika kääntyy ja juoksee ylempänä taistelevien tovereidensa joukkoon. En ehdi vastata pojalle, että hän sen sijaan puhuu liikaa. Eikö hän ymmärrä? Aja on heidän johtajansa, mutta he tekevät alituisesti kaikkea muuta kuin Ajan opit sanovat. Heille väkivalta on reitti, ei kieli. Jokin, jolla saavuttaa, ei jokin, jota olla. He eivät ymmärrä. He eivät näe Ajaa, eivät oikeasti. He näkevät vain sen, mitä he itse ovat.

Kun palaan leiriin, näen kallioiden luona tutun hahmon. Säpsähdän. Valkea tukka, kirkkaat silmät, satutettu, hauras olemus. En ole nähnyt Asaelia sitten pimeän jakson. Hän on pysytellyt omissa oloissaan. Ja nyt minä olen taas tappanut. En erota pettymystä hänen kasvoiltaan, mutta peräännyn siitä huolimatta. Nyt, kun tiedän, mitä minun täytyy tehdä, en voi kohdata Asaelia. En vielä. Toivon, että hän ei ole jälleen ottamassa koppia, kun putoan. Tahtoisin nähdä hänen kasvoillaan kyseenalaistuksen edes kerran. Haluan, että hän katsoo minua ja kysyy, mitä minä kuvittelen tekeväni. Miksi minä ajattelen, että voisin vain jatkaa tappamista ja pysyä ehjänä kaiken sen keskellä. Miksi olisi muka oikein olla olematta kukaan.

Käännän Asaelille selkäni ja toivon koko rikotun ruumiini voimasta, että se ei jää viimeiseksi kerraksi, kun teen niin. Kierrän katseellani koko leirin. Ei jälkekään siitä, ketä etsin. Juoksen koko matkan metsän liepeille ja löydän etsimäni putouksen luota. Konai ui pitkin vedoin, ei tunnu keskittyvän maailmaan ympärillään.

Annan Konain huomata minut itse. Poika hätkähtää.

”Voisit joskus sanoa jotakin!” Konai huutaa. ”Et voi vain ilmaantua ympäriinsä seisomaan toisten eteen ja tuijottamaan! Joku raja, Kheri, ihan tosi!”

En vastaa mitään. Konai nousee vedestä, istahtaa maalle viereeni. Minä en istuudu.

”Minä haastan sinut, Konai.”

Hetken Konai vain tuijottaa minua. Kun nauru alkaa halkoa ilmaa, taistella kilpaa tilastaan putouksen kuohun kanssa, minäkin istuudun.

”Oletko tosissasi? Nytkö sinä olet valmis?” Nauru kuplii holtittomasti. ”Nyt, kun meillä on saman verran lettejä! Sinä olet aivan uskomaton. Tahdoit vain varmistaa, että olet yhtä hyvä kuin minä.”

Konai pudistelee märkää päätään. En ole ajatellut hetkeäkään, että tahtoisin osoittaa jonkinlaista aineetonta osaamista. Meidän ei tarvitse olla samanvertaiset. Näinhän ensiteokseni täällä, kuinka Konai tappoi paljon itseään vanhemman miehen tantereella. Minä tahdon vain olla riittävän turtunut siihen, mitä teen. Muuten en kykene tappamaan poikaa, joka voisi olla veljeni.

Kun Konai lakkaa nauramasta, on vain kuohu. Minä kumarrun eteenpäin, Konai ei jännity. Hän ei ymmärrä, mitä minä teen. Minäkään en ymmärtäisi, ellei kehoni muistaisi. Sipaisen veljen märät hiukset otsalta ja painan huuleni sille. Pehmeä, nopea kosketus. Konai voi olla mitä tahansa, mutta jokin osa minusta on jo kiinnittynyt häneen. Konai jää tuijottamaan minua suu auki, kun nousen ylös. Elämme maailmassa, jossa hellyys mykistää suulaimmankin. Kukaan ei ymmärrä sitä. Kukaan ei harjoita sitä. En tiedä, mitä hänelle juuri tein, mutta uskon, että hän tuntee lämpöni. Välitykseni. Se saa hänet lamaantumaan.

Nyökkään Konaille. Voisin sanoa kaikki ne sanat, joita sydämeni on kantanut siitä lähtien, kun tapasimme. Voisin kertoa, että hän on ollut minulle ainoa keino tulla osaksi tätä ryhmää. Tieto siitä, että hän inhoaa minua pyyteettömästi ja käyttää paljon energiaansa sen esille tuomiseen. Se on tehnyt minulle kodin tänne. Saanut minut hyväksymään kaiken tämän kivun.

Mutta minä en sano mitään. En enää koskaan sanoisi, sillä tämä kaikki päättyy pian.

*

Seuraava aamu tuo mukanaan lunastetun odotuksen. Konai on odottanut yli pimeän jakson, minä olen tehnyt kaikkeni kovettuakseni, kyetäkseni tekemään sen, mitä minulta vaaditaan. Koko yö on ollut musta, en ole nähnyt ainuttakaan unta, ne ovat kieltäytyneet puhumasta minulle. Aamulla ensimmäiseksi näen, kuinka Aja seisoo leirin keskellä ja ohjaa kiihkeitä ryhmäläisiään. Hän kohtaa katseeni oitis. Olen tehnyt, kuten hän pyysi. Haastanut hänen poikansa. Hänen katseensa ei ole ylpeä. Siitä heijastuu tuleva murhe.

Emme vaihda sanaakaan koko aamuna. En näe myöskään Asaelia. Hän tuskin haluaa nähdä, kuinka minä haastan pojan, joka vei häneltä kaiken. Jos hän on minuun pettynyt, hän jättää tulematta. Kun joku lyö minua veljellisesti olkaan, hätkähdän. Eilinen poika. Sinisilmäinen.

”Nyt ymmärrän, miksi lähdit eilen kuin kesken kaiken”, poika sanoo virnistäen. Nyt virnistys on jo julkea. Hänen rehellisissä eleissään on jotakin pidettävää. ”Hyvää työtä. Ei kerrota Konaille, mutta minä pidän sinun puoliasi.”

Poika tönäisee minua uudelleen olkaan ja lähtee seuraamaan muita.

Taistelutantereella pöllyää jo. Konai seisoo keskellä voimakkaana, katse kohotettuna. Hän on odottanut tätä kauan. Kaikki täällä ovat. Kahden veljen taistelu. Ajan molemmat pojat. Oma ja otettu. Kohtaamme toisemme, vaihdamme katseita. Konaissa ei näy merkkiäkään siitä surullisesta lapsesta, jonka minä olen oppinut tuntemaan. Ryhmä näkee pelkkää kovaa, rikkoutumatonta kuorta. Kunpa hän olisi antanut minun koskettaa häntä toisella tavalla jo aikaisemmin. Olisin voinut kertoa hänelle niin paljon enemmän.

Aja julistaa taistelun alkavaksi. Hänen äänessään on sävy, jota en ole kuullut kahdessa aiemmassa taistelussani. Tiedän, että kaikki hänessä riippuu voitostani. Naisen toiveiden paino on yllättävän raskas kantaa.

Konai ei säästele voimassa kanssani. Me olemme harjoitelleet toistemme kanssa enemmän kuin kenenkään muun. Tunnemme toistemme tavan taistella, hengitämme toistemme vahvuuksia ja heikkouksia. On kuin tanssisimme. Irvokasta, intohimoista tanssia, jossa ei koskaan tiedä, kumpi vie voiton, kumpi saa toisen painettua maahan. Konai iskee niin lujaa, että hetkeksi mieleni täyttyy kauhusta. Entä, jos en voitakaan? Jos hän viiltää kurkkuni auki tehostetuilla kynsillään? Mitä Aja siitä ajattelisi?

Suljen silmäni. Suljen mieleni. Täällä ei tarvitse ajatella mitään. On vain kehoni ja hänen kehonsa. Ei ole merkitystä sillä, mitä pelkään ja toivon. Ajatuksen voimasta isken yhä lujempaa, yhä useammin sellaisiin paikkoihin, joissa tiedän aiheuttavani vahinkoa. Konai vastaa yhtä lujaa, hän on haavoittanut minua jo monesti. Vuodan verta. Sen haju kertoo minulle, että en jaksaisi enää kauaa. Minun täytyisi viimeistellä tämä pian.

Sillä hetkellä, kun päästän irti mielestäni, pystyn iskemään täysillä. Ei enää ajatuksia siitä, mitä Aja toivoo tai mitä Asael pelkää, ei muistoja harjoitteluhetkistämme Konain kanssa. Pelkästään satutettu keho, kurkussa hankaava raivo. Päästän kaiken valloilleen, räjähdän Konain keholle, hajotan koko voimallani. Konai jää alle. Peittyy punaan. On kuin hänen yläruumiinsa kukkisi. Minä olen täyttänyt hänet sillä, mitä olen. Vasta, kun hän on riekaleina allani, minä kumarrun hänen luokseen, annan hetkeksi mieleni palata. Kuiskaan hänen korvaansa sanoja, jotka olen halunnut hänelle sanoa. Hyvästelen hänet. Veljeni.

Kehoni sykkii raivoa ja kuolemaa, kun vetäydyn Konain ruumiin ääreltä. Nousen ylös, tajunnassani särisee, Konai on iskenyt tosissaan. Hän on iskenyt tappaakseen. Jokin siinä saa sisimpäni särkemään, vaikka olen juuri vienyt hänen henkensä. Veren haju pahoinpitelee tajuntaani, mutta kykenen siitä huolimatta sitomaan kolmannen lettini. Hänen täytyi olla kolmas. Nyt olen kuin tänne tullessanikin. Poika, jolla on kolme lettiä ja rikottu ruumis.

Yleisö hurraa. Eläimellisiä huutoja. He tahtovat minusta kaiken. Ihoni ja voimani. Minä vain seison. Etsin katseita. Aja katsoo minua kulmat kaartuneina. En ole koskaan nähnyt surua kenessäkään yhtä raakana. Aja on vereslihalla. Minä nyökkään hänelle. Lunastin lupaukseni. Nyt hänellä on vain minut.

Kumarrun Konain ruumiin ylle, otan sen kannettavakseni. Ihmiset seuraavat minua huutaen ja hyppien, kun lähden kantamaan johtajan pojan ruumista arolle. He jäävät leirin alueen sisälle, eivät seuraa minua alas viettävälle polulle. Kuulen heidän huutonsa vielä pitkään, se peittää oman sydämeni sykkeen alleen.

Kantaessani Konaita käännyn katsomaan vanhaa kotiani metsän peitossa. Korkeita kallioita, vaikeaa, kipeää maastoa. Kaipuu ei enää täytä rintaani. Olen löytänyt uuden kodin. En muista vanhasta kodista enää muuta kuin pelkoni. Siihen minulla ei ole paluuta. Olen tyhjempi kuin koskaan.

Lasken Konain aron reunalle, silitän vereen sotkeutunutta valkeaa tukkaa. Hyvästelen. Tämä poika teki minulle kodin vereen, hikeen ja kovaan kallioon. Painan viimeisen kerran huuleni hänen otsalleen. Maistan veren suussani. Sitten nousen ylös.

”Kiitos kaikesta, Konai, veljeni”, kuiskaan arolle ja käännyn takaisin.