Luku 30: Petos
Kehoani kihelmöi vielä seuraavan
aamun noustessakin. Viimeiset aamut ennen pimeän jakson
laskeutumista. Kannan Asaelin lämpöä vahvuutena kehossani, astelen
lujemmin kuin koskaan aiemmin. Muut näkevät sen. Ryhmäläiset
tietävät, että olen saanut uuden kuoren, he eivät voisi sitä
hajottaa.
Kaikkien keskeltä juoksee luokseni
nainen, jonka silmät seisovat suurina päässä. Enna. Hän on kuin
vauhkoontunut eläin. Hän vetää minut ranteesta sivulle, alemmille
harjoitusalueille. Hän ei voisi tehdä sitä vähemmän näyttävästi.
Ennaa seuratessa en voi olla ajattelematta, mitä tulen heille
tekemään, jokaiselle Konain mukaansa vetämälle ihmiselle.
”Kheri, missä ihmeessä sinä olet
ollut? Hyökkäys on kahden aamun päässä!”
Vien sormen suulleni. Enna puhuu aivan
liian lujaa.
”Minä olen… Minulla on ollut…”
Miten minä kertoisin? Olen syöksynyt itseni läpi. Palanut tuhkaksi
ja koonnut itseni tuhkista. Hajonnut ja löytänyt. Huiskautan
kättäni. Enna voisi ymmärtää, mutta tämän pidän vain
itselläni.
”Minulla on ollut tekemistä. Enna,
minun täytyy saada tietää, oliko Konai tekemisissä kenenkään
toisen ryhmäläisen kanssa.”
Ennan kulmat kurtistuvat.
”Ei minun tietääkseni. Kheri, mitä
ihmettä?”
Pudistan päätäni. Kenties sillä ei
ole enää merkitystä. Ennan veljen teoria voi olla totta, mutta se
ei merkitse enää mitään. Konai oli sen miehen poika. Sen, jonka
verta kannan mukanani vielä senkin jälkeen, kun luon nahkani
uudelleen ja uudelleen. Hän on minun taakkani. Häntä en saa pestyä
koskaan iholtani. Tuijotan Ennaa. Nainen ymmärtää kaipuun kotiini.
Mutta minä olen päättänyt selviytyä täällä. En sano mitään
Konaista ja hänen isästään. Se ei muuta mitään nyt. Minun vain
tarvitsi tietää se.
”Ei mitään”, sanon pudistaen
päätäni. ”Mistä hyökkäys aloitetaan? Minne minun tulee
mennä?”
”Me lähdemme ennen auringonnousua.
Osa meistä kiertää metsän kautta, osa menee suoraan yleispolkua.
Se on lyhempi reitti. Metsän puolta kulkevan ryhmän on tarkoitus
hyökätä eri puolelle leiriä. Nyt me tarvitsemme vielä sinulta
vahvistuksen muutamaan seikkaan.”
Enna ryhtyy selostamaan minulle toisen
leirin rajoja. Ne ovat muuttuneet vain aavistuksen pimeiden jaksojen
kuluessa. Enna tahtoo minun kertovan muutoksista, piirtävän ne
hiekkaan. Huomaan sormieni toimivan. En tiedä, miksi kerron hänelle.
He eivät saa hyökätä. En aio heidän antaa tehdä niin. Mutta
Enna ei saa epäillä nyt mitään.
Kun olen valmis, Enna pörröttää
hymyillen hiuksiani. Hänen hymynsä on kirkas ja ulottuu pitkälle.
Enna on saanut lisää virtaa kuluneina päivinä. Niinä, jotka olen
viettänyt tutkien sisintäni, kulkenut läpi itseni ja Asaelin.
”Sinä pääset kotiin, pieni”,
Enna sanoo virnistäen.
Koti. Joskus olisin ajatellut niin.
Mutta koti ei ole niin yksiselitteinen, niin helppo. Se ei tule
ilmaiseksi. Joskus se tulee verellä ja hiellä, kuten täällä.
Minä kuulun tuulelle ja näille kuumille, koville kiville, hiekalle
maassa, sinnitteleville pienille kasveille. Kotini on niissä eikä
siinä, mitä Aja ja nämä ihmiset minulle tekevät. En antanut
itseäni heille, vaan maailmalle ympärilläni. Minun on ajateltava
niin.
Mutta Ennalle minä hymyilen. Heistä
kukaan ei pääsisi kotiin, ei sillä tavalla kuin he luulevat. He
saisivat jotakin parempaa, jos sanat eivät juokse minua karkuun.
Minä aion tehdä heille palveluksen iskemällä heitä selkään.
*
Auringonnousut kuluvat umpeen,
toiminnan aamu saapuu. Seison yleispolun alussa, kahden suuren
kivenlohkareen välissä. Niiden kautta saavuin leiriin. Ihmisiä on
alkanut kokoontua, osa on juossut metsään. Täällä liikkuminen on
niin vapaata, että kukaan suunnitelmaan kuulumaton ei osaa epäillä
mitään. Kun Enna ja kaksi poikaa, Eljar ja Varna, saapuvat
viimeisinä kivenlohkareiden juurelle, tiedän joukon olevan valmis.
Koko kehoani kihelmöi. Petos särkee
niveliä, pistelee sormenpäitä, maistuu sapelta kielelläni.
Paremman tarkoituksen vuoksi. Ei Ajan tai kenenkään muunkaan.
Vain heidän itsensä. Kauniimman taivaan ja juoksevan
joen. Hymyilen Ennalle hänen saapuessaan. Pojat katsovat minua
pitkään nenänvarttaan pitkin, Varna kohottaa kulmiaan kuin
kysyäkseen vieläkö minä olen täällä.
Enna nyökkää koko joukolle. Täällä
ei puhuttaisi. Yksikin ylimääräinen ääni voisi paljastaa kaiken.
Ryhmä lähtee liikkumaan. Kaikki ovat varautuneita. Aseet kiiltävät,
kun ihmiset hymyilevät tai heiluttavat sormiaan. Jatkeita.
Luonnottomia, mutta kipeitä. Tehokkaita. Jatkamme polkua alemmas,
jalkani tahtoisivat kiirehtiä, jotta ehtisin nähä edes vilauksen
siitä paikasta, jossa kasvoin. Sisimpäni tietää toiveen turhaksi.
Ensimmäisen laskun kohdalla kuivasta
pensaasta kuuluu rasahdus. Kaikkien kehot jännittyvät, taistelulle
antautuneet ihmiset ovat heti valmiina. Niin ovat nekin, jotka olen
kutsunut paikalle. Aja taistelijoineen. Ryhmäläisineen. Pieni
kapinallisten ryhmämme on oitis piiritetty. Leiristä kävelee Aja
pitkänä ja suoraryhtisenä. Johtajuus kulkee mukana hänen
askelissaan. Hänen katseensa säteen alta ei pakene kukaan edes
aamunkajossa.
Hivuttaudun selkääni kapinallisille
kääntämättä takaisin ryhmän luo, takaisin Ajan huomaan. Eljarin
ja Varnan piirteet hajoavat puhtaaksi raivoksi, kun he näkevät
minun peruuttavan Ajan luo. He kuvittelevat minun tehneen tämän
kaiken lujan johtajamme vuoksi. Se on hinta, jonka maksan
petoksestani. He eivät koskaan kumartaisi minua.
”Viekää heidät leiriin.” Ajan
ääni on raaka, periksiantamaton. Lähtijät eivät pane vastaan.
Nuorimmat pojat yrittävät aluksi, mutta vanhempien osallistujien
kädet kohoavat taltuttamaan heidän uhmansa. Vastarinta ei auttaisi.
Meitä muita on enemmän. Aja ei päästäisi ketään pakoon. Heitä
kuljetetaan rajusti taluttaen tietä pitkin takaisin leiriin. Osa
heistä katsoo minua kuin repisi kurkkuni auki heti tilaisuuden
tullen. Pidän pääni ylhäällä niin kauan, että näen Ennan
murtuneen, petetyn katseen. Tuijotan häntä vapina kehossani. Olen
vienyt häneltä kaiken. Vain hetkeksi. Tämä kääntyy
parhaaksi.
Leiriin tuodaan toisesta suunnasta
kalliota metsään päin lähteneitä kapinallisia. Kun kaikki kiinni
saadut on tuotu leiriin, Aja asettaa heidät keskelle leiriaukiota,
siihen, missä minulta vietiin ensimmäisenä päivänä kaikki
hiukseni, koko arvoni kerroin. Häpeän ympyrä. Nyt, kun siinä
lojuu polvillaan joku muu, sen katsomisesta ei tule yhtään sen
vähemmän siedettävää. Kehoani kihelmöi aivan kuin olisin siinä
vielä itse.
Ajan käsi laskeutuu olalleni,
merkitsee minut, jos joku näistä ihmisistä ei vielä ymmärtänyt
minun iskeneen heitä selkään.
”Hyvää työtä, poikaseni”, Aja
sanoo pehmeästi. ”Nyt, kertokaahan, kuka teistä on vastuussa
tällaisesta toiminnasta. Minä tiedän jo kaiken. Kheri tässä on
ystävällisesti avustanut minua kaiken tämän ajan.”
Äänet kohoavat. Murinaa, älähdyksiä.
Eläimellisiä ääniä, aivan kuin olisin arolla.
”Petturi!”
”Saasta!”
”Me luotimme sinuun!”
”Tiesin, että tuollaista nulikkaa
ei olisi pitänyt ottaa mukaan!”
”Tapetaan se!”
Aja kävelee eteeni, ensimmäistä
kertaa koskaan hän suojaa minua koko ruumiillaan. Kapinalliset,
joista pidetään tiukasti kiinni, eivät pääse kurkkuuni kiinni
terästetyillä kynsillään, mutta silti Aja suojaa minua. Ero
siihen, että usein Aja on itse repimässä minua kappaleiksi, särkee
kehoani. Nyt hän seisoo edessäni suojana, lujana itsenään.
”Kukaan täällä ei vahingoita
Kheriä. Hän teki oikein. Minä otan vastuun hänen toiminnastaan.
Ja nyt, kertokaa minulle, kuka teistä on johtaja.”
”Sinun oma poikasi!” Varna nauraa.
Hänen äänensä on likainen. ”Sinun oma lapsesi se sinut petti.
Hän oli suunnitellut tätä jo usean pimeän jakson ajan!”
Nauru Varnan äänessä on katkeavaa,
jokin pojassa on mennyt pysyvästi pois paikaltaan.
”Voit kiittää Konaita siitä, mitä
tänä aamuna tapahtui! Ilman poikaasi meillä ei olisi
suunnitelmaa!”
Aja siristää silmiään. Hän tiesi
tämän koko ajan. Sen vuoksi hän minua pyysikin. Mutta nyt,
kaikkien katseiden edessä, hän ei ole valmis kohtaamaan totuutta.
Hän ei tahdo antaa sen nöyryyttää itseään.
”Onko se totta?” Aja katsoo
suoraan Ennaan. Naiseen, joka lähti yhdessä hänen kanssaan
toisesta ryhmästä perustamaan uutta elämää.
Enna nyökkää, rikkoo Ajan tasaisen
olemuksen. Aja painaa silmänsä kiinni ja irvistää raivosta. Lyöty
naaraspeto.
”Teidät kaikki pitäisi tappaa.
Tämän tasoista petosta ryhmämme ei ole koskaan kokenut. Teistä
jokainen ansaitsee päästä henkensä painosta nyt heti. Oletteko
samaa mieltä?”
Ryhmä huutaa.
”Ei, Aja, odota!”
Kävelen hänen eteensä, vien käteni
hänen kädelleni ja värähdän. En muista, milloin olisin viimeksi
koskenut Ajaan vapaaehtoisesti.
”Mitä hän yrittää?”
”Hänhän on pelkkä lelu! Hän
tappoi Konainkin!”
”Älä sinä enää yritä, lapsi,
sinä petit meidät jo kerran!”
Katseeni vaientaa heidät kaikki.
Vavahdan, kun ymmärrän voivani tehdä niin. Uusi, luja voima
sisälläni kiertää kehoani kaikkialta. Kukaan ei voi mitään sen
alla. Tällainen minä en ole koskaan ollut. Tällainen minä haluan
olla. Annan voiman sykkiä rinnassani, sallin kehoni humaltua siitä
kauttaaltaan.
”Säästä heidän henkensä, Aja.
He eivät ansaitse kuolla.”
Villiintyneitä, suuttuneita katseita.
Jopa niiltä, joiden hengen tahdon pelastaa. Nämä ihmiset ottavat
mieluummin kuoleman kuin armon.
”Akvamarin auringon alla on tilaa
elää. Jos he hyökkäävät toiseen ryhmään, he tekevät sen
itsenäisinä olentoina, eivät tämän ryhmän jäseninä.”
Ajan ilmettä on mahdoton tulkita.
Hänen kasvonsa ovat kiveä kuten aina. Tänään niissä on vieras
sävy.
”Sinä olit valmis pettämään
heidät, mutta nyt et tahdo päästää heitä hengistään?”
Nyökkään. Ei enempää kuolemaa. En
tahdo lisää verta kynsieni alle. Nämä ihmiset jäisivät eloon.
Muuten en suostu kestämään petokseni painoa.
”He ansaitsevat elää. Näetkö, he
eivät tahdo armoani. He ovat vieraantuneet siitä. Se olisi heille
oiva rangaistus, vai mitä? Jäädä eloon.”
Aja punnitsee ajatusta. Hänen
kulmansa kaartuvat, suunsa raottuu. Näen, että hän on samaa mieltä
kanssani. Vedän roolini loppuun saakka. Sen olisi kestettävä
rakoilematta.
”Hyvä on, Kheri. Sinä olet
kantanut suuren vastuun soluttautumalla heidän joukkoonsa. Oletko
varma, että tahdot säilyttää heidän henkensä siitäkin
huolimatta, että he voivat etsiä sinut käsiisi ja kostaa?”
Olen ajatellut sitäkin. Olen
ajatellut kaikkea.
”Minä en pelkää”, sanon
lopulta. Katson Ennaa silmiin sanoessani niin. ”En pelkää
ihmisiä, jotka eivät kykene elämään tätä elämää. Tunnen
heidän kipunsa. Haluan antaa heidän elää. Jos he käyvät
kimppuuni siitä hyvästä, se on enemmän heidän menetyksensä kuin
minun. Anna heidän elää, Aja. Päästä heidät vapaaksi.”
Aja on hetken hiljaa. Ristii jalkansa.
”Hyvä on, Kheri. Saat tahtomasi. He
ovat vapaita lähtemään, mutta eivät saa koskaan astella meidän
alueellamme, eivät ikinä tulla lähellekään leiriämme, tai minä
revin heidät kappaleiksi itse. Heillä ei ole enää mitään arvoa
silmissämme. Menkää, mutta älkää koskaan palatko. Eläkää tai
olkaa elämättä, se ei ole enää ryhmämme asia. Me jätämme
teidät rauhaan niin kauan, kun pysytte kaukana elämästämme
täällä. Ette tahtoneet tätä elämää, joten evään sen teiltä
ikuisuudeksi. Saatte etsiä vapautuksenne itse.”
Eivät he sitä halua. Pääsemällä
pois he ovat vapaampia kuin koskaan. Minä jään tänne, elämään
elämää, jota vastaan joudun taistelemaan joka päivä. Kateus ei
kuitenkaan jäydä sydäntäni, kun katson, kuinka nöyryytetyt,
polvilleen ajetut ihmiset kulkevat viimeisen kerran pois. Kun katson
Ennaa silmiin, en usko näkeväni häntä enää ikinä. Me vaihdamme
viimeisen katseen ja tiedän, että hän näkee vielä joskus, miksi
tein tämän. Ei nyt, ei vielä, kun petoksen tuoma häpeä risteilee
hänen kehossaan. Mutta joskus. Silloin hän antaa minulle anteeksi.
Kaikkien ihmisten keskeltä etsin
Ramin katseen. Mies hymyilee minulle varoen. Olen pitänyt lupaukseni
hänelle. Minä pelastin hänen sisarensa. Käännän hänelle
selkäni ja katson, kuinka nöyryytetyt ihmiset kävelevät iäksi
pois. En tunne siitä lainkaan voitonriemua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti