Mitään ei tapahdu. Valkea tila alkaa muuttaa muotoaan, sen seinät halkeilevat. Valoon ilmestyy railoja. Tuijotan Silasia, mies on painanut silmänsä kiinni. Ensin kuvittelen, että tila hajoaa lopullisesti ja sylkee meidät ulos ylijäämänä. Sitten seuraava huone alkaa muodostua ympärillemme, ja ymmärrän, että mahdollisuutemme oli siinä. Minä en koskaan sulkenut pikkuovea kunnolla. Luotin omaan ylivertaisuuteeni. Logiikkaani. Nyt tila ympärillämme hämärtyy.
”Se meni ohi. Ei ole enää mitään tehtävissä”, hengitän hämärään.
”Älä sano noin. Voihan se… Voimmehan me vielä löytää ratkaisun.”
”Minä itse päästin painajaisen sisään. Sen on täytynyt tulla siitä ovesta. Kaikki ne viivat, kokonainen kartasto… Jokainen johtaa ovelle. Olit älykäs, kun havaitsit sen.”
”Kunhan sanoin, mitä näin. Voimmehan me vielä etsiä sinut uudelleen.”
Pudistan päätäni. Niin minäkin haluaisin uskoa. Kunpa löytäisimmekin minut jostakin aikajatkumon syövereistä, mutta minä näen, kuinka kaikki johti vääjäämättä tähän hetkeen. Solmussa olevat huoneet, muistivihko, sairaaksi käyvät muodot. Ne eivät palaudu. Minä päätin jo kauan sitten olla uskomatta mihinkään.
Eteemme avautuu huone, joka muistuttaa työhuonetta salini kyljessä. Edellinen huone, joka muistutti jotakin todellista tilaa, heitti silmilleni valesiskon. Rahiseva hengitys kaikuu mielessäni edelleen, en kykene päästämään siitä irti. Tämä tila ei ole samanlainen. Valoa pääsee vanhojen verhojen välistä, mutta kokemuksesta tiedän, ettei verhoja kannata avata. Niiden takana ei odota meri, vaan vellova tyhjyys.
Tuttuja hyllyjä, vanha samettisen vihreä nojatuoli. Kunpa voisin luottaa siihen, että tämä on totta. Kaikkien ovien paikalla on pelkkää mustaa utua, en kykene kohdistamaan katsettani. Jokin huoneessa haisee pinnan alla. Eivät kalusteet. Ei huone itse. Vaan jokin tänne asetettu.
Sivelen tuolin selkämystä, se tuntuu sormiini todellisemmalta kuin mikään pitkään aikaan. Olenko voinut istua juuri tällä tuolilla, vai onko se pelkkä mukaelma? Ajatella, että olen yrittänyt kontrolloida jotakin tällaista piirtämällä kaavioita ja keksimällä outoja muistisääntöjä. Jos talo noudatti joskus jonkinlaista kaavaa, kaava on nyt vääntynyt ja pilalla.
Haju leikittelee tilalla. Välillä on kuin en haistaisi sitä ollenkaan. Kuin se olisi vanha muisto, joka hankaa itseään tajuntaani vasten. Silas ei tunnu reagoivan hajuun mitenkään. Jokin hajussa on piinaavan tuttua. Käyn läpi lapsuusmuistot, menneisyyteni, jopa pimeimmät hetket, joista en ole kertonut edes Silasille. Ne tunnit, kun kuvittelin jääväni kiinni bisneksistäni. Pimeys, jota kannan mukanani täälläkin.
Ajat ovat sulkeutuneet. Olen joka sekunti varmempi siitä. En tunne mennyttä minää täällä, en osaa ennustaa hänen päänsä liikkeitä. Sulauduimme yhdeksi, hänen menneensä on nyt minun menneeni. En ole varma, mikä versio itsestäni olen. En uskalla katsoa edes käsiäni, sillä voisin järkyttyä liiaksi.
”Haistatko sinä tuon? Mätä. Jokin kuoleva. Miksen näe mitään?”
”En minä mitään haista”, Silas tuhahti. ”Älä ala seota käsiin, vaikka emme saaneetkaan ovea suljettua. Emme pysty kaikkeen.”
”Hah, pystyisimmepä edes johonkin.” Huokaus. ”Etkö tosiaan haista sitä?”
Silas pudistelee pörröistä päätään.
Joskus minä ajattelen, miten Silas on pysynyt elossa kaikki nämä vuodet. En tiedä hänen ikäänsä, luultavasti suunnilleen ikäiseni, mutta hauraan olemuksen nuorentama. Silas näyttää teiniltä minihameessaan ja turkiksessaan. Kun hän hakeutuu jälleen keholleni, en voi olla ajattelematta sitä. Lapsenkasvoinen, utuinen poika ihollani. Kyllä äiti olisi nyt ylpeä.
Annan Silasin suudella minua, vaikka ajatus hänen nuorekkuudestaan tuntuu kuvotuksena kurkussa.
”Silas, helvetti, odota. Minkä ikäinen sinä olet?”
”Kysytkö tuota tosissasi vasta nyt? Viisitoista.”
Kavahdan taaemmas. Käteni ovat jääkylmät. Haju on poissa. Sitten Silas alkaa nauraa.
”No en tietenkään! Olisitpa nähnyt ilmeesi. Olen kaksikymmentäviisi. Jestas. Sinulla ei sitten leikkaa.”
”Viisi vuotta nuorempi.”
”Sinäkö olet muka täyttänyt jo kolmekymmentä? Älä viitsi, näytät nuoremmalta.”
”Sinäkin. Helvetisti nuoremmalta.”
”No, älä huoli. Et ole sekaantunut teiniin. Se on vain se vuosien rappio, katsos. Näytän ikuisesti pikkupojalta, kunnes rypistyn kerralla kuin rusina.”
Kuumeisia ajatuksia. Ne löytävät jälleen mieleeni. En saa antaa tämän sekoittaa päätäni. Olemme syvällä talossani, eikä meillä ole aikaa ihmetellä toistemme ikiä. Ei olennaista. Olisin kirjoittanut sen vihkooni, jos se olisi minulla yhä. Ei tärkeää. Keskity olennaiseen.
Silas huomaa sen. Ajatukseni. Ehkä se näkyy hänelle jotenkin, en minä enää tiedä, mitkä fyysiset lait tätä tilaa pitelevät. Päässä suhisee. Haju palaa, kun järkytys lievenee. Mätä haju. Ruumis. Eläimen ruho, jonka luonto ottaa takaisin omakseen. Kuvotus maistuu kielelläni. Vien käden suulleni, jotta en antaisi ylen.
”Täällä haisee ihan ruumiilta.”
”Ei haise. Kuvittelet. Keskity minuun nyt.”
”Ei olennaista. Ei olennaista…”
Jossakin kolahtaa. Ei meidän huoneessamme. Ei siis olennaista. Suhina palaa takaisin, enkä ole enää varma, kuuluuko se päästäni vai tilasta. Vien kädet korvilleni. Ei vaikutusta. Tämä painajainen ei lopu koskaan. Silas on sylissäni, avaa housujani. Tekisi mieli sysätä hänet pois. Nyt minulla ei ole varaa keskittyä mihinkään muuhun kuin tähän. Kuhisevaan hulluuteen.
”Älä”, kuiskaan Silasille. Hänen kätensä ovat kylmät kuin ruumiilla. Ne tietävät, mitä tehdä, mutta niiden kosketus on nihkeä, minua oksettaa edelleen. ”Lopeta. Silas. Hei.”
Silas lopettaa. Liikkeet ovat hidastettuja. Missä olen nähnyt tämän aiemmin? Silasin silmät tuijottavat minuun kuin kaksi suurta lamppua. Hänen suunsa aukeaa hitaasti, paljastaa edestä mustuneet hampaat. Perääntyisin, mutta kehoni ei toimi. Sekin liikkuu hidastettuna, tämä on yhtä sisältä mätää unta, hiljaisuudessa pilaantunutta, pelastamatonta. Käteni osuu johonkin kylmään. Kosteaan. Silasin suu aukeaa ja sulkeutuu yhdessä hypnoottisessa liikkeessä. Onko se aina ollut yhtä musta?
Pöly leijailee ilmassa kuin pysähtynyt lumisade. Peräännyn taaksepäin, Silasissa on jotakin vialla, on kenties aina ollutkin. Näen sen nyt. Liian suuret silmät. Liian musta suu. Käteni haparoi, mutta löytää vain kylmää ja kosteaa. Käännän katseeni Silasista, sekin tapahtuu hitaasti, miltei piinaten, aivan kuin kauhu olisi vihdoin saanut minut kiinni ja lamaannuttanut.
Ensin en erota, mihin käteni koskee. Sitten hämärä antaa periksi, muodot hakevat paikkansa. Ihmiskeho. Ei eläimen ruho, ei koskaan eläimen, vaan isomman olennon, paljon yksinkertaisemman. Yksinkertaistetun. Ruumis on vain ruumis. Tunnistan muodot yksi kerrallaan. Käteni löytää laihan, miltei surkastuneen vartalon, luiden kauniin kartaston. Kylmennyt ja pilalla. Aivan kuin täällä olisi kosteutta. Osa ruumiista on turvonnut, luonto on aloittanut prosessinsa. En tiedä, mistä kosteus olisi tänne päässyt. Ei olennaista. Sivuutan sen. Kasvot ovat aivan mustelmilla, mutta piirteet ovat silti tunnistettavissa. Verestävät silmät ja tahriintunut, roikkuva kiharapehko. Tiedän, kuka hän on. Ruumis edessäni on Silas.
Koko kehoni vapisee hallitsemattomasta kylmästä, kun ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Käännyn mädäntyvän ruhon ääreltä, ompelen yhteen kaikki kuvat. Se, jolla oli musta suu, kyyristeee nyt edessäni. Silasin muotoinen tekele. Kun katson sitä, en erota enää piirteitä. Kasvojen tilalla on pelkkää mustaa sohjoa. Painajaisen kasvot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti