Huone on punainen. Pelkästään punainen. Aisteille ei ole tarjolla mitään muuta. Ei tuoksuja, ei tuulenvirettä kasvoille. Taksia ei luonnollisesti näy enää missään meidän kerran sieltä astuttuamme. Punaisuus on niin intensiivistä, että se heijastuu Silasin kasvoille.
”Ja mikähän tämä nyt on?”
Minä kierrän huoneen ympäri. Pieni. Minun talossani on kaikenkokoisia huoneita, mutta tämä ei imitoi niistä mitään. Tämä on pieni aivan omalla tavallaan. Ei ahdas eikä kotoisa. Pelkästään pieni.
”Onko tämä se masokismihuone, josta puhuit?”
Hengähdän. Tämä voisi olla, jos talolla olisi tapana heittää meidät samoihin huoneisiin useasti. Minulla välähtää. Miten en ole kirjoittanut sitä aikaisemmin ylös? Huoneet eivät toistu. Ikinä. Vain niiden elementit toistuvat. Kirjoitan sen vihkoon ennen kuin unohdan sen.
”Mitä nyt? Onko tämä masokismihuone? Uskomatonta. Löysimme sen.”
”Ei. Ei ole. Voimme unohtaa sen toistaiseksi.”
Selaan muistiinpanojani ja kuulen, kuinka Silas tuhahtaa.
”Taasko sinä vedät kaiken aiemman yli ja aloitat alusta? Montako kertaa aiot tehdä sen?”
”En minä ole yliviivannut täältä mitään!”
”En tarkoittanut kirjaimellisesti!”
”No sano se sitten suoraan!”
En kiusallanikaan kohota katsettani Silasiin. Muistivihko ei puhu minulle enempää. Käyn maahan makaamaan ja tuijotan punaista kattoa. Tämä huone tuli aivan pian sen jälkeen, kun kävimme lähellä ulko-ovea. Olen varma, että ovi olisi löytynyt, jos olisimme päässeet ulos taksista. Tämä tila ei antanut meidän poistua, joten sen täytyy olla juuri niin.
”Mitä kirjoitit vihkoon? Näytä minullekin.”
Silas yrittää kiskaista vihkoa kädestäni. Nousen istumaan ja tartun hänen ohueen ranteeseensa. Älä yritäkään, murunen, tämä vihko ei lähde minnekään. Minulla ei ole varaa kadottaa sitä.
”Vain elementit toistuvat, eivät koskaan huoneet. Oletko huomannut? Miksi me etsisimme täältä jotakin vanhaa huonetta, kun se ei koskaan tule takaisin?”
”Sittenhän se sinun eteisesikin on ikusesti poissa.”
Helvetti. Tosiaan. Huokaisen. Mutta ovi on eri asia. Ovi voi olla missä vain. Me olemme olleet suunnattomassa salissa ja nyt tässä pienessä punaisessa huoneessa. Mikään todellinen fysiikka ei päde täällä.
”Entä, jos me olemme minun pääni sisällä?” minä alan nauraa.
”Alistair, ei. Lopeta heti. Meillä ei ole varaa seota.”
”Silloin sinäkin olisit vain minun kuvitelmaani. Miksiköhän olisin kuvitellut sinut tuollaiseksi? Jos voisin valita, sinä olisit kaunis nainen.”
Silas läimäisee minua hellästi poskelle. Ei ollenkaan tosissaan. Silloin minä saattaisin suuttua.
”Herätys nyt, Ali! He-rä-tys!”
”Tiedätään!”
Vasemmalla narahtaa. Sen täytyy olla ovi. Nyökkäilen ja käännyn. Oikeassa olin. Vasemmalle on ilmestynyt pieni ovi. Sen kokoinen, että meidän tulee kontata. Minua puistattaa. Silas hätkähtää.
”Ovi!”
”Idiootti. Tietenkin. Kumpi menee ensin?”
”Mene sinä, tämähän oli sinun kuvitelmaasi, vai miten se meni?”
”Hah hah.”
Mitä muistiinpanoissani lukikaan? Masokismihuoneen jälkeen tulee aina lapsuusmuisto. Selvä on. En keskity yksityiskohtiin ja sanoihin. Sanat ovat vain keino hahmottaa todellisuutta. Ne voivat hämätä. Todellisuus on tärkeämpi. Ryömin sisään ovesta, kuulen Silasin takanani.
Hämärää. Nousen ylös, pudistan pölyä vaatteistani. Tunkkainen ilma käy hengitysteihin. Raskaita, harmaita verhoja ja yhdeksänkymmentäluvun lopun sisustus. Ei mitään, mitä suoraan tunnistaisin. Tila on kuin pysähtynyt kohtaus elävästä elämästä. Se on jäänyt sellaiseksi kuin se on. Sitten silmäni osuvat huoneen selkeään väripilkkuun. Se näyttää ilkikuriselta monsterilta. Lelu. Sinisenkirjava lelu, joita tehtiin minun lapsuudessani. Furby. Minusta lähtee katkonainen, epäuskoinen nauru.
”Siinä se on! Voi helvetti, Silas, minä olin oikeassa! Masokismihuoneen jälkeen tulee lapsuusmuisto! Katso tuota. Hitto sentään. Furby!”
Hiljaisuus. Huone tukahduttaa sanani, ne tippuvat harmaina lattianrakoon. Käännyn taakseni. Silasia ei näy missään.
”Silas? Silas!”
Ei vastausta. Pieni ovi on kadonnut kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti