Olemme kiertäneet neljätoista huonetta sen jälkeen, kun Silas palasi. Olemme kohdanneet jokaisen huoneen sellaisenaan, kulkeneet eteenpäin, vaikka pelko on venyttänyt mieliämme, yrittänyt vääntää meitä muottiinsa. Silas on hajoillut vähemmän kuin minä. Aina tilaisuuden tullen pelko upottaa jäiset kyntensä sisuksiini ja saa minut karjumaan. Silloin Silas tulee lähelle ja silittää minua.
Mikään kuvio ei enää toistu. Huoneet käyvät sitä surrealistisemmiksi, mitä syvemmälle astumme. Vauvanukkeja ja muotoja, jotka eivät käy järkeen. Asioita, jotka eivät koskaan olisi niin suuria todellisuudessa. Vaikka mistä minä tiedän, onko tämä totta ja kaikki aikaisempi pelkkää kuvitelmaa. Ehkä elämä on simulaatio, jossa ajattelen ajatuksia ja joku tekee niistä totta. Itkettää taas.
Istumme kaupan maitohyllyä muistuttavassa tilassa jalat ristissä ja tuijotamme heijastuksiamme lasista. En tiedä, pystyisikö maitoa todella juomaan. Täällä ei tule nälkä eikä jano. Ruumiimme eivät toimi. Mikään tavanomainen ei pelaa, on kuin keho olisi hetkeksi painettu pois päältä.
”Minun tekisi mieli testata, pystyisimmeköhän juomaan noita”, nyökkään kohti maitotölkkejä. Silas imitoi oksennusrefleksiä.
”Älä edes ajattele. Emme voi syödä mitään tämän tilan synnyttämää.”
”Paitsi jos olemme talossani, ja –”
”Hyi”, Silas nauraa, ”hyi, lopeta, minä en tosissani syö sinun painajaisruokiasi. Näytähän vähän sitä meidän karttaamme. Mitä seuraavaksi?”
Tunnen poskieni punehtuvan.
”Ei, kun tahdon aivan oikeasti nähdä kartan. Jos haluaisin sinun vain riisuvan, riisuisin sen itse…”
Silas ja hänen iänkaikkinen suoruutensa. Hymähdän. Missähän minä olisin, jos hän ei olisi täällä seuranani? Napitan takkini auki ja jätän sen hetkeksi kylmälle lattialle. Vetäisen paitani kokonaan pois, sillä olemme piirtäneet karttaa pitkälle yläruumiiseeni.
Kuljetan sormiani kuvioilla. Silas on sanonut tämän kaiken olevan maanista, mutta nyt hän tutkii viivoja ja geometrisia kuvioita pinnallani. Hänen sormensa käyvät jokaisen yksityiskohdan läpi. En ole kirjoittanut ihooni mitään, muuten se täyttyisi heti. Tämä tila voi viedä minulta vihon, välineen, jolla yrittää ymmärtää sitä, mutta kehoani se ei vie.
Silasin sormet pysähtyvät kylkeeni. Punainen piste eikä mitään jatkoa. Umpikuja. Muistan, missä mielentilassa piirsin sen.
”Mikä tämä on? Kaikki muut viivat jatkuvat, mutta tämä ei. Miksi piste?”
”Tämä”, vien käden pisteelle, ”on ulko-ovi.”
Silasin silmät suurenevat.
”Olen sijoittanut sen juuri näihin viivoihin sen perusteella, mitä kerroit. Sanoit eksyneesi pienen oven taakse, ja yhdistin viivat aiempiin huoneisiin. Katso, tuo viiva tuossa…”
Sormeni liikkuvat kehokartallani kuin pelinappula. Silas kysyy, missä me olemme kartalla juuri nyt. Osoitan hänelle paikan solisluultani. Silasin ilmeessä on jotakin irtonaista. Silmät eivät ole sameat, kenties poika ei ole enää huumeiden vaikutuksen alaisena. Eihän se minulle kuulu.
Suuri jääkaappi vieressämme kirahtaa. Kaupan maitohylly. Kaikkea sitä. Silas tutkii yhä karttaa. Minun ajatukseni lipuvat jälleen kauemmas. Tämä tila hajottaa niitä. Ne ovat kuin kirjoja, jotka jätetään ullakolle keräämään kosteutta. Ajatukseni hapertuvat ja vettyvät, ne eivät pysy kasassa.
Silasin sormi pysähtyy. Hänen suunsa on raottunut, kulmansa epätavallisen kohonneet. Hän nyökkäilee kuten nyökkäillään tilanteessa, jossa ymmärrys on läpäissyt mielen.
”Hmm?”
”Nämä pienet ovet johtavat ulos.”
”Mitä?”
”Niin. Jokainen viiva, jonka olet yhdistänyt ulko-oveen, kulkee pienen oven kautta. Olemme kulkeneet niistä muutamia kertoja yhdessä ja erikseen.”
Suuni aukeaa. Sulkeutuu. Aukeaa taas.
”Hetkinen. Keksitkö sinä juuri keinon päästä täältä pois?”
Silasin kasvoille leviää poikamainen, viaton hymy. Sellaisen ihmisen ilme, joka ei ole tottunut tekemään jotakin oikein. Tunnistan ilmeen missä vain.
”Myös yksi toinen juttu. Nämä ovet… Pikkuovet vievät joka kerta myös toiseen pisteeseen. Tämä kohta…” Silas vie sormensa kämmenelleni. ”Onko tämä tässä alku?”
Tuijotan risteymäkohtaa. Viivakeskittymää, josta moni viiva sikiää eri suuntaan. Siinä on muistiinpanojeni alku. Jäljensin sen karttaan mahdollisimman samankaltaisena kuin se vihossani oli. En voi kirjoittaa muistiinpanoja, joten käytän muita keinoja. Kohta kädessäni on eräänlainen alku.
”Alistair. Onko sinun talossasi minkäänlaista pientä ovea?”
Pudistan päätäni. Ei tietääkseni. Ovia on paljon, erilaisia komeroita löytyy, mutta en keksi ainuttakaan pikkuista ovea. Mihin ihminen tarvitsisi sellaista?
”Oletko aivan varma? Minusta tuntuu, että näillä viivoilla on jokin yhtymäpiste sinun todellisessa talossasi. Niillä täytyy olla. Mistä tämä kaaos olisi muuten räjähtänyt käsiin? Ensin liikkuvat tavarat, sitten huoneet, lopulta koko todellisuus. Mieti nyt. Mieti, Alistair.”
Ajatuksieni kohdalla on vettynyttä sotkua. Olen pienessä veneessä ilman airoja, ja yritän sormin kauhoa itseäni eteenpäin. Valtameressä siitä ei ole juuri apua. Mistä täältä olisi tarkoitus löytää edes yksi selkeä ajatus? Tartun Silasia kädestä ja suljen silmäni. En uskalla nykyään laisinkaan sulkea silmiäni ilman, että kosken häneen. En halua tilan taas muuttuvan ja vievän minua kauemmas.
Valtameren keskellä on majakka. Yksi selkeä ajatus. Menen sitä kohti. Kelaan koko elämääni talossa. Sisko, Silasin ilmestyminen, viskilasi. Taaemmas, taaemmas, nämä muistot minä muistan omikseni. Lähestyn selkeää ajatusta. Majakkaa merellä. Yhtäkkiä minä ymmärrän. Ensimmäinen päiväni talossa. Pieni ovi.
”Voi helvetti”, hengähdän. ”On minulla sellainen pieni ovi. Makuuhuoneessani! Sitä tuskin huomaa. Se on tapetoitu. Sen takana ei ole mitään. Ei kai se vain…?”
”Keskity siihen.”
”Ei hitto… Se saattaa todella olla etsimämme alkupiste. Sen avaamisen jälkeen kaikki on mennyt sekavammaksi ja sekavammaksi.”
Silas nyökkää.
”Luoja… Voi luoja. Niin sen täytyy olla. Tiedätkö mitä? Meidän täytyy etsiä minut.”
Silasin silmissä hehkuu epäusko. Tässä vaiheessa en enää edes jaksa pahoitella ilmaisujeni sekavuutta. Puhun mitä sattuu ja piirrän punakynällä karttaa iholleni. Jos joskus pääsen täältä pois, en enää koskaan ajattele tätä.
”Etsiä… sinut?”
”Niin! Minä tiedän! Tai siis… Mennyt minä tietää. Äh. Ymmärräthän. Limittyneet ajat. Olen kuullut menneen itseni useasti. Jos saan huudettua hänelle, että sulkee sen oven, tilkitsee sen lopullisesti, me pääsemme täältä pois!”
”Vai lakkaammeko me olemasta?”
”Älä ajattele sitä! Mehän olemme vankina täällä. Mennään.”
”Pue päällesi.”
”Ah, aivan…”
Puettuani tuijotan Silasia hymyillen. Olemme lähempänä ovea kuin koskaan. Tiedän sen. Ei pelkästään pientä ovea, vaan ulko-ovea, sitä, joka lopulta päästää meidät täältä pois. Puristan Silasin itseäni vasten.
”Kiitos. Kiitos… Olen niin iloinen sinusta, että voisin suudella sinua.” Sitten muistan, että olen tehnyt niin jo monesti. Hymyillen painan huuleni Silasin omille, annan hänen maistaa kiitollisuuttani. Silaskin hymyilee. Pidämme toisiamme käsistä, jotta emme eksy. Avaan maitokaapin oven ja kohotan kulmiani. Ei täällä muitakaan ovia ole. Me astumme yhdessä maitokaapin sisään. Tila ympärillämme alkaa muuttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti