Vapaa ihostaan: luku 39

Luku 39: Puolityhjä

Laulu tulee yöllä. Olen yhä kaukana leiristä, luolan pimeimmässä ääressä, kun se saavuttaa minut. Hän ei ole täällä. Asael kunnioittaa etäisyyttä välissämme. Silti laulu tulee, kohoaa ruumiini notkoista. Jossakin se on ollut piilossa kaiken tämän ajan. Muiston kaiku löytää tiensä mieleeni. Metsä. Me kaksi, käsi toisen omassa, hänen laulunsa kaikkialla minussa. Kaiku yltyy kovemmaksi, käperryn kasaan kosteassa luolassa.

Hänen muistonsa minussa. Tunne, josta on jäljellä hänen laulunsa muotoinen kaipaus. Millä minä saisin sen pois? Minä olen poissa. Poissa minun pitää pysyäkin. Sivelen luolan vettä tippuvia seiniä. Ne ovat aina ennen pitäneet äänet kaukana. Imeneet huutonikin. Se oli silloin. Sinä et ole enää sama.

Kun suuaukolta kuuluu ääniä, vien automattisesti kädet kehoni suojaksi. Laulu risteilee vielä sisälläni, en ole saanut sitä pois, kukaan ei saa tulla nyt, kun se vielä on minussa. Oviaukolla on nainen, jonka kuvan ja nimen minä muistan nyt. Luja kallio. Aja. Hän on tullut luokseni. Ennen olisin hajonnut. Minun turvalliseen tilaani ei niin vain tultu. Tämä luola oli vain minulle. Ja Asaelille. Nyt Aja on täällä. Onko hän tiennyt koko ajan tästä paikasta? Suljen hetkeksi silmäni. Hymähdän. Mitä merkitystä sillä enää on? En ole enää täällä. Olen kauempana.

Aja seisoo suuaukolla kovana, mutta ei herätä minussa pelkoa. Hän veti sen kaiken iri. Otti loputkin siitä suuresta pelosta, joka riepotteli minua suunnasta toiseen.

”Joko sinä näet?”

Minä olen nähnyt kaiken. Taivaan ja maan. Kaikki olemassaolon kerrokset. Hän syöksi minut itseni läpi. Mikään ei enää järkytä minua.

”Hyvä.”

Hän ei tarvitse minun sanojani. Niillä ei ole enää merkitystä. Hänen katseensa täyttyy ylpeydestä, hän tulee lähemmäs, vie käden poskelleni, silittää kasvoille karkaavia punaisia suortuvia. Ennen olisin pelännyt äkillistä lämpöä naisessa, joka osaa vain lyödä, mutta nyt käsi on vain käsi. Kehoni ei reagoi. Olen poissa. Kokonaan poissa. Päästänyt irti. Vihdoin.

”Yksi asia vielä”, Aja sanoo pehmeästi. Hän pitää kättään ohimollani. Siellä, missä laulu etsii paikkaansa. Aja kallistaa päätään. Hänen ei tarvitse enää puhua minulle eikä minun hänelle. Me olemme löytäneet tason. Olemme olleet aina lähellä sitä. Suljen silmäni, annan Ajan käden kertoa. Lämpö. Lujuus. Mikä yksi asia? Yksi ainut. Mitä minä vielä tarvitsen? Minä olen jo vapaa. Oletko, kysyy laulu pääni sisällä.

Avaan silmäni. Nyökkään Ajalle. Laulu. Asael. Vielä yksi asia. Niin kauan, kun Asael on kanssani saman auringon alla, minä en voi lakata ajattelemasta häntä. Jokaisesta tunteesta täytyy päästä eroon, niistäkin, joille minulla ei ole nimeä ja jotka hakkaavat tajunnassani läpi yön. Ne pitää kuolettaa. Ottaa kokonaan pois.

Katsomme Ajan kanssa toisiamme putouksen pauhatessa vieressämme. Minä jälleen kerran maassa polvillani, hän yläpuolellani, aina yläpuolellani. Käsi poskellani kuin armo, jonka hän antoi minulle päivänä, jona kohtasimme. Muistan jälleen kaiken. Tässä me olemme tasavertaiset. Vapautuksen äärellä. Siitäkin huolimatta, että minä olen maassa ja hän ei. Olemme lähempänä toisiamme kuin koskaan. Kuin äiti ja poika.

Aja vetäytyy kauemmas, minä jään tilaani. Aja seisoo suuaukolla vielä hetken. Katsoo ja ajattelee, kenties. Miten pitkälle olemmekaan tulleet yhdessä. Hän ja minä. Hänen kipunsa. Hän riisti minut ihostani. En tunne kiitollisuutta. En tunne mitään. Sisälläni kaihertaa vain laulu. Tiedän, että sen jälkeen tulee tyhjyys. Täydellinen. Rikkoutumaton. Minä kulkisin sinne. Ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Aja kääntyy, leteistä vapaat hiukset huiskahtavat ja hän on poissa. Minä jään kuuntelemaan laulun muistoa ja toivomaan, että se menisi pois, antaisi minun olla. Päästäisi minut irti. Täällä ei ole minulle enää mitään. Pian. Aivan pian. Sitten minä olen kokonaan vapaa.

*

On hämärä aamuyö, kun kuljen leiriin ja etsin Asaelin korkeiden kallioiden viereltä. Ne vartioivat hänen untaan, suuret äitikalliot. Hän makaa kuunvalkeana niiden alla, minun on vaikea mennä lähemmäs, koskettaa hänen ihoaan niin kuin ennen. Minun ei tarvitse. Asael on jo hereillä. Hän nousee ylös, vie sormen suulleen. Me kuljemme hämärässä polulle, jota emme ole koskaan aiemmin kulkeneet yhdessä. Se polku, joka viettää arolle ja entiseen kotiini, kuljettaa meitä nyt viimeistä kertaa rinnakkain.

”Kheri.”

Asael pysähtyy tasanteelle. Hänen katseensa viettää minusta kauempana siintävään aroon. Paikkaan, joka vapautti hänet kaikesta maallisesta. Paikkaan, jossa olen pelännyt enemmän kuin henkeni puolesta. Jonne vein Konain. Pakene sieltä, Kheri. Pelasta itsesi. Myöhäistä, veli, aivan liian myöhäistä. Ehkä minun olisi pitänyt silloin kuunnella sinua.

”Kheri. Mm…mitä sinä… ”

Käännyn kohti Asaelia. Hänen vuoksihan minä täällä olen. Hän tietää, että olemme jo päästäneet irti. Mies, joka on säilynyt pitempään kuin mikään muu. Ajatus siitä saa kehoni hymyilemään. Kaiken muun päästin pois, mutta hän on vielä tässä. Lauluni, joka minun on tullut aika tukahduttaa.

”Minä haastan sinut, Asael.”

Ei enempää eikä vähempää. Tähän me olemme tulleet. Ei ole muuta tietä pois. Katson, kuinka Asaelin piirteet murtuvat hitaasti yksi kerrallaan. Aluksi hän painaa kädet kasvoilleen. Kuvittelen hänen itkevän, hänen hartiansa tärisevät. Mutta hän ei itke. Se on jotakin muuta. Kun hän katsoo minuun, hän hymyilee.

”Tt...tiesin, että tämä hetki koittaisi vv...vielä.”

Ei katkeruutta. Hänen äänensä on vapaa sellaisesta. Hän tiesi. Aina? Ja silti…

”Minä hyväksyn hh...haasteesi”, Asael sanoo. Hänen katseensa on samea. Minun lauluni. Himmenemässä. Legenda, joka ei ole taistellut useaan pimeään jaksoon. Olen nähnyt Asaelin kokonaisena vain kerran. Silloin, kun hän taisteli Ajaa vastaan minun vuokseni. Kehossani värähtää. Minun todella tarvitsee päästä pois. Saattaa tämä loppuun. Tällaisena en tule koskaan täydellisen tyhjäksi. Olen vajaa. Puolityhjä.

”Olen… nähnyt tämän kk...kaiken aikaa”, Asael jatkaa äänessään niin syvä suru, että se ravistelee minua kauttaaltaan. Vain hän saa minut vielä tuntemaan näin. Aivan kuin haluaisin jäädä. Ei. Se on mahdotonta sinun kaltaisellesi.

”Tahdoin uskoa jj...jotakin muuta.” Asael sulkee silmänsä hetkeksi. ”Tahdoin ajatella, että lempeytesi vv...voittaisi sen mustan, joka pitää sinua vv...vankinaan.”

Hän on nähnyt kaiken aikaa. Ja auttanut minua siitä huolimatta. Yrittänyt pitää minut kiinni maailmassa, vaikka on itsekin nähnyt, että se on mahdotonta. Olen aina ollut ulottumattomissa. En olisi tahtonut tämän menevän näin. Minun kaunein lauluni. Asael. En olisi koskaan halunnut luopua hänestä.

Luulin jo sanoneeni hyvästit. Mutta ne ovat vasta edessä. Kannan häntä itsessäni niin kauan, kunnes olen ottanut hänen verensä käsiini. Kantaisinko häntä vielä sen jälkeenkin? Et. Silloin sinä olet jo poissa. Menen lähemmäs, annan Asaelin tulla iholle. Suru runtelisi tämän ruumiin rikki, jos antaisin hänen elää. En kykenisi koskaan olemaan täysin hänen. Kunpa voisinkin. Kunpa se elämä olisi tarkoitettu minulle.

Muistan kaikki ne kerrat, kun Asael itki vuokseni. Sen yhden iltaan taittuvan päivän, joka sai hänet hajoamaan silmieni edessä. Ehkä hän silloin ajatteli tätä hetkeä, tulevaa, minun menettämistäni. Hän yritti parhaansa. Hän teki vuokseni kaikkensa. Nyt minun on kuitenkin parhainta vain unohtaa.

Asael painuu minua vasten, painaa päänsä olalleni, sivelee selkääni, mutta ei kuten ennen. Hyvästiksi. Vielä kerran. Vaikka olen jo päästänyt irti. Viimeinen hetki ennen kuin aurinko nousee ja erottaa meidät iäksi. Annan muistojen täyttää kehoni, sehän on pelkkä keho, minä olen muualla. Jos se haluaa tuntea tämän vielä kerran, annan sen tehdä niin. Jos se haluaa painua häntä vasten ja upota hänen tuttuun tuoksuunsa, päästän sen hetkeksi vapaaksi, sallin sen humaltua tunteesta. Asael on avonaisempi kuin koskaan. Laulu täyttää minut kaikkialta. Kauneimpani. Vien käteni hänen kasvoilleen, hän painaa huulensa omilleni ja maistaa minua, etsii tuttuutta. Ehkä hän löytää vielä palasen, sillä irottautuessaan hänen silmänsä ovat kyynelissä.

”Tt...tämän täytyy tapahtua”, Asael kuiskaa kyyneleet poskilleen valuen. ”Ss...sinä tarvitset tämän. Tee se.”

Hän antaa itsensä pois.

”Minulla ei ole… ollut e...nää pitkään aikaan mitään menetettävää. Ss...sinä sen sijaan… Tämä on sinulle. Kaikki tämä.”

Hän avaa kätensä. Kuunvalkea. Päivä kajastaa jo taivaanrannassa, ja me olemme yhä tässä, yhä auki, yhä vailla vastauksia.

”Muista, kuka olet”, Asael sanoo ääni vailla värinää, ”muista lempeytesi.”

Hän kävelee ohitseni, painaa kevyesti huulensa otsalleni, aivan kuten ensimmäisellä kerralla. Lämmöllä. Hellyydellä. Muisto on hetkessä hajottaa kehoni jälleen. Sitten hän menee ja tyhjyys palaa. Jään katsomaan, kuinka aurinko nousee kertomatta minulle mitään. Pian hän olisi poissa. Sitten voisin jättää tämän kaiken lopullisesti taakseni, yhtyä aurinkoon ja tuuleen, olla pelkkää helinää ihmisten korvissa. Mennyt. Tyhjä. Ei pelkkä puolikas.