Pelko istuu rinnallani eikä irrota. Se on upottanut kyntensä syvälle ihooni. Ei vihkoa. Ei muistiinpanoja, ei keinoa hahmottaa huoneiden jäsentymistä. En kykene unohtamaan valesiskon luomettomia kasvoja, vääntyneitä ääniä. Kuin jokin olisi hajoillut ihon alla. En löydä vihkoa mistään. Haron lattiaa, mutta sormeni tavoittavat pelkkiä muruja. Tämä on jonkinlainen varasto. Minua ei jaksa tässä vaiheessa edes hetkauttaa.
Hapuilen taskuani. Kynä on yhä tallessa. Minulla oli vihossani hatara kartta. Summittainen kuva siitä, kuinka huoneet liikkuvat. Vedän hihani ylös ja piirrän kuvion hahmotelman käteeni punakynällä. Luojan kiitos kukaan ei ole näkemässä minua nyt. Kykenen kuvittelemaan itseni ulkopuolelta. Epätoivoinen mies, joka piirtää hämärässä ihoonsa, koska on eksynyt ja yrittää löytää uuden kartan avulla perille.
Huone ei muistuta mitään olemassa olevaa paikkaa, jossa olen käynyt. Kaikkialla on harmaata. Toistuva teema. En saa kirjoitettua sitä ylös. Muuten kehostani loppuu tila liian pian. Kauanko minä joudun vielä vaeltamaan omassa kartanossani?
Istun eräänlaisessa varastossa. Ahdasta, mutta turvallisen tuoksuista. Hyllyt ovat tyhjiä, mausteinen tuoksu on jäänyt leijumaan ilmaan. Kaikkien hyllyjen alla on pieni ovi. Missä minä olen nähnyt sellaisen aikaisemmin? Hetkeäkään epäröimättä avaan oven. Käteni osuu johonkin pehmeään. Säpsähdän. Kuva valesiskosta kieppuu alitajunnassani. Tärisen kauttaaltani. Se, johon osuin, liikahtaa. Minä huudan taas. En voi enää kontrolloida reaktioitani. Minulta on viety kuori, luontainen suoja. Olen pelkkää verestävää ihoa ja avohaavoja, jotka ovat kaikkien sörkittävissä.
”Alistair?”
Nimeni on liikkuvan, aristavan möykyn huulilla. Sydämeni hakkaa yhä, hajut kääntyvät minua vastaan, mutta muodot alkavat tasoittua. Möykky edessäni ei ole pelkkä sotkuinen kasa erilaisia muotoja, joista jokainen haluaa tuhota minut. Pörröinen tukka ja sameat silmät. Korkokengät tiessään. Jalat taipuneet kulmaan, joka ei näytä todelliselta.
”Silas?”
Hän liikkuu minua kohti. Sydämeni jättää kierroksen välistä, kun tajuan ehtineeni unohtaa hänen piirteensä. Hän ei välttämättä ole todellinen. Jos hän on kuten painajaisen luoma siskokin? Pelkkä kuvajainen, jonka takana ei ole ketään. Huomaan itkeväni. Pelko on vihdoin saanut voiton minusta. Silas tulee lähemmäs, mutta en tiedä, onko hän Silas, voinko kutsua häntä hänen nimellään. Kyyneleet virtaavat poskilleni, hetkeen en ole varma, olenko itsekään enää täällä. Kaikki katoaa. Joka ikinen asia. Ystävä, sisko ja vihko. Kaikki, joka piti minut kiinni itsessäni. Nyt en enää tiedä, mikä versio itsestäni olen.
Hän tulee iholle. Kietoo pienet kätensä ympärilleni, painaa pääni alas ja kurottaa kohti huuliani. Itken edelleen. En ehdi reagoida, kun hän suutelee minua. Hän, jonka todenperäisyydestä en saa otetta. Kuvittelenko tämän menevän näin? Jos tämä on minun untani, omaa tuotostani, toivon, ettei se lopu aivan vielä.
Hän päästää irti. Mies, joka voisi olla Silas. Kunpa se olisi hän. Haluan hänen suutelevan minua, koska en muista enää itseäni, mutta muistan halunneeni hänet iholleni.
”Silas. Oletko sinä Silas? Minä kadotin sinut… Anteeksi…”
”Tuo ovi. Minä jäin sen taakse viimeksi.”
”Se todella olet sinä…”
Nyt minä suutelen häntä. Minä, jonka ei pitänyt sitoa itseään mihinkään maalliseen. Ei varsinkaan pieneen, heiveröiseen mieheen, joka kauan sitten halusi minulta vain aineita. Ei minulla ole hänelle sellaista antaa. Nyt minulla ei ole enää itseänikään annettavana. Vain kartaksi muuttunut ihoni. Ei ketään sen sisällä.
Silas avaa suunsa, mutta minä vien sormen hänen huulilleen. Ssh, ei sanaakaan, tai unohdan, että olemme syvällä talossani, mielessäni, missä olemmekaan. Kaukana kaikesta yhtä kaikki. Pitelen häntä siinä, ainoaa reittiäni johonkin todelliseen. Pitelen ja suutelen, jätän kaiken muun pois.
”Alistair… Voi, ah, odota…”
”Ei. Minä en pysty tähän enää.”
”Minä löysin oven.”
”Mitä?”
”Ihan oikean oven!”
”Etkä kävellyt ulos?”
”En päässyt! Olin lukittuna aivan kuten silloin, kun olimme taksissa.”
Muistan sen yhä. Se, että hänkin muistaa, tekee hänestä yhä vain todellisemman. Suutelen häntä jälleen. Hän nauraa. Voi, miten rakastan sitä. En päästä häntä enää koskaan pois.
Ovi. Tajunnassani keinuu. Hän puhuu ovesta. Minun pitäisi kuunnella. Olla kiinnostunut. Muuten en pääse koskaan pois. Entä, jos jäisin sittenkin tänne? Syvälle. Ei kukaan minua kaipaisi. Tämähän on minun oma maailmani. Vihdoin kaikista velvotteista vapaa. Ikävistä, vaikeista jutuista.
Pudistan ajatukselle päätäni. Silas tuijottaa minua pitkään. Hän tarttuu minua harteista ja ravistaa. Herätys. Älä vajoa itseesi. Vien kädet Silasin kasvoille, silitän hänen piirteitään. Piirrän ne uudelleen. Ne piirtävät minut. Hän katsoo minua itku katseessaan.
”Kuinka kauan sinä olet ollut täällä yksin?” Silasin ääni on murtunut.
”Minä en…” Vedän hihaani alemmas. Tuijotan piirtämääni kuviota. Minulla oli vihossa hahmotelma ajasta. Sitä on mahdotonta laskea tarkasti, sillä ulos ei näe edes silloin, kun talo antaa minun armosta nähdä ikkunan.
”En enää tiedä”, hengähdän katsoen kuviota kädessäni. Se ei kerro minulle ajasta eikä paikasta. Se on pelkkä kokoelma punaisia viivoja. ”Kerro minulle ovesta.” Minä tahdon kyetä vielä haaveilemaan.
Ymmärrys leviää tajuntaani kuin muste veteen. Mustana ja häikäilemättömänä se muistuttaa minua siitä, etten enää tiedä, miltä viileä ulkoilma tuntuu kasvoja vasten. Täällä on aina tunkkaista. Meren haju ei ole koskaan raikas. Sitäkään en ole kirjoittanut ylös. Meren haju. Tämä paikka leikittelee sillä, mikä on totta elämässäni. Piirrän käteeni pisaroita, ne jäävät osaksi viivakartastoa.
Silas katsoo kättäni pitkään, piirtää sormellaan viivaa kyynärtaipeeseeni. Hän silittää kättäni kuten äidit silittävät lapsiensa kolhuja.
”Alistair…”
”Niin?”
”Tämä on kuumeista.” Hän silittää yhä kättäni. Hellyys on ehdollista.
”Minä kadotin vihkoni.”
”Sekin oli kuumeista. Tätä paikkaa ei voi ymmärtää.”
”Tässä on selvä mekaniikka! Sinä et vain ymmärrä!”
”Ei, en ymmärrä. Mutta minä näin oven.”
Ovi. Mitkä reitit johtavat sinne? Punaiset viivat risteilevät ihollani. Hetken olen varma, että ne liikkuvat itsestään. Ohjailevat minua kuin narut. Silas tulee lähelle, kietoo kätensä ympärilleni. Hän on heiveröinen ja lyhempi kuin minä, mutta jokin hänen lämmössään tekee minulle kodin hetkeen.
”Minua pelottaa”, kuiskaan Silasin pehmeään tukkaan. ”Minua pelottaa…”
”Minä tiedän.”
Kuvat käyvät sameammaksi päässäni. Ne sekoittuvat. Silas pitää minua lähellä, mutta pelko leikkaa syvältä. Hetkeksi sokeudun, en kykene päästämään irti. Puristan Silasia ja rukoilen, että emme huku nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti