Luku 27: Lähemmäs
Tuuli puhaltaa korkeammalla maastossa.
Venyttelen raajojani, kohotan niitä kohti aurinkoa, tervehdin sitä
koko ruumiillani. Elämä virtaa kehossani, se on saanut nukkua
Asaelin lämmössä. Unen utuisuus on poistunut laidoilta, tunnen
kaiken selkeästi ja kirkkaasti. Olen juuri aikeissa taittua
taaksepäin, kun kuulen jonkun huutavan nimeäni. Kallion alapuolella
seisoo mustatukkainen, lyhyehkö mies, jonka kanssa en ole koskaan
puhunut. Tiedän jokaisen täältä ulkonäöltä, mutta syvemmät
suhteeni rajoittuvat Ajaan ja Asaeliin. Ja Konaihin. Mutta hän ei
olekaan täällä.
Kävelen alas ja katson miestä katse
vastauksia vailla.
”Olen Rami”, mies sanoo ja
taputtaa minua olalle. ”En tiedä, olemmeko koskaan keskustelleet
lähemmin, mutta tulehan, seuraa minua.”
Kuljemme kaikkein alimmalle
harjoittelukentälle. Miehen ilme ei kuitenkaan kieli halusta
taistella. Hänen leukansa ja nenän kaarensa muistuttavat minua
jostakusta, mutta en saa kasvoja mieleeni. Se on voinut olla kuka
tahansa täältä tai entisestä kodista.
”Minun sisareni kuuluu
suunnitelmaan, johon sinut on otettu mukaan”, Rami aloittaa.
Vihdoin kuva selkiytyy verkkokalvoilleni. Enna. Tämä on hänen
veljensä. Se, joka ei ollut vielä täysin vakuuttunut.
”Olet puhunut hänen kanssaan, etkö
olekin?”
Nyökkään.
”Oletko vielä mukana
suunnitelmassa? Koko sydämelläsi?”
Nyökkään jälleen.
”Eikö minun pitäisi? Onko kaikki
kunnossa?”
Rami huokaisee syvään. Yläkentille
kokoontuu ihmisiä.
”Ollaan harjoittelevinamme”, Rami
sanoo ja ryhtyy harjoittelemaan liikeratoja. Yhdyn hänen kulkuunsa,
minulle on luonnollisempaa harjoitella, keskustella liikkeitten
lomassa, liikkeiden avulla.
”Hyökkäyksen tarkka ajankohta on
päätetty”, Rami sanoo potkaistessaan minua kohti. Rami ei ole
lähintä sisäpiiriä, mutta tietää silti ennen minua. Vai joko
hän on osa suunnitelmaa?
”He hyökkäävät tasan
kahdenkymmenen auringonnousun päästä.”
He.
Minun ei tarvinnut kysyä.
”Minä olen vieläkin epäileväinen
sen suhteen, onko se hyvä idea.” Rami älähtää, kun osun häntä
vatsaan. ”Siksi tulin sinun luoksesi. Päätellen siitä, mitä
sisareni on kertonut, sinä olet se, joka voisi vielä puhua hänelle
järkeä.”
Mitä Enna on puhunut minusta tälle
miehelle?
”Et
siis halua, että hän on mukana?”
”En ole varma, haluanko kenenkään
olevan.”
”Eikö ole silloin hieman
vaarallista puhua minulle?”
Rami osuu vuorostaan minuun. Yskähdän,
vedän keuhkoni täyteen happea.
”Päin vastoin.”
Rami vetäytyy kauemmas, vie kädet
suojakseen. Hän ei hyökkäisi enää. Hän kävelee alemmas,
istuutuu punaisen kallion reunalle jättäen oikealle puolelleen
tilaa. Istun alas ja ristin jalkani.
”Harjoitteleminen vain korostaa koko
ongelmaa, josta halusin puhua sinun kanssasi”, Rami huokaa. ”Olisi
liian irvokasta keskustella tästä ja samalla yrittää lyödä
sinua.”
Rami pudistaa päätään.
”Minä en oikeastaan tahdo lyödä
enää ketään.”
Siksi hän ei siis iskenyt tosissaan.
En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, ettei haluaisi lyödä.
Elämä tämän auringon alla perustuu sille.
Käännän
pääni Ramin suuntaan. Miehellä on pörröiset, mustat hiukset ja
suuret ruskeat silmät. Kasvot ovat aavistuksen väsyneet, mutta keho
on pysynyt täydellisen jänteikkäänä ja suurena. Rami on yhtä
lyhyt kuin minäkin, mutta hän on muuten paljon suurempi ja
voimakkaampi. Tämä mieskö ei muka tahdo lyödä ketään? Pudistan
itselleni päätäni. Ei.
En ole katsonut ruumista pitemmälle, kohdannut miestä ihon alla.
Silmät ovat suuret ja heijastavat kaiken.
”Sisareni
varmasti kertoikin, että me olemme hänen kanssaan niitä, jotka
lähtivät Ajan mukaan, kun hän päätti perustaa oman ryhmänsä.”
Nyökkäilen. Tässä miehessä ei ole
samaa lämpöä kuin Ennassa. Rami on vain väsynyt. En voisi
kuvitella hänen silittävän päätäni minun hajotessa yhä vain
uudelleen koti-ikävään hänen kehollaan. Hän ei ole Enna. Mutta
hän ei ole huono. Tahdon kuunnella häntä.
”Olen
ehtinyt katua sitä jokaisen pimeän jakson, jonka olen elänyt sen
jälkeen”, Rami huokaa.
Siitä on yli kaksikymmentä pimeää
jaksoa. Niin Enna sanoi. Rami on saanut katua kauan.
”Enna kertoi, että kaikki eivät
tienneet, mitä täällä tehtäisiin.”
”Hän puhui totta. Mutta…”
Sen sanan jälkeen ei koskaan tule
mitään hyvää ja kaunista.
”Minusta
tuntuu, että sisimmässäni minä tiesin. Minä odotin sitä. Että
pääsisin käyttämään voimiani ja tulemaan pelkäksi lujaksi
ruumiiksi ilman mieltä. Kuvittelin, että se on kaikki, millä
elämässä on merkitystä.”
Rypyt Ramin silmien ympärillä
syvenevät. Hän sulkee luomensa hetkeksi.
”Ja
nyt minä muistelen kaikkea entisessä kodissani koettua. Tiedän,
että kulunut aika on vääristänyt muistojani eikä siellä
varmasti ollut yhtä hohdokasta, mutta…”
”Mutta sinulla on ikävä.”
Kuljetan käteni Ramin omalle, kohtaan
hänen katseensa lähempää. Ruskeissa silmissä on surua. Tiedän,
että niiden takana olisi kyyneliä, jos tämä kansa olisi oppinut
itkemään. Puristan Ramin kättä lujaa ennen kuin vetäydyn
takaisin omaan tilaani.
”Minä
en tahdo, että he hyökkäävät paikkaan, jota osa meistä piti
joskus kotinaan. Ne ihmiset siellä eivät ole tehneet mitään
ansaitakseen joukkion eläimellisiä huutajia kimppuunsa.”
”Nykyään
he kertovat lapsilleen
iltaisin tarinoita teistä.” Teistä.
Sanavalinta paljastaa, kuka minä olen, kun kukaan ei ole katsomassa.
Ramin kulmat kohoavat. Sitten piirteet
hajoavat, kasvot piirtävät surun kartan.
”Vai niin.” Syvä huokaus. Kunpa
hän voisi vain itkeä ikäväänsä. ”Vai niin he tekevät. Tästä
ryhmästä on siis muodostunut heille eräänlainen painajainen.”
Olen kasvanut kiinni ajatukseen tämän
ryhmän vääryydestä. Aja on lapsuuteni tarinoiden pääaihe. Nyt
minä olen täällä, elän hänen haluamaansa elämää, toteutan
hänen pyyntöjään toinen toisensa perään. Olen hänelle joku,
jota en itsekään tunnista.
”Mitä
suunnitelmaan kuuluvien sitten kuuluisi sinusta tehdä?”
”Me voisimme vain lähteä kokonaan
pois. Minäkin tahtoisin sitä. Miksi hukkua väkivaltaan, jonka tämä
ryhmä on kaikissa synnyttänyt? Kenenkään ei tarvitse hyökätä.
Akvamar on laaja alue. Voisimme aivan hyvin vain lähteä. Etsiä
oman alueen. Mutta eivät nämä ihmiset kuuntele. Oma sisarenikaan
ei enää ymmärrä muuta kieltä kuin kipua.”
”He haluavat vain voittonsa.
Valtaa.”
”Minä
en tuntenut sisartani sellaisena. Tämä paikka…”
Vien
käden sydämelleni. Tunnustelen kehoani, mutta se ei vastaa. Onko
minustakin tullut sellainen, joka syöksyy kohtuuttomasti haasteesta
toiseen, haluaa koko maailman alistuvan voimaansa? Käteni
värähtävät. Ne muistavat, miltä tuntuu kulkea pitkin Asaelin
kehoa, pitää toista hyvänään. Ei, minusta ei ole tullut
sellaista. Mutta minä en olekaan ollut täällä yli kahtakymmentä
pimeää jaksoa. Mitä muita
vaihtoehtoja täällä on kuin tyhjetä tai tulla väkivallasta
eläväksi sotkuksi?
”Sinä
tapoit sen pojan, jonka idea koko suunnitelma oli.” Rami kokeilee
minua. En vielä tiedä, mihin hänen sanansa pyrkivät. ”Konai ei
ollut koskaan elänyt siellä, minne he ovat hyökkäämässä. Hän
kuvitteli hyökkäyksen
olevan vain loistava keino tehdä äitinsä ylpeäksi. Konai oli niin
kova puhumaan, että hän sai muutkin uskomaan hyökkäämisen olevan
hyvä idea.”
”Konai vain oli sellainen. Hänellä
ei ollut käsitystä kohtuudesta. Hän tahtoi vain uhitella.
Helppoahan se oli, sillä kuinka täällä syntyneellä pojalla voisi
olla minkäänlaista yhteyttä ryhmään, jossa ei ole koskaan
elänyt?”
”Minä olen aika varma, että
hänellä oli yhteys.”
”Hän ei vain… Mitä? Mitä sinä
sanoit?”
Konaillako
yhteys ryhmään, jossa minä synnyin ja kasvoin? Mahdotonta. En ole
nähnyt Konaita koskaan ennen tänne tuloa. Konai ei ole voinut käydä
lähelläkään entistä elinaluettani. Minä muistaisin hänen
kaltaisensa pojan.
Rami kallistaa päätään.
”Niin. Minä uskon, että mies,
jonka kanssa Aja sai Konain, oli kotoisin toisesta ryhmästä. Aja ei
koskaan paritellut kenenkään täällä olevan kanssa. Ei siihen
aikaan, kun hän kantoi Konaita. Olen siitä täysin varma.”
”Miksi Aja…”
Minun on mahdotonta kuvitella, että
Aja olisi alun alkaenkaan halunnut lisääntyä. Hän on kertonut sen
minulle. Hän ei koskaan olisi valinnut ketään edellisestä
ryhmästä. On paljon, mitä en Ajassa ymmärrä, mutta tiedän,
ettei hän olisi niin vain päättänyt palata vanhaan ryhmään
paritellakseen.
”Minä
en sitä tiedä, mutta tunsin jokaisen miehen ryhmästä. Se ei
takuulla ollut kukaan täältä. Ajattelin pitkään, ettei sillä
ole merkitystä, parittelu on vain parittelua, mutta sitten vanhempi
Konai alkoi puhua suunnitelmastaan…”
Sisälläni syttyy tulia. Ne polttavat
rintaa. Ymmärrys on hajanaista ja kammottavaa. Tuijotan Ramia suu
auki.
”Tarkoitatko sinä, että…”
”Että Konai tunsi miehen, joka oli
siittänyt hänet aluille.”
”Sittenhän…”
”Konain tuntien hän oli varmasti
sopinut jotakin tämän miehen kanssa. Tai sitten hän inhosi tätä.
Joka tapauksessa olen varma, että Konai oli yhteydessä mieheen. Sen
on täytynyt vaikuttaa siihen, miksi hän halusi tuhota ryhmän ja
ottaa heidän elintilansa.”
”Ja nyt sinun siskosi on yhdessä
muiden kanssa jatkamassa suunnitelmaa, jonka johtotähti on jo
poissa. Ties millaisia vivahteita Konailla oli suunnitelmassaan! Hän
ei takuulla kertonut heille kaikkea. He voivat olla vaarassa.”
Kiihtymykseni
kumpuaa syvältä sisältä, juoksee suonissani kuumana. Vasta, kun
ymmärrän Ramin tuijottavan minua, tajuan, että olen unohtanut
roolini, antanut kiihtymyksen täyttää itseni. Olen paljastanut
itseni. He voivat olla vaarassa. He, vaikka sinun pitäisi
olla yksi heistä, hyökkääjistä.
Rami vain hymyilee, taputtaa minua
kevyesti olalle.
”Arvelinkin, että olet
suunnitelmassa mukana jostain aivan muusta syystä”, Rami
naurahtaa. ”Älä huoli, Kheri, en kerro kenellekään. En edes
sisarelleni. Jos olet pettämässä heidät, annan sinun tehdä sen.
Se voisi olla heille parempi kohtalo kuin hyökkäyksen toteutuminen.
Voinko luottaa sinuun?”
Hänen on täytynyt tietää. Hän
haluaa vain, että pelastan hänen siskonsa. Huomaan pitäväni
hänestä, kun nyökkään.
”Voit luottaa minuun”, kuiskaan.
”Mutta nyt minun täytyy mennä.”
Nousen ylös. Uuden tiedon paino on
laskeutunut harteilleni. Konailla oli isä. Mies, jonka on täytynyt
olla häneen yhteydessä. En vielä tiedä, kietoutuvatko
yksityiskohdat yhteen kuin seitit, mutta aion ottaa selvää yksi
asia kerrallaan. Rami hymyilee minulle. Hän jää istumaan kivelle.
”Jos menet puhumaan Ajalle, ole
varovainen.”
”En kerro mitään siitä, että
sinä esitit epäilysi Konaista. En mainitse sinua mitenkään.”
”En minä sitä epäillytkään.”
Onnistun hymyilemään Ramille.
”Pidä huolta itsestäsi, Kheri.
Minä luotan sinuun.”
En tuota pettymystä. En tällä
kertaa. Nyt minun ei tarvitse enää vaikertaa Asaelin sylissä sitä,
etten tiedä, mitä tekisin. Uuden tiedon valossa tiedän, mitä
teen, tarvitsen vain aikaa ja rohkeutta, kovan kuoren ihoani
suojaamaan. Juoksen leiriin ja etsin Ajaa katseellani. Kaikessa on
aina kyse Ajasta. Kaikki alkaa ja loppuu häneen. Minä olen jo
alkanut tottua siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti